Etusivu Elmeri Mielikki Emäntä

Blogi

† Jallu † Ami † Nalle
Ulkoasun pohja: M Layouts

AROSUON AMI


Perustiedot - Luonne - Tulokset - Kuvagalleria - Videoita



Blogi 2010-2018

"Minut ympäröin tyhjyydellä
jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse
Jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun, nyt on aika viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
jonka raajat kuolleet on
tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
mutta tiedän et on turhaa
armoo viivyttää"


Syöpä vei Amin voimat ja päästimme sen viimeiselle matkalleen. Se vietti varmasti mukavan ja vapaan kesän, kävipä ajamassa varkain rusakkoakin vielä viimeisenä päivänään. Kiitos kaikista vuosista, ehkä näemme vielä sateenkaarisillan tuolla puolen!

Keskiviikko 1.8.2018
Amille kuuluu huonoa. Edellisessä kirjoituksessa kerroin kasvaimesta joka poistettiin. Pari viikkoa poiston jälkeen huomasin kaulalla uuden patin haavanhoidon yhteydessä. Se on uusi kasvain, todennnäköisesti saman taudin aikaansaama. Se on kasvanut parissa kuukaudessa sormen paksuisesta puikulasta kahden nyrkin kokoiseksi pötköksi. Amin vointi näyttää olevan vielä aika hyvä, se ei jaksa enää niin pitkiä lenkkejä (joka saattaa kyllä mennä osittain kuumuudenkin piikkiin), mutta on muutoin pirteänä. Se on saanut olla suurimman osan ajastaan vapaana kuljeksien metsässä ja pihassa, syönyt hyviä herkkuja ja ollut mukana esimerkiksi mökki- ja ratsastusretkillä. Nauttikoot nyt viimeisestä kesästään, päiviä tuskin on enää kovin runsaasti jäljellä. Jokin järki täytyy koiran elon kanssa pitää, eikä kärsimyksiä saa turhaan pitkittää.




Sunnuntai 10.6.2018
Ami oli taas leikkauksessa. Sille on kasvanut parin vuoden aikana kaulaan patti. Pattia tutkittiin heti sen ilmaantumisen aikoihin ja eläinlääkäri oli sitä mieltä, että kyseessä on harmiton nestekysta. Noh, patti kasvoi ja kasvoi eikä siinä sen ihmeempiä, ei tuntunut koiraa haittaavan. Nyt pari viikkoa sitten veimme Amin hammastarkastukseen jota varten se piti nukuttaa. Samalla kysyin josko patin voisi poistaa, se kun alkoi jo kokonsa puolesta olemaan hieman tiellä, ja Jallu tykkäsi repiä sitä, mikä ei tietenkään taas Amin kannalta ollut mukavaa. Patti poistettiin ja lähetettiin patologin arvioon.
Patologin vastaus olikin yllättävä: Patti osoittautui pahanlaatuiseksi, karvatupista alkunsa saaneeksi kasvaimeksi, pilosyyttiseksi karsinoomaksi. Kasvain oli tullut poistetuksi hyvin tervekudosmarginaalein, eli sitä ei jäänyt enää kehoon, mutta se saattaa olla lähettänyt etäpesäkkeitä.
Eikä paraneminenkaan ole ollut ongelmatonta: Haava tulehtui ja aukesi muutama päivä leikkauksen jälkeen, kaikesta hoitamisesta huolimatta. Ami joutui uudelleen lääkäriin ja haavaa siistittiin sekä ommeltiin se uudelleen kiinni. Koira rukka, kaikkeen se joutuukin. Nyt noin viikon jälkeen haavan revisiosta Ami kuitenkin voi hyvin ja uusi haava näyttää umpeutuvan. Mitään jatkotoimenpiteitä syövän hoitamiseksi emme tee, koiralla kuitenkin on perussairautena nivelrikko ja ikää jo 11 vuotta.

Tiistai 27.2.2018
Amin kanssa käytiin kuluneella kaudella metsällä myöskin. Se kesti yllättävän hyvin käyttöä huonoista jaloistaan huolimatta, ja nautti metsäreissuista täysin siemauksin. Se kävi metsässä parikymmentä kertaa ja ajoi noin puolella reissuista. Saaliiksi saatiin supi ja jänis. Supisaaliita tälle koiralle toivoisi enemmänkin, jospa niitä tulisi ensi syksynä.

Tiistai 18.07.2017
Koska lähestyvä kausi kuumottaa jo, tein huvikseni tilastointeja viime metsästyskauden jälkitiedoista. Amin kanssa käytiin metsässä 18 kertaa, joista 14 kerralla se sai ajon. Kaatoja ei tullut eikä koekäyntejä.

Perjantai 26.05.2017
Amin kanssa on keskitytty vain perusarkeen, silloin tällöin ollaan käyty pienissä omatoimitreeneissä rally-tokossa tai tehty kotona "aivojumppaa". Lenkeillä käydään edelleen päivittäin, mutta vanhuus ja vaivat alkavat paistaa jo koirasta läpi. Pidemmän lenkin jälkeen se on seuraavana päivänä jäykkä ja väsynyt, ja lenkkien alkupuolella sen käveleminen on varsinaista perässä laahaamista. Jalka vaan ei tunnu nousevan ja liikkuvan toisen eteen kovin rivakasti. Ei kymmenvuotiaalta toki voi ihmeitä enää odottaakaan, mutta toisaalta itseäni häiritsee jos koiralla on kipuja. Ami aika ajoin jyrsii omia jalkojaan kipujen vuoksi ja syö nyt joka päivä kipulääkettä. On sillä toki vielä hyviäkin päiviä, ehkä toistaiseksi enemmän kuin huonoja, jolloin se jaksaa hyvin ja lenkillä verryttyään tepastelee siinä missä Elkkukin.
Metsähommiin Amista ei juurikaan enää ole lumentulon jälkeen, kipeät jalat varmasti rajoittavat sitä. Se saattaa käydä muutaman tunnin kokeilemassa ja tulee sitten pois omia aikojaan. Eipä siitä oikeaan metsästykseen ole ollut paljon iloa muutenkaan, sillä vanhempana se on alkanut höpertelemään hukkatilanteissa mitä sattuu. Lähinnä liikunnan ilo on mitä se saa reissuista, siitäkin huolimatta olen yrittänyt noin kerran viikossa laskea sen metsään. Rajoitteena on ollut myös jalkaan kasvanut "liikavarvas" tai jokin syylän tyyppinen muutos, joka tuppaa sitten repeytymään karkealla kelillä. Kaikenlaista tällaista pientä kolhua ja kremppaa mitä vanhuus tuo tullessaan. Näkökään ei ole entisellään, esimerkiksi ruokapöydästä tipahtavat muruset saattavat jäädä huomaamatta.
Aikansa kutakin, katsotaan tilannetta ja jos liikkuminen käy vielä huonommaksi, lienee aika luovuttaa.

Maanantai 12.06.2016
Ami on myös päässyt metsähommiin. Se ei enää tee kovin pitkiä reissuja, muutamaa tuntia vain, mutta nauttii niistäkin täysin siemauksin. Vanhassa koirassa on kuitenkin virtaa eikä se juurikaan tunnu väsähtävän lyhyen päivän aikana. Se ajelee milloin mitenkin, kovin pitkiä pätkiä sille ei ole saatu mutta toisaalta tässä vaiheessa minulle on tärkeintä, että se saa tehdä sitä mistä tykkää, miten tykkää ja on onnellinen. Ajoipa sitten tai ei.
Amin liikkuminen hihnalenkeillä on heikentynyt. Se on aina ollut hidas ja nyt vanhuuttaan hidastuu entisestään. Kun toisessa narussa on nopeampi koira niin lenkittämisessä on omat haasteensa. Ami onneksi kuitenkin vetreytyy kävelyn myötä ja pysyy siten loppulenkistä paremmin vauhdissa. Koira ei kuitenkaan vaikuta kivuliaalta, vaan se on ehkä vain niin jäykkä nivelistään ettei pysty liikkumaan kovin nopeasti. Jos liikkuminen menee hyvin huonoksi niin lähtölaskenta Amille alkaa. Toistaiseksi vielähän tuo on melko hyvin roikkunut mukana.



Sunnuntai 26.06.2016

Amin juhannusviikonloppua kuvina. Amin juhannus kului maalla kaverien luona uimisessa, lenkkeilemisessä ja apuvoimina varsinkin kokkausasioissa koemaistajana.











Keskiviikko 30.12.2015
Ami on käynyt myös metsäreissuilla. Se oli noin viikko sitten kaverimme dreeverin kanssa yhdessä ajelemassa jänistä, koirat ehtivät ajamaan noin tunnin ennenkuin jänis meni vilkkaalle maantielle ja läksimme hakemaan koiria pois. Ajossa olikin sitten jo kolme koiraa, dreeverien sekaan oli karannut lapinkoira läheisen talon pihasta.
Ami kävi myös kuutamoajelulla toissailtana. Laskin sen irti joskus puolen neljän maita ja se sai heti jäniksen liikkeelle. Ami ajoi todella hyvin pari tuntia, hain sitten sen pois koska jänis taas kerran alkoi lähennellä maantietä. Toisaalta pelkkä maantie oli siihen aikaan illasta hyvin rauhallinen, tuskin siellä olisi koiralle ollut suurta vaaraa, mutta heti maantien takana oli lampi ja siinä olisi suurempi riski jos jänis päättäisi juoksennella jäälle. Noh, saipahan vanha torvi ajella edes vähän aikaa.


Keskiviikko 16.12.2015
Ami on viettänyt yksinkertaista metsästyskoiran elämää. Se on päässyt metsään noin kerran viikossa muutamiksi tunneiksi (voisi kyllä olla pidempäänkin) ja on kestänyt hyvin tällaista käyttöä. Jalat eivät juurikaan ole oireilleet, ja ajaminen maistuu. Narttujen juoksut kaupungissa aiheuttavat pojalle päänvaivaa. Ami yrittää heilastella Elkkua, joka on kärsivällisesti sietänyt kaverin lähentelyjä, mutta silloin tällöin meillä konahdellaan aiheeseen liittyen.

Torstai 21.05.2015
Ami täytti jo pari viikkoa sitten 8 vuotta. Ihan hyvinhän sillä menee, ottaen huomioon mitä se on elämässään käynyt läpi. Ei kyllä viisi vuotta sitten olisi yhtään uskonut, että koiran elämä vielä iloksi muuttuu, vaan niinpä siinä kuitenkin kävi :)
Amin rautahermoja on oppinut arvostamaan enemmän ja enemmän tässä lähiaikoina, ja luulenpa ettei minulle koskaan tule toista näin hyväpäistä koiraa. Siispä siitä on nautittava niin kauan kuin pystyy.




Maanantai 13.04.2015
Aimo on saamassa uutta oppia. Koska siitä ei oikein ajokokeisiin enää ole, eikä sen liiemmin jänismetsällekään, olen alkanut perehdyttää sitä supien jahtaamiseen. Amilla on terävyyttä ja rohkeutta, joten siitä voi kehkeytyä ihan hyväkin petokoira. Supikoira eli "supi" on Suomessa vieraslaji ja tuhoaa paljon metsäkana- ja vesilintujen pesiä sekä syö myös jäniksenpoikia kiinni saadessaan. Supi levittäytyy lämpimien kelien turvin aina vain pohjoisemmaksi, ja niitä on joillakin alueilla riesaksi asti. Supien metsästys on tärkeää riistanhoitotyötä ja osa lintupoikueiden suojelua.
Olen nyt pari kertaa ottanut Amin mukaan supiloukkujen tarkastuskierrokselle. Ensimmäinen supikontakti näytti hyvältä työskentelyltä, ja toisella kerralla koira selvästikin jo tiesi mitä ollaan tekemässä. Jo kauan ennen loukkua se veti ilmasta vainun ja ryntäsi sitten kiivaasti loukulle, jossa supi oli. Se haukkui supia topakasti hetken, ja hurjistui vain enemmän kun supi hieman ärhenteli vastaan. Supi lopetettiin kuitenkin melkein heti asianmukaisella tavalla, ja kun se oli varmasti kuollut päästimme Amin tutkimaan supikoiran raatoa. Ami hyökkäsi sen kimppuun salamana, puisteli ja pureskeli sitä kuin tappaakseen konsanaan eikä olisi halunnut luopua saaliistaan, vaan hätääntyi kun supia haudattiin. Nähtäväksi jää, saadaanko supeja saaliiksi ensi syksynä.

Tiistai 13.01.2015
Amin kanssa ei edelleenkään olla tehty mitään kummallista. Se on käynyt metsällä ja lenkkeillyt kuten ennenkin. Kaulaan sille on noussut nestetäytteinen patti, kysta, joka ei kuitenkaan tunnu menoa haittaavan. Ajattelin aloittaa Amin kanssa rally-tokossa kunhan metsästyskausi on pulkassa.


Lauantai 24.05.2014
Amin kanssa ei olla tehty mitään kummallista. Se on lenkkeillyt, olemme opetelleet lisää temppuja, syönyt kylmiä luita parvekkeella ja löhöillyt auringossa. Koira on ollut mukana grillaamassa ja myös ongella kalanvahtina. Kaikkea pientä kivaa, siitä on Amin elämä tällä hetkellä tehty. Katsotaan nyt josko ilmoittaisin koiran Kaaville dreeverien erikoisnäyttelyyn. Amin liikkuminen on mennyt nivelrikon vuoksi vähän huonommaksi. Portaat ja jyrkät ylämäet tuottavat nyt hankaluutta, vaikka muuten meno on vielä kohtalaista. Lisäksi koiran hampaat ovat aika kuluneet, joten luiden syöntiä on pistetty vähemmälle. Vielä se kuitenkin on pärjännyt ja aika näyttää mihin suuntaan mennään.

Tiistai 25.02.2014
Amin kausi 2013-2014 on pulkassa. Menneeseen syksyyn liittyy monenlaisia tuntemuksia. Alkusyksystä koira tuntui pelaavan hyvin ja ajattelimme nyt panostaa siihen, että saisimme Amille tällä kaudella koestartteja kunnolla. Se ehti käydä muutaman kokeen ihan hyvin tuloksin. Kuitenkin koira ei tuntunut olevan kunnossa, se aivasteli kotona jatkuvasti ja välillä näytti tekevän jäniksen jäljelläkin ihan mitä sattuu. Vein Amin lääkäriin nenän tähystykseen ja nenästä löytyi limakalvokasvain. Kasvain pisti suunnitelmat uusiksi: Jalostuskäyttöä en viitsinyt enää edes harkitakaan ja vedin koiran pois markkinoilta. Sinänsä ironista, sillä juuri samaan aikaan eräs kiinnostunut nartunomistaja olisi tullut kuuntelemaan Amia metsään... Kun koiralla ei ole jalostuarvoa ei sitä kannata kokeissakaan paljoa käyttää, varsinkaan kun meillä on vielä Elkku jolla kilpailla. Niinpä koesuunnitelmat kuopattiin Amin osalta. Ami kuitenkin jää meille vielä harrastekäyttöön niin kauaksi aikaa kuin kestää suhteellisen hyvinvoipana. Tavoitteita ei Amin kohdalla juurikaan ole ensi kauden suhteen, vain se että koira pääsisi vaikka kerran viikossa tekemään metsään työtään jota se rakastaa.

Lauantai 08.02.2014
Ami kävi iltapäivästä metsässä, se ehti hakea vajaan tunnin ennenkuin sai jäniksen liikkeelle. Ajo ei kuitenkaan kestänyt tuntia kauempaa kunnes jälki hävisi koiralta eikä se enää löytänyt uutta ajettavaa ennen pimeää. Matkamittariin 16 km.

Lauantai 01.02.2014
Ami kävi pari tuntia pyörähtämässä jäljettömässä metsässä. Se haki 700 metrin säteeltä muttei saanut mitään ylös. Matkamittariin tuli 7,5km.

Perjantai 31.01.2014
Noniin, sivut toimivat jälleen! En ole päässyt aikoihin päivittämään mitään, kun palvelimella on ollut ongelmia, mutta nyt täältä pesee.
Pakkasten vuoksi Ami on ollut vähällä käytöllä, mutta viime sunnuntaina se pääsi jälleen metsään. Koira oli suorastaan riemuissaan, se yritti lähteä täysillä jokaisen jäljen perään ja poukkoili hihnassa kuin päätön kana ennen pääsyään maastoon. Jälkipaljoudessa sillä kuitenkin meni 1½h aikaa ennen kuin se sai jäniksen liikkeelle, mutta ajoi sitten pari tuntia melko sujuvasti. Emme saaneet appiukon kanssa ammuttua pusikoissa kiertelevää jänistä. Amille kertyi matkamittariin n. 20 km.
Aimo parka oli niin innoissaan jäniksestä että viuhtoi häntänsä verille kulkiessaan risukossa. Minkäs sille tekee, kun koira törmää jäniksen hajuihin niin koko takapää heiluu puolelta toiselle ja häntä piiskaa kylkeen sekä puihin, koska puput ovat parhautta!

Sunnuntai 05.01.2014
Ami haki metsässä reilu 2 tuntia, ei ylösottoa. Matkamittariin 6km.

Torstai 02.01.2014
Sivujen päivittely on viime aikoina jäänyt paitsioon. Koiria on käytetty metsässä jonkin verran, tosin menestys ei ole Amin kohdalla ollut päätä huimaavaa ja Elkku onkin ollut saikulla. Täytyy yrittää ottaa itseä niskasta kiinni ja päivittää ahkerammin.
Pitkästä aikaa sattui sellainen kunnollinen keli ettei yöllä tai päivällä satanut mitään ja päätimme lähteä yrittämään jänistä. Ami haki reilun tunnin, otti sitten jäniksen ylös ja ajoi melko sujuvasti 2,5 tuntia. Yritin passittaa jänistä siinä onnistumatta. Lopulta ajaminen alkoi takkuilla enemmän jälkipaljoudessa ja otimme koiran kiinni. Amin matkamittariin kertyi päivän aikana 16,5 km.

Ja niin, meiltä löytyi kämpästä hometta juuri koirien nukkumapaikan vierestä. Jääkaappi oli vuotanut vettä lattialle ja homehduttanut viereisen lastulevykaapin alaosan. Homehtunut levy poistetaan ja koirat nukkuvat nyt tilapäisesti olohuoneessa. Toivotaan että homelevyjen vaihto tuoreempiin toisi helpotusta Amin nenävaivoihin. Syy nenäkasvaimeen siis varmaankin löytyi, eikä siitä voi koiraa syyttää.

Lauantai 07.12.2013
Ami taisi tienata itselleen hieman armonaikaa. Kävimme aamulla etsimässä viimeviikkoista rusakkoa, mutta kun koira alkoi väkisin vängätä naapuriseuran puolelle otimme sen kiinni ja vaihdoimme maisemaa. Koko aamun oli satanut lunta ja niin sitä tuli pitkin päivääkin, ja jäniksen yöjäljet olivat pian vaaksan syvyisessä lumipeitossa.
Lumi ei kuitenkaan haitannut tänään Amia. Se haki innoissaan, touhusi jäljellä vajaan tunnin verran käyden pienen alueen tarkasti läpi ja läksi sitten ajamaan kiivaasti. Siellä koira viihtyikin ajon parissa seuraavat 3 tuntia ja rapiat kunnes tuli isompi hukka. Appiukko kävi välillä passissa, lähti sitten kahville kun jänis ei tullut tielle ja tullessaan kahvilta takaisin sai todeta että jänis ja koira olivat viilettäneet juuri passipaikan läpi. Ami oli metsässä vähän yli neljään, sitten anoppi kävi huutamassa sen pois.
Kävin tänään Aimon kanssa muutaman kilometrin lenkillä, koira ei tarvinnut mitään remmiä vaan se seurasi nätisti mukana 10m säteellä. Ami olisi kyllä mainio yhdistelmä pihakoiraa ja metsästyskoiraa, sen kanssa voisi tehdä mitä vain, mutta kun terveys vain ei tahdo kestää eikä salli jalostuskäyttöä. Aina ei voi voittaa.

Alla vielä kuva hakulenkistä ja ajon alkumetreistä :)



Sunnuntai 01.12.2013
Pitäähän sen nokkavikaisenkin päästä metsään. Ami otti harmaana satavasta lumesta huolimatta rusakon ylös 10 minuutin hakemisen jälkeen. Rusakkohan tunnetusti ei ole mikään yhteistyöhaluisin ajettava ja se pinkoikin suoraan maantielle josta koira otettiin kiinni. Veimme Amin uuteen maastoon ja teimme ensi viikonlopuksi sotasuunnitelman rusakon ampumiseksi.
Uudessa maastossa koira tikkasi hakea hyvin kärsivällisesti ja teki tarkkaa työtä pienellä alalla. Metsässä oli joitakin vanhoja lumenalaisia jäniksen jälkiä jotka haisivat koiran nenään, muttei se ehtinyt saada ajoa pariin tuntiin joten otimme koiran pois.



Torstai 28.11.2013
Kun Elkku ei lähtenyt enää hakemaan niin laskin Amin metsään ihan toisen koiran kiusaksi. En todellakaan odottanut että nokkavikainen saisi mitään aikaan. No, Ami lähti hakulenkille ja otti jäniksen ylös vartin hakemisen jälkeen yli 500 metrin päästä. Se ajoi puron yli, kävi metsäautotien laidassa, tuli taas puron yli, ajeli metsässä ja milloin missäkin. Yritimme passata jänistä siinä onnistumatta, olimme väärässä paikassa väärään aikaan. Tuuli haittasi ajon kuulumista mutta sieltä täältä saatiin aina pätkä kuuluviin, kaveri vahtasi enemmän kelloa kuin minä ja eipä aikaakaan kun koira oli ajanut sujuvasti yli kaksi tuntia. Sitten koitti kotiinlähdön aika kun päivä oli jo irtilaskun aikaan puolessa. Mikäpä siinä, Ami saatiin hyvin kiinni ja pääsimme lähtemään. Vanha torvi näytti meille miten jänikset löydetään ja kuinka niitä ajetaan.

Sunnuntai 24.11.2013
Käytiin perjantaina metsässä. Ami etsi tihkusateessa pitkään ja perusteellisesti, tönäisi sitten jäniksen liikkeelle ja hukkasi sen tielle muutaman minuutin ajon jälkeen. Koira penkasi hyvin tienposket ja vähän enemmänkin muttei saanut selkoa minne jänis meni. Ei se mitään tässä vaiheessa haittaa, kunhan koira saa huvikseen liikuntaa. Tuskin monellakaan ajo kulkee jos nenässä on kasvain.

Tiistai 19.11.2013
Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua. Ami on aivastellut kohta pari kuukautta ja syönyt nenäpunkkilääkkeitä suunnilleen pääruuaksi. Mikään ei ole auttanut. Hajuaistia sillä on jonkin verran, mutta tiukan paikan tullen se ei tunnu hahmottavan minne jänis on mennyt, paineistuu ja alkaa hölmöillä hukkapaikoilla. Joskus Ami toimii huonommin, välillä paremmin, sain sille ammuttua jäniksen muttei kaato muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan.



Käytin koiran lääkärissä ja sen nenäontelo tähystettiin. Tähystyksen yhteydessä löytyi toisesta sieraimesta 4 sentin syvyydestä herneenkokoinen hyvänlaatuinen kasvain eli polyyppi. Polyyppi on sellaisessa paikassa ettei sitä voi tähystämällä leikata vaan koiran kuono jouduttaisiin avaamaan mikä taas voi huonontaa hajuaistia pysyvästi ja vaatii oman toipumisaikansa. Päätin suoraan ettei Amia enää revitä palasiksi sillä jo kaikki jalkaleikkaukset olivat hyvin raskaita, enkä halua kiusata koiraa enää varsinkin kun polyyppi on herkästi uusiva. Polyypit johtuvat nenän limakalvon ärsyyntymisestä ja koira saikin hoidoksi tulehdusta ja ärsytystä rauhoittavia nenätippoja. Oireet saattavat asettua ja kasvain jopa kutistua tippojen avulla, ja lääkehoito onkin tällä hetkellä ainoa vaihtoehto ellei avoleikkausta tehdä. Pahimmillaan polyyppi kasvaa kasvamistaan ja tukkii koko kuonon. Jos oireilu ei kuukauden sisällä lakkaa niin totuttelemme pian ajatukseen siitä että meillä on vain yksi koira.

Lauantai 19.10.2013
Kohti uusia pettymyksiä matkattiin kokeisiin Keiteleelle. Juuri satanut lumi piti huolen siitä ettei jänis ollut liikkunut lähestulkoon lainkaan. Ami kuitenkin sai ylösoton melko nopeasti ensimmäisessä erässä, otin erän lyhyeksi kun ajo oli melko katkonaista. Toisen erän koira haki tyhjää, kolmannessa alkoi sataa lunta taivaan täydeltä ja Amin usko meinasi loppua mikä näkyi haun huononemisena... Se kuitenkin törmäsi lumen peittämään jälkeen ja sai jäniksen siitä hyvin nopeasti ylös. Tämä ajo oli vielä huonompaa kuin ensimmäisen erän ja tässä vaiheessa kadutti tekemäni erien valinta. Lisäksi jonninjoutava päämäärätön seikkailu hukkapaikoilla jatkui samanlaisena mitä Juukassa nähtiin. Joko Amissa on liikaa virtaa että se sen vuoksi hölmöilee, tai sillä ei ole itseluottamusta kylliksi, vai sekoittiko ensimmäinen lumikeli koiran työtä? Harjoituksen puuteko? Tai sitten sen nenä ei ole kunnossa, joka tapauksessa Ami on tällä hetkellä hyvin kaukana parhaista suorituksistaan. Se turhauttaa, kun en tiedä onko vika koirassa, harjoituksen määrässä vai missä.

Lauantai 12.10.2013
Kävimme naisajoissa Juukassa. Ami oli taas reipas ja haku oli hyvää, harmi vain ettei ajo oikein sujunut tänäänkään. Se takelteli ja koira oli aivan ulalla hukkapaikoilla, lisäksi ajaminen jäi lyhyiksi pöläytyksiksi. Minua hieman harmittavat myös huonot haukkupisteet, tosin ei niin harvasta haukusta paljon arvosteltavaa jää käteen. Parannettavaa jäi paljon, ainut vika ettemme paljoa ehdi treenaamaan ennen seuraavia kisoja. Mutta no, tulos saatiin kuitenkin ja ensimmäistä nollaa saa vielä odotella. Lisäksi oli mukavaa kuulla kehuja koiran tottelevaisuudesta, toinen tuomari kummasteli miten olen saanut opetettua koirani niin että se tulee pyydettäessä mukaan ja lähtee metsään luvan saatuaan kuin rasvattu salama, eikä sen jälkeen pyöri kintuissa. Enpä minä Amin kanssa paljoa ole tehnyt, tuollainen se vain sattuu olemaan. Eikä sekään aina toimi, on Aimokin välillä lähtenyt omine nokkineen karkuteille.

Sunnuntai 06.10.2013
Käytiin perjantaina Tuusniemellä. Ami ajoi ensimmäisessä erässä puolisentoista tuntia, ajo oli todella huonoa ja harvahaukkuista. Vaihdoimme paikkaa ja koira sai kaiveltua jäniksen ylös mutta päivä oli jo niin pitkällä ettei se ehtinyt ajaa tuntiakaan ennenkuin otin sen kiinni kesken ajon, koska oli lähdettävä ajelemaan kotiin.

Tänään koira oli Ollin kanssa metsässä ja ajoi kaurista. Se saatiin kiinni kauriinajosta muttei sitten haku enää ottanut onnistuakseen. Ami juoksi metsästä kotiin ja paskoi verta, liekö jokin eilen syöty luunmuru tökännyt sitä suoleen. Että taas sellainen kenraaliharjoitus kokeeseen. Harmittaa tosi paljon eikä Amin "metsästysinto" oikein vakuuta minua tällä hetkellä: Millainen koira juoksee metsäreissulta kotipihalle kesken päivän? Vaikka olisikin kipeä niin se saisi siitä huolimatta edes yrittää. Kyllä tämä ainakin osaa pitää jännitysmomenttia yllä kisojen alla jos ei muuta.

Sunnuntai 29.09.2013
Käytiin sateisessa metsässä ja yritimme ottaa harjoituksen kokeen kannalta mutta emme onnistuneet siinä. Ami ajoi ensimmäisessä erässä putkeen sen 60 minuuttia, päätin kuitenkin ottaa erän lyhyenä koska ajon loppu oli takeltelevaa. Uudessa maastossa Ami pääsi hyvin etsimisen makuun mutta sitten samaan syssyyn ilmaantui vieras koira joten läksimme pois. Yritin sitten vielä haetuttaa koiralla Ollin mummon mailla jänistä muttei hommasta tullut taaskaan mitään. Olli perkasi Elmerille ammuttua jänistä pihassa josta lähdin Amin kanssa kävelemään, ja kun käskin koiraa etsimään se juoksi viivana takaisin pihalle seuraamaan jäniksenperkuuta. Hain Amin pois ja laskin uudelleen matkaan vähän etempää, lopputulos oli silti sama. Kun Amia ei kiinnostanut muu kuin halkovajassa roikkuva kuollut jänis laitoin koiran tarhaan, ei sitä väkisinkään lähdetä.

Perjantai 27.09.2013
Käytiin Tuusniemellä. Ami ajoi aamusta rusakkoa vajaan tunnin, emme saaneet sitä nurin Leksan kanssa. Rusakko hävisi tielle eikä uutta löytynyt enää.

Sunnuntai 22.09.2013
Koko yön satoi vettä, mutta kokeisiin oli lähdettävä. Onneksi sade lakkasi aamulla juuri ennen irtilaskua. Itselläni oli aivan älytön jännitys päällä ennen koetta, sillä viimeisten harjoitusten perusteella tuntui aivan liian aikaiselta startata yhtään mihinkään. Emme Ollin kanssa odottaneet mitään tulosta ja tavoitteena olikin että koiralla vain riittäisi into pitkäänkin päivään sateen huuhtelemassa metsässä eikä se pyörisi jaloissa.
Ami oli jokatapauksessa innoissaan lähdössä kun takana oli taas pitempi tauko. Se haki normaaliin tapaansa noin 300 metrin säteeltä mutta ei saanut 1. erässä mitään ylös, vaikka maasto oli melko hyvä. 2. erässä saimme vain lyhyen ajon, jänis pykäisi pienen tien yli ja ajo katkesi kuin seinään. Kolmannessa erässä Ami löysi ensimmäisen jäniksen metsästä, kuljetti sen kesämökkien pihaan ja sinne se jäikin, otti uuden ylösoton ja ajoi melkein samaa reittiä takaisin. Jänis tuli samalle pikkutielle minne 2. erän ajo katkesi, nyt koira ajoi sujuvasti nelisensataa metriä tietä pitkin mutta hukkasi sitten jäniksen tismalleen samalle kohtaa minne edellisenkin, pikkutien varteen. Tien varressa oli tällä kohtaa oppaan mukaan soramonttu ja rumpuputkia, liekö jänikset juosseet samaan piiloon.
Ajoa tuli jonkin verran, toki se olisi voinut olla sujuvampaa mutta ottaen huomioon millä tavoitetasolla lähdettiin kisaamaan oli tulos hyvä, Ami jaksoi etsiä koko päivän ja yritti parhaansa. Ensimmäinen VOI 1-tulos jäi viiden ajominuutin päähän, se tosin hieman harmittaa... Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa ja lähteä treenaamaan koiraa eteenpäin kohti uusia koitoksia. Sertitkin "saa voimaan" koetuloksen myötä ja pystyn laittamaan MVA-arvonhakemuksen matkaan.

Sunnuntai 15.09.2013
Kenraaliharjoitus kokeisiin, hehheh... Meni hieman penkin alle. Aamulla koira löysi jäniksen 40min kuluttua irtilaskusta ja läksi taas herättelemättä ajamaan. Ajo kulki hyvin kunnes maantie tuli vastaan: Jänis sotki aikansa metsästysmajan pihassa ja kun se ei tuottanut tulosta niin pitkäkorva loikki 464:lle koiran eksytykseen. Ami ajoi 100m pätkän maantietä ja hukkasi sitten, koira oli haettava pois kun se jäi niin antaumuksella pyörimään vilkkaalle tielle. Ajoaikaa kertyi lyhyeen erään 18 minuuttia.

Lähdimme etsimään toista ja saimmekin etsiä lopun päivää: Ami teki hakulenkkejä about 300m säteellä mutta ei löytänyt minkäänlaista jälkeä. Luulin jo että koirassa on vika, kunnes se löysi yöjäljen miltei kolmituntisen hakemisen jälkeen. Näyttää siltä että kanahaukkapoikue on verottanut alueen jäniskantaa rajusti. Viimeistä hakuerää oli tunti jäljellä (kello noin 12) eikä koira ehtinyt saada jänistä enää ylös. Sellainen harjoitus siis, taisi olla hieman liian aikaista lähteä kokeeseen, mutta yrittänyttä ei laiteta. Eipä siitä tiedä milloin koira alkaa pelaamaan kunnolla.

Sunnuntai 08.09.2013
Käytiin appiukon kanssa ja oli aika turha reissu. Lähdettiin pihasta vasta yhdeksän maissa aamulla kun keli oli jo kuiva ja lämmin. Ami kuitenkin haistoi vielä jäniksen ja sai sen nopeasti ylös, lähti herättelemättä porhaltamaan. Ehdimme molemmat näkemään jäniksen (ja ehdin itse ampumaan siitä ohi), sittenpä se hävisikin kuusikkoon. Koira ei löytänyt sitä puoleen tuntiin ja appiukko oli sitä mieltä että lähdetään kotiin kun päivä alkoi lämmetä niin reippaasti. Koko reissu kesti huimat kaksi tuntia ja minua turhautti, mitä järkeä on edes lähteä liikkeelle kahden tunnin pistäytymisen takia? Pitäisi ensinnäkin päästä lähtemään aikaisemmin ja tehdä "vähän" pidempiä päiviä, jos meinaisi että metsässä käyttämisestä olisi koiralle jotain hyötyä. En sitten enää lähtenyt itsekseni minnekään, ei ollut autoa ja lämpötila +20 astetta, mutta ärsytys oli suuri kun päivä meni vähän hukkaan.

Tiistai 03.09.2013
Olimme Tuusniemellä. Ami laskettiin aamusta irti ja se lähti hyvin hakemaan, eikä ylösottoon mennyt puolta tuntia kauempaa. Herättelykin oli maltillisempaa mitä tässä aiemmin, jospa koira alkaisi taas normalisoitumaan. Ehdimme juuri jakautua passiin kun jänis loikki kohdalle, ajo ei ehtinyt kestää montaa minuuttia mutta meille kaadot ovat sen verran harvinaista herkkua että yritin heti ampua kun sain tilaisuuden. Ammuin vain yhden laukauksen ja mielestäni aika huonoon paikkaan, ehkä puolitoistametriseen reikään kuusikossa, mutta laukaus osui sen verran hyvin keuhkoille että jänis putosi loikastaan kuin märkä rukkanen mättään taa.

Läksimme sitten etsimään uutta jänistä. Koira ehti estelyistä huolimatta syömään jäniksen sisukset paskasuolista lähtien suolistuksen yhteydessä, joten meno oli täydellä mahalla hieman hitaammanpuoleista. Ami kuitenkin pöläytti toista jänistä (joka lähti herättelemättä), näimme jäniksen tiellä mutta se juoksi niin kaukaa ettei ampumaan päässyt. Koira hukkasi jäpön tielle. Amin tietyöskentely on kadonnut jonnekin, se ei ole enää niin hyvä tiehukan selvittäjä mitä pari vuotta sitten, en tiedä mikä on ongelmana. Ennen se ajoi aivan ongelmitta tietä pitkin, nyt tiellä tuhraantuu paljon aikaa jäljen etsintään. Onko koira huonontunut vanhemmuuttaan vai ovatko kuivat tiet aurinkoisella säällä hankalampia, mene ja tiedä.



Sunnuntai 01.09.2013
Koira laskettiin irti päivällä, kuivasta metsästä ei tullut ylösottoa parituntisen haun aikana.

Lauantai 31.08.2013
Lähdimme aikaisin liikkeelle. Jäniksen jälki löytyi noin vartin etsinnän jälkeen. Koira herätteli mielestäni kohtuuttoman paljon, tosin olen aika ankara herättelyn määrän suhteen. Ajo lähti kuitenkin nopeahkosti käyntiin joten annettakoon herättelyä hieman anteeksi, jänis oli kuitenkin vasta ollut liikkeellä ja makuut lähistöllä.
Ajon pituudella ei hurraata huudettu, koira ehti ajaa vartin verran ja jänis hävisi hakkuulle, liekö mennyt risukasan sisään. Ami lähti hetken hukalla turattuaan etsimään uutta jänistä ja sai sen ylös parissakymmenessä minuutissa, mutta hukkasi pian senkin raiviolle. Noh, lähdimme etsimään kolmatta, koira haki reilu tunnin saamatta ylös. Menin vielä etsimään sieniä ja Ami tuli perässä, kunnes se äkkäsi jäniksen aivan reittimme varresta ja lähti juoksemaan perään huutaen kuin viimeistä päivää. Tämäkään ajo ei kestänyt kauaa vaan päättyi kolmensadan metrin päähän konehallille.
Lyhyitä pöläytyksiä siis saimme vain, ei mitään älyllistä ajoa.

Maanantai 26.08.2013
Ami etsi neljä tuntia tyhjää. Käytöksestä päätellen jälkiä oli, mutta jokin umpisolmu oli koiran päässä eikä se saanut mitään ylös.

Sunnuntai 25.08.2013
Lähdin Amin kanssa aamulla metsään. Se lähti innoissaan ja haki ihan hyvin joskin antoi ääntä teeriparvelle. Haku ehti kestää nelisenkymmentä minuuttia. Ajon lähtö oli minusta kuitenkin hieman kummallinen, en tiedä lähtikö jäpö karkkona vai oliko yöjälki vielä niin tuore että koira antoi sille reilummin ääntä. Ami eteni satakunta metriä pellon poikki, pyöri sitten hetken pellonlaidalla ja meni taas toiselle puolen laskien harvakseltaan haukkusarjoja, ei mitään kunnon ajoa mutta mielestäni vähän liian paljon ollakseen herättelyä. Tämä huutelu kesti parikymmentä minuuttia kunnes koira otti jäniksestä kunnon perslähdön pellonvierustalta. Tästä seurasi tunti ajoa, minkä jälkeen otin koiran kiinni ja siirryin toiseen kohtaan. Haetutin sillä vielä kolmisen tuntia muttei se saanut ylös muuta kuin lisää teeriä sekä varttitunnin mittaisen jänispöläytyksen.

Tiistai-torstai 20-22.08.2013






Viimeinkin se alkoi! Läksin Leksan luo kamppeineni ja koirineni kolmeksi päiväksi ajattamaan. Käytin koiria vuorotellen, Amin tiistaina, Elmerin keskiviikkona ja torstaiaamuna taas Amia, sitten perään Elkkua. Leksan luona on paljon jäniksenpoikia, samassa ajossa saattoi karkota kolme pientä pupua mikä teki hankaluuksia koirille, joten sekä Amin että Elkun ajot olivat pätkäluontoisia. Pisimmät putket kestivät molemmilla vähän vajaa tunnin ja pikku 10-15min pöläytyksiä saatiin tuon tuostakin. Molemmat koirat olivat selvästi olleet kesälomalla, Amilla oli epävarmuuden hetkiä tiehukalla ja Elmeri juoksi kuin päätön kana, siitä mistä jänis meni suoraan heitti koira täysillä puolenkymmentä volttia ympäri ja oli vähän väliä eksyksissä kun ei malttanut jäädä käymään jälkiä tarkalleen läpi. Kuitenkin näimme paljon jäniksiä joista pari tuli aivan muutaman metrin päähän katselemaan. Laskin, että olisimme saaneet ampua 4 eri jänistä näiden päivien aikana. Olin puhelimen kanssa passissa ja sain Elmeristä ihan kivan jänisvideon. Amista olisin saanut vielä paremman, kuvasin kun jänis latoi 200m suoraa tietä eteenpäin ja koira tuli perässä täyttä ajoa. Video tottakai kuitenkin hävisi, en tiedä miten sain sen töppäiltyä niin että kytkiessäni puhelinta tietokoneeseen ei videota löytynytkään enää. Sapettaa.
Parasta kuitenkin että saimme ajoa joka reissulla ja jänikset nähtiin moneen kertaan. Ihan hyvä alku.

Tiistai 28.05.2013
Käytiin toissapäivänä näyttelyissä. Ennakko-odotukset eivät olleet korkealla koska tiesin pari hyvää urosta jotka olivat tulossa ja veisivät varmasti sertit nenän edestä. Lisäksi kymmeneen kilpakumppaniin mahtuisi niin monta parempaa, etten toivonut yhtään mitään ja latasin odotukset jo seuraavaan näyttelyyn, koira oli tarkoitus ilmoittaa syksyllä Ristiinaan jossa on Amista pitävä tuomari.
Viimeksi tämä Kuopio KV:n tuomari sanoi koiraa kesäkuntoiseksi, ja Amin ollessa suunnilleen samassa kunnossa olin jo valmistautunut esittämään kysymyksen "mistä kohtaa?" kunhan kuulisin taas sen "liian lihava":n... Hämmästyksekseni kuitenkin ennakkosuosikki-uros jota veikkasin hyville sijoituksille sai H:n ollessaan liian kevytrakenteinen. Tuomari moitti miltei kaikkia uroksia liian kevyiksi sekä korosti urosmaisen ilmiasun merkitystä, arvelin siis Amin olevan melko vahvoilla ainakin sen suhteen, koira kun on melkoinen "konttipää". Ami saikin lopulta ihan hyvän arvostelun joka ainakin minusta oli paikkansapitävä, ja vaikkei CACIBia tullutkaan olen oikein tyytyväinen päivän saldoon, kolmas serti eikä siis tarvitse enää käyttää tätä koiraa kehissä :)

Kirjoitetaanpa hiukan Elmerinkin menestyksestä. Totesin eilen sen ettei tästä koirasta ole tokokoiraksi, tokokoiran tulisi olla luonteeltaan kärsivällinen, yhteistyö- ja miellyttämishaluinen, eikä Elkku ole oikein mitään näistä: Eilisissä treeneissä sitä ei pätkääkään kiinnostanut mitä sanoin tai pyysin eikä se osannut keskittyä yhtään mihinkään. Koira on liian itsepäinen ja terävä reagoimaan (kaikkeen muuhun paitsi käskyihin), nämä ovat toki hyviä metsästyskoiran ominaisuuksia mutta tokossa niitä ei tarvita. Pyysin siis tokokurssin ohjaajalta että saisinko vaihtaa koiraa ja se onnistuu, niinpä jatkan tokotreenejä Amin kanssa parin viikon päästä. Harmittaa vain etten ehdi käyttämään Amia kuin kaksi kertaa, olen pari viikkoa reissussa ja kurssikertoja jää silloin välistä. Toivottavasti saisin keploteltua itseni ja koiran jatkokurssille, vaikka sinne pyrkiville koirille lienee kolmen vuoden ikäraja.
Agilityssä Elmeri sen sijaan parantaa otteitaan. Se alkaa syttymään lajiin ainakin viimeisen treenikerran perusteella ja silloin se suorastaan räjähti vauhtiin päästessään suorittamaan rataa, niinkuin se olisi oikein odottanut agilityä koko päivän. Vaikka se ei vieläkään pysy irti ulkokentällä, toivon että se hiljalleen alkaa pitää agilitystä niin paljon ettei enää halua karata treeneistä muihin hommiin. Ja hieno juttu jos Elkku nyt syttyy harrastamaan jotain muutakin kuin metsästystä.

Perjantai 10.05.2013
Ei kummempaa kerrottavaa. Ollaan lenkkeilty ja uitu altaassa sekä harjoiteltu kotona kaikenlaisia temppuja ajan kuluksi. Polvioireet ovat vähentyneet kesää kohti niinkuin viime vuonnakin. Kävimme viikolla rokotuksissa ja Ami ei ollut asiasta moksiskaan vaikka Elmeri oli levoton, ei halunnut mennä sisälle lääkäriin, jarrutteli jatkuvasti, yritti päästä nuuskimaan kaikkialle ja piti tapansa mukaan älämölöä. Miten erilaisia koirat voivatkaan olla! Ja toisaalta paikka on tullut Aimolle tutuksi matkan varrella. Pekka kopeloi läpi koiran polvet eikä niihin ollut tullut löysyyttä lainkaan, mikä tietysti on hyvä juttu. Kyllähän ne oireilevat hiukan, mutta toivon että koira vielä pärjää jalkojensa kanssa jonkin aikaa. Muuten elämä on ihanaa, vaikka koiraa hiukan kismittääkin ettei se saa aamuisin antaa piharusakoille kyytiä. Pitkätkin lenkit menevät vielä reippaaseen tahtiin eivätkä metsässä liikkuminen ja hyppiminen tuota vaikeuksia. Tuntuukin että mitä enemmän jaksaisin liikuttaa koiraa sen vähemmän se oireilisi- eilen nimittäin kävelimme/juoksimme 15km metsässä ja tavanomainen aamukankeus oli tänään tiessään. Siinä mielessä täytyy olla tyytyväinen että satunnainen kipulääkitys riittää ja pienikin annos vaikuttaa. Lisäksi kun katson koiran juoksemista ja hyppimistä (ja jäniksen perään vetämistä) metsässä, ei se vaikuta mitenkään järjettömän kipeältä. Itse asiassa saisin itse juosta jos meinaisin pysyä koiran tahdissa. Oikein pahasti nivelrikkoinen koira ei takuulla epäröimättä hyppää reilu puolimetristen puunrunkojen yli (joista se pääsisi myös ali...), saati sitten kirmaile kivisillä, juurakkoisilla poluilla kuin viimeistä päivää.

Perjantai 08.03.2013
Hölmöyksissäni ilmoitin koiran näyttelyyn, vaikka tiesin hyvin että useasti alkuvuodesta näyttelyissä tuppaa olemaan paljon koiria. Ja niin nytkin, 15 dreeveriä! Sertihaaveet on kuopattu, mutta ainakin tullaan huudattamaan Elkkua koko rahan edestä, että varustautukaa vaan korvatulpilla! :D

Lueskelin vanhoja päivyrimerkintöjä, ja hauskaa nähdä että Ami on jopa kehittynyt siitä millaisena se minulle tuli vaikka olen edelleen sitä mieltä että metsästyskoiran koulutustaitoni ovat puutteelliset. Aika alkupäässä oli monia tyhjiä reissuja ja koira ei ole lähtenyt kunnolla tyhjään metsään. Tyhjä haku ei tuota tällä hetkellä kovin suuria ongelmia, muutamaa yksittäistä reissua lukuunottamatta koiran haku on ollut hyvää. Myös jälkien päälle satanut lumi oli pari vuotta sitten hankala homma, mutta viime kaudellakin Ami löysi jäniksen vanhoilta jäljiltä ongelmitta, vaikka lunta oli jäljellä monta senttiä. Missä jälki, siellä jänis. Hukkapeli on parantunut myös, mutta niinhän sille tuppaa käymään kun kokemusta kertyy eikä Ami enää luovuta hukalla helposti. Lisäksi oma koiranlukutaito on kehittynyt: Joskus alkuun luulin että Ami kertaa ajojälkeä kun se haukkuu harvaltaan ja juoksee samaa rinkiä, mutta tämä on moneen kertaan osoitettu vääräksi, jänis todellakin kulkee sieltä mistä koira haukkuen menee.

Maanantai 04.03.2013
Hiukan epätoivoisia aikoja on ollut tässä muutama päivä. Eikä minulla ole enää oikein edes ketään kenen kanssa keskustella koira-asioista, viimeinenkin "konsultti-ystäväni" menetti henkensä joulukuussa enkä tiedä ketä kehtaisin enää kiusata ajatuksillani. Tuntuu edelleen että Elmeristä ei tule mitään ajokoiraa puutteellisen koulutustaitoni vuoksi. Lisäksi epätoivo iski taas Amin suhteen, tuntuu ettei se kelpaisi astutuskäyttöön vaikka olisi kaksoisvalio. Ajattelin että otan Amin pois dreeveri.fi:n uroslistalta ja lopetan sillä kokeissa sekä näyttelyissä käynnin, sillä koiralle ei ole kisaamisesta mitään hyötyä, eikä suuremmin itsellenikään. Joo, on typerää ruikuttaa tällaisesta asiasta, mutta on vain niin turhauttavaa ettei koira kelpaa kenellekään ja ihmiset tuntuvat kovasti tietävän että koira on perinnöllisesti sairas ja jalostuskelvoton... Ihan hyvin, nimittäin tätä en tiennyt itsekään! Jos olisin 100% varma että Amin jalkavaivat periytyvät niin koiralta olisi pallit lähteneet jo vuosi sitten.

Mutta sitten taas, mitä minulla on menetettävää kisaamisen suhteen? Lompakkohan siinä kevenee, mutta aion siltikin kilpailla Elmerin kanssa niin miksei sitten tämänkin jos se vain kotona toimii. Ja jos lopetan kisaamisen niin silloin ainakin kaikki toivo on menetetty. Mutta ei ikinä voi tietää, jos Ami olisi samanlaisessa kunnossa ensi kaudella mitä nyt loppuvuodesta edellisellä niin kokeissa VOI1-tulos olisi täysin mahdollinen. Ja niitä tarvitaan kolme. Kolme hyvää päivää riittää. Ehkä sitten joskus...

No, minun tuurillani koira on kuitenkin montussa kesän päätteeksi. Tai saan sen juuri treenattua hyvään kuntoon ja sitten jotain ikävää tapahtuu.

Nyt kuitenkin lopetan tämän ruikuttamisen, eihän kukaan jaksa lukea tekstejäni muutenkaan! Yritetään edelleen ja eteen tulee mitä on tullakseen, täytyy olla kiitollinen kaikista pienistä hetkistä mitä saan viettää tämän loistavan koiran kanssa. Ja toivoa että se valloittaa vielä muitakin ihmisiä omalla persoonallaan.



Maanantai 11.02.2013
Olen yrittänyt hiukan "mainostaa" Amia astutuskäyttöä ajatellen, lähinnä vain parille nettitutulle ja facebookin kautta. Tai ehkä mainostaa on väärä sanavalinta, olen vain kertonut että koira on tarjolla astutukseen ja olen erittäin kiinnostunut ottamaan/ostamaan siitä pennun (mitään muuta en pyydä) jos vain suinkin saan mukiinmenevän suvun omaavasta nartusta. Ei minulla tosin ole paljon varaa vielä kehuskella koiran tuloksilla, eihän pari avoimen tulosta ole vielä mitään, enkä sen puoleen oikein haluakaan nostaa meteliä omistani tai varsinkaan alkaa niitä turhanpäiten kehuskella - mutta toisaalta tuntuu etteivät koetulokset merkitse jalostusvalinnoissa niinkään, mitä nyt olen katsellut pari vaivaista vuotta noita tapahtuneita astutuksia. Toki hyviä koekoiria käytetään mutta myös vain AVO1- tuloksen omaavia koiria on käytetty ihan surutta eikä osalla ole ollut minkäänlaista koetulosta ennen astutusta. Puskaradio olisi hyvä väylä, jos saisin käytyä koiran kanssa pari koetta tai vaikka vain metsällä muutaman dreeveriharrastajan kanssa ja päivät onnistuisivat niin luulen että Ami saisi paljon enemmän tunnustusta mitä tähän mennessä.
Eihän se nyt niin huono koira voi olla? Vaikka karu totuus kuitenkin on, ettei kaikkia koiria kuitenkaan jalostukseen käytetä, olivat ne sitten hyviä tai huonoja.
Hah, oikeastaan olen odotellut että missä vaiheessa joku tulee urputtamaan "miksi sinä tarjoilet polvivaivaista rukkasnahkaa jalostukseen, miettisit nyt vähän" ja "ei ole mitään järkeä" plapla. Eipä kukaan kuitenkaan ole tullut mitään sanomaan, ehkä ihmisiä ei kiinnosta tai eivät kehtaa tulla naukumaan päin naamaa. Siis tottakai ihan hyvä, ei minuakaan huvita kuunnella ihmisten valituksia koska ne eivät todennäköisesti saa päätäni kääntymään suuntaan eikä toiseen asian suhteen, ellei sitten joku tule esittämään vedenpitäviä faktoja asiaan liittyen. Olen miettinyt pääni puhki sitä onko oikein tarjota jalostuskäyttöön koiraa, jonka polvivaivat eivät ole synnynnäiset ja suurimmalla todennäköisyydellä eivät periydy, mutta en tietenkään voi luvata (niinkuin ei kukaan muukaan) että yksikään jälkeläinen ei koskaan tule saamaan mitään polviongelmia. Vaikka "ei se ole hullu joka pyytää vaan se joka maksaa", ja ainakaan minua ei voi syyttää vaivojen salailusta!

MUTTA ainakin Amia on syynätty suuntaan ja toiseen: lonkat sekä kyynärät on kuvattu, veriarvot tarkasteltu useaan otteeseen, ylähengitystiet tähystetty, sydäntä kuunneltu, maksa-arvoja tarkasteltu, liikkumista tutkittu ynnä muuta. Missään ei ole ollut vikaa lukuunottamatta polvia. Huonot polvikulmaukset ja luksaatio ovat perinnöllisiä tekijöitä jotka edesauttavat nivelsidevaurion syntymistä. Koiralla on ainakin näyttelytuomarien mukaan hyvät kulmaukset. Polviluksaatiotestissä se ei ole käynyt virallisesti, tosin jos koiralla on paha polviluksaatio menee lumpio koiran riehuessa itsestään pois paikoiltaan eikä tällaista ole koskaan ilmennyt (mikä ei tietenkään tarkoita että koiralla oli priimapolvet ennen leikkausta, mutta ehkä ei ainakaan pahaa luksaatiota). Eikö pentujen sairastumisriski ole aivan yhtä suuri, kun pennutetaan koiria joille ei ole tehty mitään terveystutkimuksia? Jopa vuosikkailla (tai alle) urospennuilla teetetään pentuja, koiraa tai sen vanhempia tai muuta sukua ei ole terveystutkittu eikä mitään koenäyttöäkään ole olemassa. Ja näin äkkiseltään tutkittuna useat muissa roduissa tavalliset perinnölliset sairaudet ilmenevät vasta aikuisiällä: Esimerkiksi PRA (verkkokalvon surkastuminen) aiheuttamat muutokset voidaan havaita vasta 2-3- vuotiaalta koiralta tai vanhemmalta, virallisia lonkka- tai polvitutkimuksia ei suositella tehtäväksi alle vuosikkaille koirille koska luusto ei ole täysin kehittynyt eikä tuloksista saa varmuutta. Ataksia (perinnöllinen pikkuaivojen rappeumasairaus) oireilee yleensä vasta 3-5-vuoden iässä. Lymfooma puhkeaa ajokoirilla tavallisesti 4-7- vuotiaana, mitä nyt äkkiseltään googletin tietoja koirien perinnöllisistä sairauksista. Kai pointtini tässä yrittää olla ettei pennutus ole koskaan riskitöntä, ja ettei tutkimatonta koiraa voi mennä väittämään 100% terveeksi sillä perusteella ettei "tähän päivään mennessä ole ollut mitään vaivoja". Olkoot miten kokenut koiraihminen tahansa niin kukaan ei pysty näkemään ihon läpi että mitä koiran elimistössä oikeasti on meneillään, eikä edes pitkällä kokemuksella pysty sanomaan varmuudella mitä mistäkin koirayhdistelmästä tulee. Voihan olla, että Amin jälkeläisistä tulisi huonopolvisia rukkasnahkoja, tai sitten terveitä, pitkäikäisiä huippuajureita. Tai sitten hyviä harraste- ja kisakoiria, jotka ovat peräänantamattomia metsässä ja tottelevaisia sekä monipuolisia harrastekoiria kotona. Tai jotain tältä väliltä, eihän sitä ikinä tiedä.

Ja nyt siellä tietysti mietitään että "joo, tyttö yrittää siellä päteä kun on pari vuotta harrastanut" ja "kyllä MINÄ tiedän, minulla on 9464067 vuoden kokemus kasvattamisesta ja niin ja niin monta pentuetta". Niin, onhan se totta että minulla ei ehkä ole liiemmin kokemusta asian suhteen, mutta näin kuitenkin ajattelen.

Lähteet: http://www.nic.fi/~tollerit/html/laaketiedetta/sydansairaudet.htm, http://www.kooikerhondje.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=210&Itemid=138&lang=sv , http://www.amstaffiyhdistys.net/perinnolliset_sairaudet.htm, http://www.ajokoirajarjesto.fi/ajokoirista/perinnolliset_viat_ja_sairaudet/, http://www.sidewaysdogs.com/cavalierit/cterveys.htm

Lauantai 09.02.2013
Olin niin varma että koiran polvi aiheuttaa vasemman takasen varomisen, etten edes ajatellut muita vaihtoehtoja. Kuitenkin tänään käpläsin koiran varpaita ja huomasin että vasemmasta päkiästä oli kuoriutunut pikku pala nahkaa pois. Se oli jo aivan parantunut mutta on varmasti ollut kipeä sattuessaan ja kenties aiheuttanut sen että koira on kävellyt joitakin päiviä "varpaillaan". Yritin räplätä roikkuvaa nahanpalaa irti mutta sain sellaisen vastalauseen että taidan antaa nahan tippua pois itsestään.


Torstai 07.02.2013
Ami on mennyt nyt viimeisen viikon aikana hiukan huonompaan kuntoon. Sisällä ollessaan se on melkein poikkeuksetta pureskellut jalkojaan useamman kerran päivässä. Olen yrittänyt hieroa koiraa ja venytellä sitä, lisätä ruokaan vitamiineja sekä enemmän nivelravinnetta mutta turhaan. Vasen jalka tuntuu nyt olevan pääongelma, koira on hiukan varonut sitä vaikka ravaa ja laukkaa sillä vielä toistaiseksi. Toivottavasti tämä olisi vain kausiluonteista oireilua- yleensä oireet pahenevat syksyisin ja keväisin mutta itse olen taas ihan hermona koiran koipien vuoksi. Ami tosin lähtee vielä mielellään ulos ja liikkuu sekä leikkii, ja jänikseen on hirmuinen kytö (onhan se sentään dreeveri...). Tänäänkin kävimme kävelemässä viitisen kilometriä ja kävely oli aika vaikeaa, ei siksi että koira olisi ollut vaivainen vaan siksi että jäniksen jälkeä ja polkua oli joka puolella eikä Ami pysynyt tiellä melkein ollenkaan vaan rymysi ympäri pusikoita kiertäen remminsä milloin mihinkin oksantynkään.

Lauantai 02.02.2013
Tänään piti oikeastaan olla kokeessa mutta järjestäjä perui kokeen karkean kelin vuoksi, niinpä piti lähteä metsälle omille kulmille. Ami oli todellakin täynnä virtaa tauon jäljiltä ja haki hyvin kuivahaunkin, se puski eteenpäin paksusta huttulumesta huolimatta. Se sai jäniksen ylös noin tunnin irtiolon jälkeen ja ehti ajaa sitä 45 minuuttia ennenkuin ajoon sotkeentui vieras koira. Eihän siitä hommasta mitään tullut, otin Amin kiinni ja siirryimme päinvastaiseen suuntaan n. 800 metrin päähän, toinen koira jäi ajamaan Amin ensimmäistä ylösottoa melkein kuulumattomiin.
Seuraavakin yöjälki löytyi sitten, Ami ehti laskea muutaman herättelyhaukun niin kappas, äskeinen vieras koira otti jäniksen ylös aivan korvan juuresta. Se oli todennäköisesti kuullut Amin haukun ja sännännyt suoraan valmiiseen pöytään jättäen äskeisen hommansa kesken. Tässä vaiheessa kyllä sapetti, kirosin itsekseni pitkin metsiä. No, ainakin nyt tiedetään että jos saman isännän koira tulee metsässä vastaan niin on suunnilleen vaihdettava pitäjää jos mielii olla rauhassa! No, Ami meni omia reittejään ja yritti välissä ajaa jotakin, itse jutustelin hetken paikalle tulleen maanomistajan kanssa ja aloin sitten huudella koiraa pois. Ami kuitenkaan ei meinannut antaa kiinni, se oli niin mielissään kun pääsi pitkästä aikaa jänikseen.

Sunnuntai 20.01.2013
Metsään lähdettiin. Ajattelin että yöllisen lumisateen jäljiltä olisi hyvä treenata "kuivahakua" ilman yöjälkeä ja lähdin saman tien alueelle jossa jylläsi metsäkone, tulisipahan vähän haastetta! Mutta hommasta oli kuitenkin haastavuus kaukana, ehdin kävellä autolta 20 metriä metsään, koira oli irti noin minuutin ja lähti sitten täysillä ajamaan aivan nenäni edestä joten eipä tullut paljoa hakuharjoitusta. Päätin odottaa rauhassa ja katsoa minne jänis menee pyörimään, Amin ajossa on melko tyypillistä että jänis juoksee joitakin satoja metrejä suoraan pois makuilta ja jää sitten pyörimään pieneen rinkiin jonnekin tiheikköön. Niin se teki nytkin eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta eikä edes halua lähteä patikoimaan passipaikan etsintään, niinpä tyydyin kuuntelemaan. Ajo muuuttui katkonaiseksi loppua kohti, huusin koiran pois kun "lyhyt erä" (60min) tuli täyteen ja lähdimme vähän toiselle kantille maastoa. Isossa kuusikossa oli vanhaa jälkeä mutta ei yöllistä, ehkä tässä tulisikin hiukan hakutreeniä. Jäin paikalleni siihen missä yhtään yöjälkeä ei ollut näkyvissä ja koira lähti hakemaan, sitten se merkkasi yöjäljen haukulla n. 60 metrin päässä... Ei siis onnistunut tämäkään hakuharjoitus, täytyy katsella ensi kerralla jos olisi parempi onni.
Ami lähti seuraamaan yöjälkeä, jänis oli juossut pitkähkön lenkin. Koira päästi yhden haukun noin 1-2 minuutin välein, siirryttyään satakunta metriä ilmoittaen että jäljellä ollaan. Yhdessä vaiheessa se laski suon laidassa pari haukkusarjaa ja pyöri paikoillaan mutta jatkoi sitten matkaansa, luulen että se osui jäniksen syönnöspaikkaan. Koira kävi ojaa pitkin läpi paluuperän (joka oli aika pitkä) ja palasi sitten aivan äskeisen paikan viereen jossa se laski enemmän haukkua ja antoi sitten hiukan ajoääntä, kuitenkin taukosi taas pitkäksi aikaa ennenkuin laski seuraavan haukkusarjan. Minun korviini kuulosti aivan siltä niinkuin koira olisi lörpötellyt liikaa yöjäljelle, haukku tuli niin harvakseltaan ja sarjoissa, mitä tämä ei normaalisti tee ajon aikana. Mutta ei Ami kuitenkaan koskaan ole herätellyt noin antaumuksella, mitä ihmettä se tekee? Lisäksi äänessä oli kimakka sävy, joka ei pääse koiran suusta kuin ajon aikana. Tutka näytti Amin pyörivän noin hehtaarin alalla, eihän edes tämä koira voi ajaa niin pienessä ringissä! Olin aivan varma että Amin ruuvit ovat löysällä pahemman kerran ja että se on muuttunut jostain syystä aivan lörppäleukaiseksi, eihän mikään aikuinen koira laske yöjäljelle haukkusarjaa toista tuntia ja ihan ajoäänellä. Ei ainakaan sellainen jolla itse aion metsästää. Eipä muu auttanut kuin lähteä katsomaan että mitä kummaa koira touhuaa, matka oli melko hankala sillä lunta oli reilusti yli polvien ja maasto epätasainen. Pääsin viimein paikan päälle, maasto oli lehtipuuvitelikko ja sen verran harvaa että lunta oli reilusti, ojat olivat syviä ja nekin täynnä huttumaista lunta. Aukealla paikalla hanki ei kantanut koiraa mutta jänistä hyvinkin, ja paikka oli ristiin rastiin täynnä tämänpäiväisiä koiran sekä jäniksen jälkiä. Katselin koiran tallaamia polkuja tarkemmin ja kyllä vain, jäniksen jälki kulki Amin jälkien päällä ja kohta koira könysi luo jälkeä pitkin. Oli koiralla koko ajan jänis liikkeellä ja syy kummalliseen haukkuun selvisi sitten: huttumaista lunta oli niin paljon että koiralle teki vaikeaa liikkua ja suurin osa sen energiasta meni jatkuvasti eteenpäinpyrkimiseen. Kun Ami pääsi helpommalle kohtaa missä oli kantava pinta tai vähemmän lunta se laski heti haukkua jäljelle, sitten taas myyrysi lumessa tuppisuuna, vain turhautuneesti valittaen. Koska koira on muutenkin harvahaukkuinen etenkin jos jänis käyttää uudelleen jo ajettua jälkeä (ja sitähän se nyt teki!) niin niissäkään ei tietysti paljoa haukkua herunut. Mutta koira ei lörpötellyt niinkuin epäilin, edelleenkään... Montakohan kertaa olen sitä syyttä suotta epäillyt?

Olin jonkin aikaa passissa ojan pohjalla josta jänis ja koira olivat tulleet useamman kerran, kuitenkin koiran touhu alkoi jo säälittämään kun se yritti kaikkensa päästäkseen lumessa menemään ja jänis vain rauhassa juoksenteli hangen päällä risukoissa tehden Amille sotkujaan. Olihan Ami rymynnyt tässäkin maastossa reilun pari tuntia ja ehtisimme kenties vielä pikaisesti yhteen maastoon. Huusin koiran pois ja läksimme menemään, Amilla oli vielä paljon virtaa lumesta huolimatta ja se kiersi ympärilläni omia polkujaan samalla kun käpöstelin hiljaa autoa kohti.
Sitten törmäsimme hakkuuaukon laidassa mysteerisiin jälkiin. Aukon poikki kulki viitisentoista senttiä leveä vana, jonka reunoilla oli jälkiä. Harmi etten älynnyt ottaa kuvaa! Kaksi jälkeä sijoittui vanan molemmille reunoille lähes rinnakkain, sitten askelpituus oli reilun neljäkymmentä senttiä jonka jälkeen taas kaksi rinnakkaista jälkeä. Vana jatkui tasaisena ja suorana koko aukon yli, ja elukka oli tullut sieltä missä rymysimme äsken jäniksen kanssa. Tassunjäljestä ei voinut sanoa juuta tai jaata, sillä pehmyt lumi oli tippunut saman tien takaisin jäljen pintaan kun se oli tallattu. Mikä kumma jättää tällaiset jäljet? Mieleeni tuli ensimmäisenä lihava supi jonka maha viistää maata, mutta ei kai supi ole liikkeellä tammikuussa kun pakkasta oli noin -10? Tai mistäs sitä tietää, jos se oli häädetty talvikolostaan ja siksi liikkeellä. Koira kyseli innoissaan saako se mennä jäljelle ja kannustin sitä ottamaan elukan kiinni, jos se olikin supi niin olisipahan kohta yksi vähemmän!
Ami ehti aukon laitaan ojalle, teki aivan kuin pienen paluuperän ja lähti sitten ajamaan hurjana. Jokin elukka siellä oli, kävelin hiljalleen lähemmäksi jotta pääsisin ampumaan supin, se ei kuitenkaan kauas pääsisi koiran edessä. Mutta ajo eteni, koira juoksi ojan pohjaa pitkin ajaen n. 15km/h vauhdilla mikä on Amille melko kova, ja kun se alkoi olemaan yli 700 metrin päässä ja yhä jatkoi suoraan niin heräsi epäusko, täytyy olla aika superatleettinen supi jos noin juoksee. Menin ojalle ihmettelemään jälkiä, oja oli kuusikossa ja jään päällä vain hiukan lunta joten kaikki jäljet näkyivät selvästi. Ei tämä voinut mitenkään olla supi, jälki oli suippo ja koiramainen, noin neljä senttiä leveä ja ehkä kuusi pitkä. Laukka-askel oli pidempi tai vähintään yhtä pitkä kuin Amin, eikä minkäänlaista vanaa jäänyt enää jälkeen. Matkaa koiraan oli kohta pari kilometriä ja edelleen ojia pitkin eteenpäin mentiin keskellä korpea. Ei jäänyt oikein muuta vaihtoehtoa ajoeläimeksi kuin kettu, vaikka aukon poikki menevä vanamainen jälki oli erittäin "epäkettumainen". Ehkä kettu oli joutunut kävelemään varoen ja hiljakseen ettei tippuisi hankeen ja siksi mennyt oudosti, tai ehkä se oli jotenkin vaivainen, en tiedä mutta ei se oikein muukaan elukka voinut olla. Ami ei ole ennen ajanutkaan repolaista.

Mutta mitäs nyt, parivaljakko oli keskellä korpea, naapuriseuran alueella eikä tietä lähimaillakaan? Kerkesin lähteä autolle kunnes katsoin tutkaa ja huomasin ajon pysähtyneen, koira haukkui hetken paikallaan ja sestasi ympäri ojaa, alkoi sitten juosta omia jälkiään takaisin päin. Koira luopui hommasta, ehkä kettu otti niin kovat hatkat ettei Amia enää kiinnostanut tai sitten se piiloutui, joka tapauksessa onneksi Amia ei tarvinnut lähteä sieltä asti hakemaan! Eihän ajo ollut kuin pieni pöläytys, häthätään 20min, mutta kerkesin jo säikähtää että ilta menisi koiran jahtaamiseen.

Perjantai 18.01.2013
Amin 2012 tavoitteisiin kuuluivat terveenä pysyminen ja lihaskunnon ylläpito sekä painonhallinta. Agilityn tasokokeen läpäisy oli yksi tavoite ja käyttöpuolella ajovarmuuden parantaminen. Näyttelyhommissa tavoitteena oli 3. serti.
Näihin tavoitteisiin päästiin melko hyvin. Ensimmäinen terveyteen liittyvä tavoite meni heittämällä läpi, Ami vain paransi itseään kesän mittaan ja on nyt kohtalaisessa lihastasapainossa. Takaosa on edelleen vähän lihasköyhä mutta todella hyvä verrattuna viime talveen. Painonhallinta onnistui välillä vähän liiankin hyvin ja loppukesästä ruokaa piti alkaa lisäämään.
Ajovarmuus on parantunut huomattavasti. Viime kaudella ajot olivat maksimissaan 90min luokkaa, nyt jos vain jänis lähtee liikkeelle niin voi hyvillä mielin sanoa että kyllä se koira ajaa.
Näyttelyihin en niin paljoa panostanut viime kesänä sillä ajattelin että hankin ensin koiralle koetuloksen, mitä minä niillä serteillä teen jos tulosta ei ole? Olisipa vaan kannattanut käyttää kehissä, sillä olisin saanut siitä kolmannella sertillä muotovalion nyt joulukuussa. Tammikuun alusta säännöt ovat muuttuneet ja MVA-arvoon tarvitaan jo VOI2-tulos. Tosin ei tämänkään pitäisi suurempia ongelmia tuottaa, keskivertopäivänä Ami ajelee hyvinkin tuon kakkosen. Saas nähdä.
Kehissä ei siis käyty liiemmin, viisi kertaa ja tuloksina 3xEH (joista yksi meni H:ksi kun en tajunnut valittaa kehäsihteerille ajoissa) ja 2 ERIä. Ei sertiä, ei se mitään.

Vuoden 2013 tavoitteita:
-Kesällä pysyä kunnossa kaikin puolin, toivottavasti tulisi lämmintä että pääsisimme enemmän uimaan
-Kaatoja pitäisi tällekin saada
-Jos kokeisiin asti päästään niin jokin VOI-tulos olisi hyvä ja varmaan realistinenkin tavoite
Ei muuta, toivottavasti näistä selvitään :)

Perjantai 11.01.2013
Taas Tuusniemen salot kutsuu. Yöllä ei ollut satanut lunta ja jänis oli juossut paljon joten yöjälkeä oli käytännössä kaikkialla minne erehtyi kävelemään. Niinpä Amin ei tarvinnut kauaa hakea, ensimmäinen ajo oli ylhäällä noin kymmenen minuutin kuluttua irtilaskusta. Jänis läksi kuitenkin mäen takaa joten emme kuulleet ajon alkua, tutka alkoi näytellä haukkua ja pikku hiljaa koira toi jänistä lähemmäksi. Elukka kuitenkin kierteli hitaassa ajossa läpi kaikki risukot, se meni kerran tien yli mutta sen verran kaukaa ettemme nähneet mitään. Ajo oli melko sujuvaa, siihen mahtui pari 10-15min hukkaa mutta ajoaikaa ehti kuitenkin tulla vähän vajaa puolitoista tuntia. Puoliltapäivin otimme koiran kiinni, kävimme syömässä (Amikin sai paistintähteitä) ja otimme uuden erän ja koiralla riitti vielä hyvin virtaa. Tämäkin jänis läksi juoksemaan alle puolen tunnin hakemisen jälkeen mutta nyt Amin ajo oli paljon huonompaa, haukkua tuli jopa tämän koiran mittapuun mukaan erittäin harvakseltaan mutta Ami kuitenkin eteni jatkuvasti ja kiersi metsää kuten normaalisti ajon aikana. Menin piruuttani katsomaan kun koira tuli harvempaan metsään ja kyllä se oli ihan oikeissa hommissa, mutta se meni metsässä kävelyvauhtia ja inisi haukkujen välillä turhautuneesti. Se kävi ihan liioitellun tarkkaan läpi jokaisen jäljen. Minulla meni jokunen tovi miettiessäni että missä vika, aamullahan jänis kulki hyvin eikä tässäkään pitäisi olla sen enempää ongelmaa kun juostiin suurimmaksi osaksi "puhtaassa" metsässä eikä vanhalla ajojäljellä. Lopulta sitten sain päähäni melko järkeenkäyvän syyn: aiemmin seurasin kun Ami söi tauolla paistintähdettä ja se myös pureskeli irvistellen muutaman pippurin. Olisiko pippurinhaju voinut jäädä nenään pyörimään ja huonontaa koiran työskentelyä?

Tiistai 08.01.2013
Voihan kiesus mikä keli! Jätin koirat viikonloppuna ilman metsää kun ajattelin että hangen päälle tullut karkeus repii niiltä tassut ja munat auki. Nyt kuitenkin harmittaa, sillä kuulemani mukaan moni dreeverinomistaja on käyttänyt koiraansa eikä vammoja ole syntynyt, olisi siis vain pitänyt rohkeasti mennä kokeilemaan. Ehdin jo perua lähdon Kuopion ajokokeeseenkin johon olin hankkinut tuomarit karkean hangen pelossa. Torstaina olisi tarkoitus koettaa varovasti juoksuttaa Elmeriä (tosin varovaisuus ei taida kuulua koiran sanavarastoon), ja jos se ei riko itseään niin perjantaina Ami pääsee kokeilemaan onneaan, ostin ja tuunasin sille pöksytkin niin etteivät kulkuset ole ensimmäisenä ottamassa osumaa lumesta.
Täytyy sitten katsoa josko koiran veisi taas Rautalammille kokeisiin. Vaikka sinne onkin mukava ja helppo lähteä niin kävisin mielelläni myös muissa lähipaikoissa, johan ihmiset kohta alkavat epäillä että käymme kokeiden välissä salaa harjoittelemassa jos tuloksia ei tule kuin yhdestä paikkaa, tosiasiassa en ole käynyt kertaakaan siellä metsällä millään koiralla ellei kokeita lasketa. Toisaalta eipä tämä touhu niin vakavaa ole, toivoin aluksi että ehkä Amille olisi mahdollisuus saada jälkikasvua jos se ajaisi muutaman kunnollisen VOI-tuloksen mutta olen alkanut pikku hiljaa kuoppaamaan haavetta. Kaikkeahan sitä saa toivoa ja aina voi jossitella kaikenlaista. Selvä pää, hyvä/normaali MI ja kuuliaisuus sekä tekemisenhalu ovat sellaisia asioita jotka luen koiran vahvuuksiin.

Koiralla menee muuten ihan ok, se on viime talvea paremmassa kunnossa eivätkä polvet ole oireilleet kuin satunnaisesti. Kävimme talviloman aikana pari kertaa viikossa metsässä täysiä päiviä eikä Ami ollut moksiskaan. Ainoa harmi oli etten saanut koiraa mihinkään lämpimään sisätilaan jossa olisin voinut hieroa sen, joten kotiin tullessa se oli jäykkä kuin sahapukki kun viikottainen hieronta oli jäänyt väliin. Saihan sitä mukutella hiukan tavallista pidempään, mutta koira on jälleen aivan uusi.

Maanantai 31.12.2012
Koiralla on ollut pallit ruvella parin viimeisen ajon jälkeen. Mietin voisivatko kipeät kulkuset olla osasyynä huonontuneeseen hakuun ja tein koiralle patentin pienestä vauvanvaipasta: tein vaippaan reiän häntää ja persusta varten, sitten pujotin vaipan Amille päälle ja vedin jeesusteippiä vaipan päältä koiran mahan ympäri, jotta heikko vaippa pysyisi paremmin paikallaan. Vahvistelin vaippaa vielä päältä ja alta teipillä, sitten koekäyttöön!
Uskokaa tai älkää mutta hakeminen parani jonkin verran. 1. hakuerä oli melko laajalta mutta tyhjät, siirryimme sitten samassa maastossa hiukan eri kohtaan ja sieltä löytyikin vanha jälki. Koira seurasi ensin jälkeä syönnöksille, messusi herätellä siellä, tuli sitten takaisin ja kaivoi jäniksen ylös.
Vaikka nyt itse sanonkin niin kyllä Amin ajo kuulostaa hyvälle, kun se painelee sujuvasti pitkin metsiä jäniksen kannassa ja laskee kunnolla ääntä. Ensimmäinen tunti meni aika lailla putkeen, sitten Olli pääsi läväyttämään haulia jänistä kohti mutta ei tullut muuta kuin ohiammuttu paisti. Tässä koiralle tuli myös pikku hukka joka lopulta selvisi ja Ami ehti ajella vielä tunnin ennen pimeää, sitten huusimme sen ajosta pois pimeän alta. Ja vaippa kesti hyvin päällä.

Perjantai 28.12.2012
Sää oli samalla lailla hankala kuin eilen Elmerin kanssa, lauha yö ja aamusta asti tuli reilusti lunta maahan. Läksimme jäljettömään maastoon eikä koiran kuivahaku oikein ollut kehuttavaa, se kävi pikku lenkkejä noin 100m säteeltä ja tuli sitten valittamaan kun ei löytynyt mitään, parempaakin kuivahakua yleensä nähdään tältä koiralta. Jätimme seuraavassa maastossa suosiolla pyssytkin autoon, mitä niitä turhaan kantamaan kun ei hakukaan ole tuon kummempaa, mitä Ami muka voisi löytää!
Mutta auta armias kun löysimmekin vanhat jäljet: Ami läksi niille täynnä intoa vaikka jäljen päällä oli kymmenen senttiä lunta, ja puolen tunnin kuluttua jänis oli liikkeellä. Tällaisia ylösottoja lisää, kiitos!
Jänis laukoi muutaman sata metriä sähkölinjalle ja siitä linjan taakse, sieltä taas minne muuallekaan kuin läpitunkemattomaan viidakkoon... Kävelimme autolle hakemaan torrakot ja palasimme linjaan passiin mutta saimme pian huomata että kierroksessa olikin varsinainen puskajussi taas kerran, vaikka olimme aivan eri maastossa kuin viime kerralla. Se hinkkasi pientä rinkiä vitelikossa eikä suostunut tulemaan linjaan tai läheiselle hiekkatielle, ei edes vaikka Olli käveli sekaan ja yritti karkottaa jänistä hiukan kauemmas kohti tietä (tulos: noin 160m karkkoa metsään ja takaisin samalle ringille). Olli kuitenkin oli edes siellä päin missä piti, sillä ajo kulki aivan tämän nenän edestä. Jänis juoksi kuitenkin metriä korkean ojan pohjalla ja eihän sitä sinne nähnyt pamauttaa kun itse seisoi juuri sopivasti sivussa. Vasta koiran haukku paljasti miten läheltä jäpö oli kulkenut. Tähän kehkeytyi lyhyt hukkakin kun jäniksen haju hävisi veteen, mutta koira selvitti sen kuitenkin hienosti. Parituntisen ajon jälkeen otimme Amin kesken ajon kiinni, nälkä oli kova eikä jänis näyttänyt pusikosta poistumisen merkkejä ja päiväkin oli kääntymässä iltaan. Alla kuva ajosta:


Sunnuntai 16.12.2012
Keli oli aika raaka, pakkasta melkein 15 astetta, kohtalainen tuuli ja lunta vihmoi taivaalta. Vein kuitenkin koiran ja se lähti vähän pitkin hampain hakemaan kylmään keliin ja jäljettömään maastoon kun itse jäin istuksimaan. Se kuitenkin löysi yöjäljen hiukan kauempaa ja poksautteli yksikköhaukkuja jäljelle, mutta sen enempää ei parin tunnin hakuerässä sitten tapahtunutkaan. Koira oli pyörinyt taas todella tarkasti laajalla alueella, menin katsomaan hakualuetta ja sieltä löytyi valtava jäniksenjälkikenttä, hanki oli tampattuna kovaksi eivätkä jäljet voineet olla kovin vanhoja, sillä eilispäivänä satoi lunta. Koira olisi varmaan viimeisellä kaivanut jäniksen ylös, mutta koska päätin ottaa tilanteen harjoituksen kannalta niin lähdimme uuteen paikkaan, täytyyhän koira kytkeä kokeessakin 2h hakemisen jälkeen.
En tiedä vetikö Ami sitten herneet nenään kun otin sen pois kesken hommien, mutta seuraavan "erän" haku oli jotakin aivan surkeaa. Harmistuneena olin jo lähdössä kotia kohti, kun törmäsin sattumalta jäniksen jälkiin: "Siinä on, nyt ala mennä äläkä tule takaisin!" tokaisin koiralle joka läksi innoissaan jälkien perään. Se laski pari herättelyhaukkua ja läksi sitten juoksuttamaan jänistä kierrokselle, itse jäin niille sijoilleni oikeastaan ainoaan mahdolliseen passipaikkaan joka lähiseudulla sattui olemaan, kaikkialla muualla kasvoi tiheä vitelikko.
Kuuntelin ja kuuntelin, ajon lähestyessä yritin herättää itseni täysin ja olla valppaana mutta en saanut muuta kuin pettymyksen, kun ajo kävi useamman kerran lähistöllä ja kääntyi taas pois. Aiemman siirtymisen seuraksena vaatteet olivat märät, hanskat ohuet eikä viheltävä tuuli ainakaan auttanut pysymään lämpimänä. Koira oli ehtinyt ajaa vasta vähän yli tunnin kun minun oli pakko lyödä pillit pussiin ja soittaa kaveri hakemaan. Lapanen oli jäätynyt kiinni haulikon koneistoon ja huulet olivat niin kamissa ettei viheltäminen onnistunut lainkaan. Lisäksi koira oli niin suivaantunut ettei antanut ensimmäisellä yrityksellä kiinni: Se meni näköyhteyden päästä tien yli, pysähtyi katsomaan kun huusin sitä mutta piut paut välitti ja jatkoi ajamista toiselle puolelle tietä. Niinno, kyllähän minä taisin sille sanoa ettei tarvitse takaisin tulla...
Seuraavalta hukalta saimme koiran huudettua pois, sekin oli saanut hienon lumipanssarin selkäänsä ja ryntäisiin. Kotona sitten totesin kartalta katsoessani koiran ajaneen koko ajan 2 hehtaarin läntissä, perus Ami.

Lauantai 08.12.2012
Syöty matto tulikin ulos ja pääsimme lähtemään kokeeseen. Lähdin reissuun aivan sillä kannalla että Ami pämäyttää nollat ja suunnittelin jo itselleni muuta hommaa iltapäiväksi, kun voisimme lähteä nopeasti kotiin ilman tulosta. Yöllä ja aamulla satoi lunta eikä missään näkynyt jäniksen hyppyjä matkallamme kokoontumispaikalle, joten aivan turha luulo että tämä rukkanen saisi mitään ylös sillä viime kerrat kotimetsissä ovat menneet hiukan laskusuhdanteessa. Mutta yrittämään piti lähteä kun on kerran luvattu tulla.

Kokoontumispaikalta mukaan lähtivät maasto-opas ja tuomari, maastoon oli melko lyhyt matka ja lähdimme ehkä vähän turhan aikaisin, joten koira laskettiin irti vielä hiukan hämärässä. Päätin tehdä maastoon siirtymisen samaan malliin niinkuin kotonakin ohjaten koiraa ilman hihnaa. Miksi se nyt ei toimisi samalla lailla toisessakin paikassa? Epähuomiossa jätin remmin sitten kokonaan autoon, tarkoitus oli ottaa naru mukaan jos sattuu jonkinlainen hätätilanne tai vaikka vilkas tie eteen.
Ami kesti ihan hyvin mukana vaikka olikin innoissaan lumesta ja metsään pääsystä. Se kuunteli tavalliseen tapaansa ohjauksia ja läksi sitten luvan saatuaan irtaantumaan. Senpä jälkeen koiraa ei ihan heti näkynytkään, se kävi hakemassa parinsadan metrin säteellä enkä kiinnittänyt siihen kovin paljoa huomiota, ylituomari ja järjestäjä tulivat paikan päälle ja jutustelimme siinä porukassa aikamme. Kuitenkin tutkaa katsoessani kiinnitin huomiota siihen ettei koira ollut liikkunut hetkeen laisinkaan. Koska Amilla on välillä taipumus jäädä syömään rutuksia tai mennä loukkuihin, kyselin oppaalta mitä koiran kohdalla mahdollisesti oli. Opas tiesi kertoa että ko. aukon laidalla oli suuri raunio ja mäyrän sekä supien pesiä ja onkaloita, joihin tunkeutunutta koiraa ei välttämättä saisi pois aivan helposti. Ami jökötti edelleen samalla kohdalla joten päätimme lähteä katsomaan oliko se mahdollisesti tunkenut itsensä johonkin koloon.
Katsomaan meno oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty: matkaa oli reilu 200 metriä mutta metsä vaikeakulkuista, ja kun viimein aloimme olla lähistöllä oli koira jo lähtenyt liikkeelle. Emme jatkaneet enää matkaa kun huomasimme koiran lähteneen vaan patikoimme viidakon läpi metsäpellolle. Ami törmäsi reissuillaan meidän jälkiimme ja läksi heti perään, onneksi se ei kuitenkaan säikähtänyt sen enempää että olimme "kadonneet" välillä. Se seurasi mukana siirtymisen ajan eikä lähtenyt edellisöisille hirven jäljille, ei sitä kiinnostanut makuutkaan millään lailla. Mutta jänis ei ollut liikkunut lainkaan, tähän mennessä emme olleet nähneet minkäänlaista pupun jälkeä.
Päästyämme pellon laitaan pysähdyimme ja annoimme koiran lähteä hakemaan. Pian se alkoi möläytellä peltotien laidassa kasvavassa pikkukuusikossa ja sai kuin saikin jäniksen ylös. Luminen metsä söi ääntä toden teolla ja meillä oli kova työ yrittää pysyä ajon perässä sen kaikotessa kauemmas, mutta lopulta pääsimme hyvälle paikalle jonka ympäri jänis pyöri ja ajominuutit saatiin "talteen". Jänis oli siinä mielessä hyvä että se jäi pyörimään pienelle alueelle, mutta Amin kannalta hankala sillä koira ei oikein tahdo antaa ääntä jos ajettava juoksee vanhaa jälkeä pitkin. Ajo kuulosti suurimmaksi osaksi aneemiselta jäniksen kerratessa omia jälkiään eikä koiran ajoääni oikein päässyt oikeuksiinsa. Itse taas epäilin koiraa kun harvahaukkuinen ajo pyöri aluksi 100x100m läntissä, mutta Ami näytti minulle jälleen närhen munat tuomalla pupun hollille ihan rehellisellä pelillä. Jänis nähtiin kahdesti päivän aikana, ja taas kerran, mitä ihmettä minä oikein epäilen koiraa joka ei ole edes lörpötellyt omiaan koskaan, kun olen sitä lähtenyt tarkistamaan? Koira ei edes "paikannut" aiemmin ohittamiaan jälkiä, tämänkin pääsin omin silmin näkemään. Ja sitten juuri kun sain sanotuksi että koira on ajanut hyvin tiellä niin tadaa, loppuhukka tielle... Mutta tällaista se on elävien elukoiden kanssa, mikään reissu ei ole samanlainen. Ainakin opas ja tuomari olivat ihan tyytyväisiä päivään sekä ihmettelivät koiran tottelevaisuutta, Amille työpäivä oli melko normaali (paitsi kotona olisin varmaan jatkanut toiseen maastoon), itse taas olisin toivonut hiukan yhtenäisempää ajoa. Mutta päivän tulos oli se mitä lähdettiin hakemaan, vaikkakin aamulla vähän epätoivossa, ykkönen on ykkönen ja seuraavan kerran Ami räpeltää voittajaluokassa.

Sunnuntai 02.12.2012
Tänään Ami kävi Ollin kanssa koluamassa ensin yhden tyhjän maaston jossa ei ollut jälkeäkään. Sieltä ei tietenkään löytynyt mitään, mutta seuraavassa maastossa koira kaivoi rusakon ylös. Ei se ajanut kuin nelisenkymmentä minuuttia kunnes rusakko hiutoi tietä pitkin naapuriseuran puolelle, mutta saipahan edes ylösoton, kun niitäkään ei ole kovin montaa tullut tässä lähiaikoina.
Ja niin, autossa koira oli syönyt ison palan ovimattoa joka oli alusena häkin pohjalla, siis kirjaimellisesti syönyt eikä vain repinyt. Varmaankin se oli ollut metsäreissun jälkeen niin nälissään ettei pystynyt odottamaan kotiin vaan veti maton lärviinsä, tai sitten tämä oli taas jonkinlainen protesti. Saahan nähdä onko kohta suolet tukossa, ainakin illasta tuntui maha olevan turvonnut ja kipeä.

Keskiviikko 28.11.2012
Olipa taas reissu, nyt ei kyllä ollut muuta kuin koiran huonoutta tämä homma. Lunta satoi vähän mutta joo, kyllä sen pitäisi ajaa vähästä sateesta huolimatta. Yöjälki löytyi kahdesta eri paikasta ja koira etsi sekä herätteli vähän eli jänis oli, mutta koira vaan pyöri ympäri syönnöstä eikä osannut etsiä jäniksen makuupaikkaa. Voi taivas, miten voi olla tällainen ongelma aikuisella koiralla joka kyllä varmasti on ennen osannut ottaa ylös vaikka tulisi mummoja puukot kädessä taivaalta. Nyt pitäisi kiireellä saada rattaat kohdalleen pääkopassa.

Lauantai 24.11.2012
Sateeseen lähdettiin. Maastossa oli useampikin jänis ja yöjälki löytyi vielä mutta eipä saanut Ami mitään ylös. Ei oikein sujunut tämä meidän "kenraaliharjoitus" koetta varten. Täytyy käyttää koiraa viikolla uudestaan ja katsoa saako se mitään aikaan.

Lauantai 17.11.2012
Olli vei minut aamulla Amin kanssa metsään ja läksi karhukoiran kanssa muualle. Aikomuksenani oli kävellä relu 300 metriä metsäautotien päähän ja jäädä sinne lukemaan koetta varten. Koira kulki vähän aikaa mukana mutta hävisi sitten, pyöri pikku ringin ja läksi ajamaan. Näin jäniksen heti ajon alussa, se loikki sähkölinjan poikki ja Ami kiisi kannoilla. Jäin passiin samalle paikalle sähkölinjan alle, ajo kävi ensin melko kaukana ja miltei hävisi kuulumattomiin ja kiersi sitten takaisin. Koiran lähestyessä kuuntelin keskittyneesti kaikkia pikku rapsahduksia jotka saattoivat tulla jäniksestä, sitten näin tiheiden pikku kuusien seassa valkoisen vilauksen niin läheltä että olisin melkein voinut potkaista jäpöä. Kohta jänis puottikin juosta linjan poikki ja yritin ampua sitä mutta liian kaukaa, pupu jatkoi matkaansa hölmistyneenä. Koira tuli piakkoin paikalle myös ja oli hetken hukassa ampumapaikalla, sillä meni tovi ennenkuin se löysi jäljet uudelleen.
Jänis pyöri nyt lähempänä tiheässä vitelikossa eikä meinannut tulla millään pois sieltä. Ami jäi välillä jälkeen sillä haukku harveni, ja sitten taas sai jänistä kiinni alkaen huutaa kuin rantapiru. Jänis tuli vielä kolmannen kerran linjasta yli mutta nyt ihan reilun matkan päästä minusta, näin sen kuitenkin ja hyvin se tuntui juoksevan, toivottavasti siihen ei jäänyt haulia.
Sitten jänis alkoi toden teolla eksyttää koiraa: Se latoi viitisensataa metriä hiekkatietä pitkin, teki paluuperät ja ilmeisesti meni sitten talon pihan läpi metsään, Ami kadotti jäljen talon lähettyvillä. Se yritti selvittää hukkaa mutta kun valmista ei tunnin jälkeen alkanut tulla niin katsoin paremmaksi yrittää vaihtaa paikkaa. Ajoa ehti tulla parisen tuntia, miinustettuna kymmenen minuutin hukka joka tuli ampumapaikalla.

Joten uusintayritys. Siirryin reilun puoli kilometriä sivuun ajopaikasta heinäpellolle, huomasin sieltä jäniksen paskat ja jäin pellon laitaan lueskelemaan. En laskenut kovin paljon koiran ylösottokyvyn varaan ainakaan näin päivästä, mutta noin puolen tunnin hakemisen jälkeen koira läksi yllättäen ajamaan ilman varoitusta. Lukeminen oli jätettävä kesken ja jäin passiin harvaan kuusikkoon aivan pellon laitaan. Jänis tuli, ammuin taas ohi ja jänis meni, koira perässään. Ja varmasti ei ollut pitkä matka! Ampumaharjoittelu on siis paikallaan, radallekin vielä pääsee.
Seurailin aikani ja näin taas jäniksen juoksevan pellolla. Se heitti pitkät lenkit viereisessä kynnöspellossa ja tuli sitten takaisin heinäpeltoon. Se juoksi suoraan kohti minua ja kaarsi ohitse, päätin että nyt piruvie et karkaa ja vislasin sille, jänis kääntyi katsomaan ja siihen se jäi. Ami ei tiennyt miten päin olisi, enkä kyllä tiennyt itsekään sillä olin niin iloinen että sain viimein Amille kaadon :)





Lauantai 10.11.2012
Olin itse Jyväskylässä koiranäyttelyssä kaverin kanssa, joten Olli vei pojat yhdessä metsään. Koirat löysivät jäniksen nopeasti ja pelasivat ihan hyvin yhteen, itse olen aina miettinyt että ne vain sotkevat toisiansa mutta eivät tehneet niin ainakaan tänään. Matkalta löytyi myös tuoreita hirvenjälkiä mutta kumpikaan koira ei kiinnostunut niistä. Tilanteitakin tuli kaksi, toisessa passimies ei ollut hereillä ja toisella tienylityksellä jäniksen takaa tuli auto, ettei siihenkään saanut ammuttua. Ami tuli huutamalla pois hukalta, Elmeri sitä vastoin lähti karkuun ja löytyi muutaman sadan metrin päästä toisen jäniksen syönnöksiltä. Ajoaikaa ei ehtinyt isäntä vahtaamaan, mutta metsässä meni reilu neljä tuntia.

Sunnuntai 04.11.2012
Koko viikonlopun jatkuneesta sateesta huolimatta käytin koiraa, löydettiin jäniksen syönnöskenttä mutta ei saanut ylös. Ylösotto on ollut todella heikkoa verrattuna viime vuoteen, en tiedä mikä koiraa taas vaivaa. Nyt kun ajot olisivat vähän pidempiä niin ylös ei saa millään, ja viime syksynä jänis nousi melkein kelissä kuin kelissä mutta ajon pituus oli sitten mitä sattui. Eikö tämä ikinä ala toimia? Varmaan pitäisi keretä käyttämään enemmän, mutta nyt on aika kiirettä seuraavat pari viikkoa.

Sunnuntai 28.10.2012
Koska Elmeri läksi omille teilleen ja luulin sen olevan hirven jäljillä, päätin jättää sen Ollin hoteille ja lähteä Amin kanssa samalle paikalle jossa se eilen herätteli ennen loukkuun menoa. Koira ei ehtinyt kauaa hakea, sillä jänis läksi aivan nenän edestä eikä matkaa minuun ollut kuin kuutisenkymmentä metriä. Jäin siis passiin.
Olin hiukan eksyksissä koko päivän, Amilla oli kaulassa pelkkä haravatutka joten en tiennyt paljoa muuta koirasta kuin suunnan. Kun ajo alkoi uhkaavasti kadota kuulumattomiin ja koira painui kohti maantietä olin luonnollisesti huolissani ja lähdin lähemmäksi jättäen passipaikkani. Ja tottakai heti kun pääsin lähemmäksi koiraa se alkoi painua ajoineen takaisin sinne mistä lähti eikä se oikeasti ollutkaan lähellä maantietä, mäkinen maasto oli haitannut äänen kuulumista. Niin, ei siis tänäänkään paistia koska en pysynyt samassa passissa. Menin kyllä sinne vielä uudestaan mutta jänis ei juossut ohi. Seurasin koiraa tiiviisti kellon kanssa niinkuin useimmiten teen, ajoa tuli 93 minuuttia putkeen, sitten 30min hukkaa ja "erän" loputtua vielä nelisenkymmentä minuuttia ajoa josta kytkin koiran.

Lauantai 27.10.2012
Käytin koiraa viime viikonloppuna mutta se ei saanut mitään ylös.
Tänään se kävi ensin beaglen kanssa kimpassa aamusta ja saikin tunnin vääntämisen jälkeen jäniksen liikkeelle. Ajo loppui kuitenkin lyhyeen maantielle, koiralla oli onneksi onnea ja se selvisi ehjänä vaikka juoksenteli maantiellä pidemmän aikaa ja 500m matkan kotiin. Vein koiran sitten itsekseen toiseen kohtaan, se lähti intoa täynnä eikä kulunut kauaa kun se laski muutaman herättelyhaukun. Se poksautteli yhden haukun siellä, toisen täällä ja pyöri siihen malliin että ajon alku ei varmaankaan ollut kaukana.
Mutta sitten Ami jäi paikoilleen. Se istui samassa kohtaa pitkän aikaa eikä muu auttanut kuin lähteä katsomaan tilannetta, ja mitä löysinkään: Koira oli mennyt kanuloukkuun ja ahtanut itsensä täyteen rutuksia. Eihän se mihinkään enää lähtenyt hakemaan kun hädin tuskin jaksoi liikkua mahansa kanssa, ja luonnollisesti tilanne harmitti.

Lauantai 13.10.2012
Menin Amin kanssa aamulla isolle suolle. Koira tuli perässä kun kävelin keskelle suota, jäin istuksimaan ja Ami läksi hakemaan. Aikani siinä ihmettelin ja kun aloin katsomaan puhelimesta tutkaa niin eipäs se toiminutkaan! Trackerissa toimi ainoastaan tekstiviestipaikannus vaikka panta vilkutti vihreää, eli se oli omasta mielestään täysin kunnossa ja reaaliaikaisesti linjoilla. Käynnistin puhelinta uudestaan, etäkäynnistin pannan uudestaan, yritin rekisteröidä ohjelmaa uudelleen eikä mikään auttanut, käytin jopa puhelimesta muisti- ja simkortin irti eikä mistään ollut apua. Ami tuli välillä ottamaan yhteyttä jolloin siirryin suon laitaan mistä alkoi iso näreikkö ja jatkoin sitten puhelimen rämppäämistä. Annoin koiran mennä menojaan, kyllähän minä sen tekstaripaikannuksella löytäisin. Soittelin Trackerille mutta eivät saaneet sieltäkään autettua asiassa, soitin myös Saunalahdelle ja sielläkin kaikki piti olla kunnossa. Perkele näiden laitoksien kanssa!
Ja siitähän se koira läksikin ajamaan reilu puolituntisen hakemisen jälkeen aivan elukan perseessä kiinni. Se painui kuulumattomiin juuri kun yritin uudestaan soittaa Trackerin asiakaspalveluun, en kuitenkaan ollut kovin huolissani sillä olin sen verran korvessa että ajo tuskin ensimmäisenä menisi tielle. Kun rupesin sitten paikantamaan koiraa se oli reilun kilometrin päässä ja seikkaili pihapelloilla ajoineen. Ei siinä paljon auttanut kun lähteä patikoimaan suon halki, autoa minulla ei ollut tänään käytössä lainkaan eikä muutenkaan olisi hyödyttänyt lähteä ensin tielle kun suon läpi oli kuitenkin suorempi reitti. Matka vaan taittui hitaasti repun ja haulikon kanssa maaston ollessa hiukan vaikeakulkuista. Mutta mikäs siinä hiljaksiin kävellessä... Kun pääsin lähemmäs aloin erottaa koiran haukkua, se ajoi edelleen mutta todella harvalla äänellä eli se oli reilusti jäljessä ajettavaa. Ajo oli tullut pellosta metsän puolelle ja törmäsin metsäautotiellä koiraan. Olli oli tullut hakemaan minua läheiselle tielle ja koska ajo pyöri talojen ja kieltoalueen rajamailla katsoin paremmaksi ottaa Amin kiinni. Se ehti olla reissullaan 2.5 tuntia ylösotosta alkaen, en tietenkään pystynyt kellottamaan ajoa koska en kuullut yhtään mitään ennenkuin tulin lähemmäs koiraa.

Laskin Amin sitten pannan vaihtamisen jälkeen Ollin kotipaikalla uudelleen irti ja vein sen appiukon kanssa lähimetsään. Ami haki yllättävän hyvin ottaen huomioon että se oli ollut melkein neljä tuntia reissussa: Viime viikolla se ei oikein halunnut lähteä toiselle hakuerälle mutta nyt kiisi metsässä yhtä tormaakkana kuin aamulla, niinkuin dreeverin kuuluukin! Eihän tietysti neljä tuntia ole terveelle koiralle aika eikä mikään.
Ami haki hienosti ja löysikin sitten jälkikentän. Se merkkasi kentän yhdellä haukulla ja jäi sinne pyörimään, samassa kuitenkin alkoi sataa vettä. Annoin koiran hakea reilun kaksi tuntia, kun se ei "hakuerän" puitteissa saanut mitään ylös niin kävin sen pois. Harmillista, olin jo melkein varma että kyllähän Ami nyt saa jäniksen ylös, vaan kuinkas sitten kävikään.

Iltapäivän tyhjä erä:


Lauantai 06.10.2012
Matkaan lähdettiin. Menin taas puolukkapaikalle ja laskin koiran etsimään, haku oli hiukan hidasta mutta lopulta Ami sai kuin saikin jäniksen tai rusakon ylös. Ajo oli kuitenkin katkonaista ja ajettava hankala, se kolusi läpi kaikki tienpätkät jotka sattuivat eteen tehden niille paluuperät, tämä aiheutti koiralle päänvaivaa. Ilmeisesti tien ajaminen ei ollut näissä olosuhteissa kovin helppoa, koska tavallisesti tuollaiset eivät tee Amille suurempaa ongelmaa ajamiseen. Jaksoin aikani kuunnella pätkimistä, otin sitten koiran pois kun se jäi pidemmäksi aikaa pyörimään hukalla jonkun pihaan, ja vein hiukan toiseen kohtaan.
Koira läksi taas etsimään ja ehti hiukan haukkuakin jollekin mutta tuli miltei heti pois. Se valitti minulle, kävi viereen istumaan ja lopulta makaamaan. Nyt ei Amilla ole aivan kaikki muumit laaksossa! Se ei lähtenyt enää yhtään mihinkään ja alkoi lopulta syömään puolukoita ja keppejä. En mennyt sen enempää metsään katsomaan mille se haukkui, keräsin puolukat ja läksi kotiin. En tiedä yhtään mikä koiran innostuksen tappoi, olisiko sille sattunut jotakin tai oliko päivä muuten vaan huono, kotona se ainakin oli taas ihan normaali itsensä ja sunnuntaina teki uudelleen lähtöä ja sitten suuttui kun veinkin Elmerin metsään. Noh, koirillakin on hyviä ja huonoja päiviä, siis ensi viikkoon.

Lauantai 29.09.2012
Läksin koiran kanssa puolukkaan. Aamu oli kostea ja aurinkoinen, keli oli kaikin puolin hyvä jäniksen etsimiseen. Läksin sillä mentaliteetilla että kun vilahtaa niin pamahtaa, ajoipa koira sitten 1 tai 120 minuuttia niin kaato otetaan jos mahdollista. En ottanut koiralle remmiä, pyysin sen mukaan ja kävelin puolukkapaikalle. Ami seurasi perässä kunnes jäin marjaan, katsoi mennessään vielä kerran taakseen ja läksi etsimään. Seurasin ihan tahallani koiran herättelyä koska ylipäätänsä herättely on ollut dreeveri-ihmisten keskustelunaiheena jo jonkin aikaa. Ami ehti olla reilun puoli tuntia haussa kunnes se laski yhden herättelyhaukun, sitten muutamien minuuttien välin vielä kaksi yksikköhaukkua, jonkin ajan kuluttua kolmen-neljän haukun sarjan ja siitä ajo alkoi kymmenen minuutin sisään. Puolikuurokin olisi erottanut herättelyn ajosta.
Koira loittoni ajoineen ja kävelin parinsadan metrin matkan ajon alkupaikoille, asetuin ison kannon päälle seisoksimaan ja latasin haulia piippuihin. Kuuntelin menoa ja suureksi yllätyksekseni siinä ei ollut yhtään pidempää katkoa. Ajo oli siltikin kertovaa, kun koira jäi jälkeen niin haukkua tuli harvakseltaan tyyliin "Vöyh..... Vöyh.....Viuh...." ja kun koira sai pupua kiinni alkoi kunnon meteli, joka sitten taas kohta harveni tasaiseen tahtiin Amin jäädessä jälkeen.
Ajo jäi pyörimään kuulemani perusteella kohtuulliseen matkaan, mutta missä olivat hukat? Muutamia pikku katkoja oli tullut mutta ei mitenkään yli viisiminuuttista. Katsoin sitten tutkasta koiran menoa ja yllätyin: Ami oli ajanut jo reilun tunnin putkeen, lisäksi se oli 1.2km päässä pyörittämässä jänistä ja ääni kuului vielä ihan selkeästi tasamaastossa. Ami oli ajanut ojien yli, myös yhden virtaavan valtaojan, paskaisen pellon laidasta eikä näyttänyt mitään merkkejä takaisintulosta. Varmaan olisi siis lähdettävä sekaan jos mielin saada saalista! Tiesin että ainakin osa maastosta oli helppokulkuista jos kiertäisin hiukan pidemmän kautta, pakkasin siis puolukkapussin reppuun ja läksin ajoa kohti. Matkallani ylitin pari ojaa joista koira oli ajanut ja törmäsin kuumiin jäniksenpaskoihin, ilmeisesti koira siis ajoi jänistä. Vaikka mitä minä sillä tiedolla teen, johan Amiin pitäisi alkaa luottamaan.

Kävellessäni sitten havahduin siihen ettei koira enää ajanut. Kävelin hukkapaikan ohi ja päätin käydä katsomassa, jänis oli hukkaantunut hakkuuaukolle joka oli kuin kynnöspelto ja täynnä vesilammikoita. Tästä ei enää ajo jatkunut vaikka koira melko hyvin yrittikin selvittää hukkaa.

Kotona tarkistin netistä ajoajan, se oli helppoa koska ajo oli mennyt putkeen ja sitten loppunut kuin seinään. Aikaa tuli tasan 100 minuuttia, eihän se hirveästi ole mutta kuitenkin syksyn pisin jänisajo ja oli hukkaan asti yllättävän hyvää. Ainoa harmini oli taas etten saanut saalista, olisi ollut niin mukavaa palkita koira! Onneksi sentään on appiukko joka osaa ampua jäniksiä, annoin kotona Amille appiukon ampumasta jäniksestä pään jota koira puolusti uhmakkaasti ja söi sitten hyvällä ruokahalulla.
Toivottavasti Ami tekisi enemmänkin tällaisia päiviä.

Sunnuntai 23.09.2012
Aamu oli kirkas ja ilma kostea, joten lähdimme Amin kanssa Tuusniemelle samaan maastoon josta Elmeri otti eilen hirven. Koira läksi reippaana hakemaan ja ehti laskea pari herättelyhaukkua, Leksa lähti jo passiin ja käveli melko rivakasti jolloin Ami kuuli kävelyn ja säntäsi salamana tielle katsomaan sekä juoksi vinkuen ukkelin luo. Se katsoi sitten minuun ja huomatessaan että en ollut siirtynyt se lähti jatkamaan matkaansa metsään. Ami on näköjään edelleenkin aika herkillä kävelemisen suhteen.
Emme ehtineen pällistellä tiellä kauaa ennen kuin paikalle ajoi autolla jokin isäntä kertomaan Leksalle ettei alueella saa metsästää vaikka se on aiemmin ollut (tai on edelleen?) vuokrattuna metsästysseuralle. Kukaan meistä ei tietenkään ollut kovin tyytyväinen asiaan eikä koirakaan meinannut antaa kiinni, vastahan se pääsi työmaalleen! Leksa oli ihmeissään ja aikoo selvittää asiaa.
Menimme siis toiseen maastoon ja laskettiin Ami sinne. Leksa ei malttanut pysyä paikallaan vaan halusi aina siirtyä kun koira ei heti ollut menossa metsään, yritin taas kerran kertoa että ehkä pitäisi pysyä paikoillaan ja antaa koiran lähteä etsimään, mutta mitä nämä vanhat jäärät kuuntelevat? Lopulta pyysin koiran mukaani, kävelin metsän puolelle muutaman kymmenen metriä ja jäin istumaan kannolle, päätin samalla että tästä lähtien koira lähtee vain minun tai Ollin mukana metsään sillä ei ole mitään järkeä jos sitä koko ajan säikytellään turhalla siirtymisellä eikä kenelläkään muulla ole ollut tähän mennessä hermoja istua koiran kanssa. Kestää se siirtymisen, mutta pitää odottaa joko ajoa tai sitten koiraan on oltava tarpeeksi matkaa ettei se kuule. Ami kävi läpi läheisen metsäpellon sekä lammen rannan, sitten se meni passitiemme toiselle puolelle vitelikkoon ja laski siellä muutaman herättelyhaukun sekä jäi pyörimään pienelle alueelle. Jänis oli kuitenkin tiukassa, miltei tunnin etsimisen jälkeen mitään valmista ei ollut tullut ja miehet alkoivat jo menettää vähän hermojaankin, niinpä laskin kyydissä olleen Elmerin samaan syssyyn irti, jospa se toisi vähän vauhtia toiseenkin koiraan. Eikä tämä homma enää voinut huonontuakaan! Elmeri juoksi suoraan Amin luo ja pojat ylittivät nopeasti isomman tien ja etenivät läheiselle nuolukivelle. Ei kai taas hirviä? Elmeri ajoi koko edellisen päivää hirveä ja niitä jos mitä löytyisi varmasti nuolukiven lähistöltä. Ajoimme autolla lähemmäs ja siinä sitten kuultiin että metsässä olikin täysi rähinä käynnissä, menin katsomaan tilannetta ja kävi ilmi että pojat ottivat yhteen jonkun isännän ajokoiran kanssa. Koppasin äkkiä Elmerin kiinni, ajoin ajokoiran tiehensä ja lähdin koirien kanssa autolle, turhaan me siellä jatkaisimme. Koska tuuli ja kylmä kävivät, lähdimme Leksan luo välikahville, minkä jälkeen suuntasimme taas uuteen maastoon.

Pojat lähtivät taas innoissaan hakemaan, ihmeen hyvin ne jaksoivat vielä vaikka päivä oli pitkällä ja Elmeri oli lisäksi ollut eilenkin ajossa. Koirat menivät omille teilleen, Ami läksi Elkun mukaan joten saimme kävellä rauhassa. Tässä vaiheessa olin itse jo sen verran menettänyt uskoani että minulle oli aivan sama missä koirat olisivat tai mitä ne tekisivät, kunhan ei vaan hirviä.
Jäimme tarinoimaan enkä sen enempää seurannut koirien kulkua, sitten yhtäkkiä molemmat alkoivat räyhätä melko lähellä. Kuuntelin niitä hetken ja samasta metakasta kuului kolmaskin ääni, "nyt niillä on supi" totesin ukoille. Leksa jäi huonompijalkaisena odottamaan, lähdimme Ollin kanssa paikan päälle tarkistamaan tilannetta. Elmeri oli jo lähtenyt omille teilleen siinä vaiheessa kun pääsimme perille, ja Ami rutusteli supinpoikaa kuusen alla, se oli purrut supia korvien taakse sekä keskelle mutta yllättävän siististi, koira ei ollut juurikaan veressä. Tyhmä pentusupi oli ehkä tekeytynyt kuolleeksi ja koira näytti nirhanneen sen, Olli mäjäytti supia kalloon tukevalla närekepillä niin että rusahti ja veri valui elukan suusta ja sieraimista. Ei se juurikaan enää osoittanut elonmerkkejä, hiukan nytkähti mutta se oli siinä, ehkä Ami oli jo ehtinyt tehdä siihen paljon vahinkoa. En kyllä olisi uskonut että minun "rukkasnahkani" käy mihinkään elukkaan kiinni niin hanakasti.


Ami lähetettiin matkoihinsa ja supi poljettiin kuoppaan. Leksa oli ihan mielissään että saatiin supi pois ja niin olin kieltämättä itsekin, sekä salassa hiukan ylpeä pienestä koirastani. Eikä mennyt montaa minuuttia kunnes koirat läksivät ajamaan! Ajo kiersi ja läksimme hiukan aukeampaan paikkaan passiin, koirat tulivat koko ajan lähemmäksi ajaen täyttä häkää. Olli kajautti haulikon piiput tyhjäksi ja koirat olivat hetken aikaa hukassa pyörien hurjasti ympäriinsä. Ajo kuitenkin jatkui eteenpäin, jänis siis ei jäänytkään? Kohta Olli sitten tulikin kertomaan tilanteen, koirat olivat ilmeisesti säikyttäneet toisen supin liikkeelle ajonsa keskellä ja se oli saanut haulia persuksiin. Jänisajo jatkui, koirat tekivät lyhyen hukan autiotalon pihassa ja Elmeri katosi tutkasta, en tiedä mistä tracker otti häiriötä mutta hetken Elmerin sijainti oli 250km päässä ja vauhti 180km/h. Joo, olisipa aika nopea koira! Onneksi haukku paljasti paikan ja noin vartin päästä tutka palasi takaisin oikeaan paikkaan. Ja edelleenkään emme saaneet jänistä, vaikka se ylitti tien kahdesti!

Koirat jäivät pian jälkeen ja haukku harveni harvenemistaan. Tai sitten haju ei muuten vaan tarttunut kunnolla koirien nenään, onhan metsässä taas paljon mätiä lehtiä. Passitimme vielä tiellä harvasta haukusta huolimatta, kunnes koirat jäivät paikoilleen läheiseen rantaan. Elmeri haukkui ja pyöri, Ami päästi silloin tällöin turhautuneen naukaisun. Kerkesin taas huolestua; mitä jos siellä onkin hirvi haukussa? Olenkohan tulossa jo vainoharhaiseksi? Olli oli lähempänä joten pyysin että menisi katsomaan tilanteen. Ei siellä kuitenkaan (luojan kiitos) ollut hirven jälkiä, vain upottava rantakaislikko jossa oli polviin asti vettä ja joitakin kuivia mättäitä siellä täällä. Koirat otettiin kiinni, olivat ne jo ajaneet 2,5h ja ruoka-aika alkoi tuntua hyvältä ajatukselta. Ainoa järkevä selitys oli että jänis juoksi vesirajaa myöten ja eksytti koirat tai vaihtoehtoisesti pakeni veteen. Aivan sama, mutta ei hirviä koko päivänä, se oli kaikkein paras asia. Lisäksi kiinniottoja ja hakueriä tuli useita joten siitäkin saatiin harjoitusta.

Torstai 20.09.2012
Oli taas niin turha päivä että hohhoijaa. Tosin koko yön tulikin kaatamalla vettä joten yöjälkien löytymisestä ei ollut toivoakaan, mutta silti, 3.5 tuntia hakua eikä ylösottoa. Haku tosin oli taas laajaa ja reipasta sekä koirassa oli virtaa poislähtiessäkin, kiva että Ami alkaa olla sellaisessa kunnossa että se jaksaa. Yhdessä vaiheessa se hiukan säikäytti kun gps-liivi jäi oksanhankaan ja koira jatkoi matkaa. Löydettyäni liivin se alkoi antamaan ääntä kohtuullisessa matkassa ja säikähdin jo että nyt se lähtee ajamaan ilman tutkaa, kuitenkin sain koiran huutamalla pois ja tutkan kyytiin. Ei se kuitenkaan enää palannut paikalle jossa haukkui, liekö sitten avannut suutaan teerelle kun ei sen enempää kiinnostanut. Se jatkoi hyvin hakemista mutta kun valmista ei tullut niin otin koiran pois.

Lauantai 15.09.2012
Otettiin Ami mukaan puolukkaan iltapäivällä. Ei se mitään löytänyt mutta metsäkin oli rutikuiva emmekä olleet kuin vähän alle tunnin marjassa.

Perjantai 14.09.2012
Kävii Ollin kanssa ja haki hyvin muttei löytänyt parissa tunnissa mitään.

Keskiviikko 12.09.2012
Ami lähti Ollin kanssa, seurasin itse menoa tutkasta koulun penkiltä käsin. Ami haki normaaliin tapaansa tasan tunnin kunnes sai perslähdön jäniksestä, ajoi 28 minuuttia kunnes hukkasi keskelle metsää tuntemattomasta syystä ja etsi hukkapaikalla jälkeä reilun 1,5 tuntia. Vaikka koira etsi hyvin tehokkaasti ja laajalti hukkapaikan läpeensä, se ei enää löytänyt mitään ja Olli huusi sen pois. Amin mielestä päivä jäi kuitenkin kesken, se huutaa tälläkin hetkellä tarhassa protestiksi eikä näytä kipeytyneen.

Lauantai 01.09.2012
Jänisjahdin aloitukseen lähdettiin haulikot olalla. Matkassa minä, Ami, appiukko, appiukon beagle Poju, Olli sekä eräs varkautelainen eläkemies Aku joka käy silloin tällöin apen kanssa jäniksellä. Koirat lähtivät hyvin hakemaan mutta eri suuntiin. Kerkesimme odotella lyhyen aikaa kunnes Ami läksi yhtäkkiä ajamaan ojanpenkalta, ääntä tuli niin kiihkeästi että aivan varmasti se oli "saanut melkein jäniksen häntätupsusta kiinni". Aku kehui minulle koirani ääntä, "on sillä upee haukku, ihan niinkuin olis isompi koira mettäsä!". Kiitin kohteliaisuudesta.

Hetken kuluttua koira jäi haukkumaan paikoilleen. Ihmettelin tilannetta ja lähdin Ollin kanssa tarkistamaan mitä oli tapahtunut kun matkaa ei ollut paljon. Koira haukkua louskutti kunnes näki meidät, sitten kaivoi vimmatusti tietään kivenkoloon jonne ei kuitenkaan mahtunut. Otin koiran pois tieltä ja kurkistimme luolaan, sieltä toljotti vastaan aikuinen, sylkevä pesukarhunaamainen supi, ilmeisen pahantuulisena tultuaan häirityksi. Vein koiran pois, Olli jäi kivenkolon eteen passiin. Kohta supi pisti päänsä ulos reiästä lähteäkseen pakoon ja sai haulia niskaan. Taisikin olla Amin ensimmäinen supisaalis, tosin ei ollut enää siinä kunnossa että olisin voinut ikuistaa sen filmille.
Vein Amin joitakin kymmeniä metrejä sivuun pellon laitaan ja laskin uudelleen irti. En seuraillut sen enempää kelloa mutta hetken kuluttua jänis oli liikkeellä. Jäimme tielle passiin ja tielle se tulikin miltei heti, mutta pupu oli niin vaivaisen kokoinen ettei siitä olisi varmaan jäänyt mitään syötävää ampumisen jälkeen, niinpä se laskettiin passista läpi. Seurasin mielenkiinnosta koiran haukkutiheyttä, koska jänis oli nähty niin voisimme nyt ottaa aikaa paljonko koira tulee jäljessä. Haukkua tuli melko harvakseltaan, haukkutiheys näytti tutkassa noin 25/minuutti ja koira oli 15-20min jäljessä ajettavaa. Tästäkin tiedosta on minulle joskus hyötyä kun arvioin itse välimatkoja ja saan vähän osviittaa koirani haukun kertovuudesta, painoin siis haukun kuulomuistiin. Esim. supin ajossa tutkan mukaan haukkutiheys oli 68/minuutti kun koira oli kannassa kiinni, kai se jotain kertoo. Tietysti tutka hiukan valehtelee mutta ero on kyllä selvä kun sen kuulee. No jaa, jäpönkynttyrä piiloutui hakkuuaukolle risukasaan ja siihen päättyi matka 20min ajon jälkeen. Koira yritti aikansa selvittää hukkaa ja läksi sitten hakemaan uutta ajoa. Ami jäi pyörimään noin 600-700m päähän passipaikasta ja tällä välin läksimme etsimään Pojua. Kuullessaan toisen ajon beagle oli ampaissut täysin päinvastaiseen suuntaan omille teilleen. Koiraa ei enää haravatutkalla tavoittanut, mutta koska olimme niin lähellä kotia se todennäköisesti osaisi tulla myös omin avuin takaisin ja niin tekikin hiukan myöhemmin. Ami ei löytänyt yrityksestä huolimatta toista jänistä ja haimme sen Ollin kanssa pois. Koiraan jäi vielä virtaa ja ihan hyvä niin, eipähän tullut liikaa rasitusta syksyn kolmannelle irtiolopäivälle.

Lauantai 25.08.2012
Ollin kanssa, ei löytynyt mitään.

Maanantai 20.08.2012
Amin kanssa piti aloittaa erittäin varovasti tänä syksynä ettei kesän aikana nivelrikon kanssa saavutettu edistys mene hukkaan. Lämmitin koiran huolellisesti ennen irtilaskua ettei se reväyttäisi lihaksiaan. Koira läksi mukaan intopinkeenä ja hyvä että kerkesin potkaista sen autosta ulos niin alkoi ajo. Hiukan takkuiluahan se ajo oli mutta kuitenkin, kuutisenkymmentä minuuttia tuli täyteen. Lisäksi koira tuli ajosta luokse kutsuttaessa, ainoa vika vain että kun yritin ottaa sitä kiinni niin se karkasi takaisin metsään. Sinne meni se rauhallinen aloitus. Mutta onneksi Ami ei kuitenkaan ollut milläänsäkään kotona ja kaikki jalat entisessä kunnossa.

Lauantai 11.08.2012
En keksinyt parempaakaan paikkaa pohdiskeluille joten laitoin tähän. Ei kyllä liity Amiin tai mihinkään muuhunkaan millään lailla.

Näin metsästyskauden alettua olen kuullut monelta suunnalta kaikenlaista metsästykseen liittyvää: On hankittu uusia koiria ja suunnitellaan porukkajahteja lintumetsälle. Toisaalta metsästyksen vastustajatkin nostavat tässä vaiheessa ääntään samalla lailla ja ihmetellään sekä surkutellaan ihmisten raakuutta. Onko metsästys raakaa? Mielestäni on, jos siitä sitä tehdään.

Valitettavasti metsästäjäkunta tuntuu näin nuoren naisen näkökulmasta jakautuvan kahtia raakalaisiin ja nössöihin. Varsinkaan netissä et käytännössä pysty sanomaan sanoja "eettinen" tai "raakuus" tai "kärsimys" ilman että sinut leimataan reppujakkarametsästäjäksi, joka istuksii kameran kanssa ja kuvailee söpöjä pikku oravia, tämän takia en ole itsekään halunnut suutani avata mihinkään keskusteluihin vaikka mieli tekisi. Toinen ääripää ovat ne joille veri ja eläinten kiljunta on koko homman ydin, saalista on saatava vaikka mikä tulisi ja metsästyskoira ei voi olla kova koira ellei ole niittänyt hengiltä jonkinasteista petoeläintä omin avuin tai käynyt paikattavana. Porukkajahdeissa suunnitellaan joissakin porukoissa jo etukäteen millaisia hirmuisia eläinmääriä ammutaan ja kootaan niin iso sakki jahtaamaan, että metsästys ei ole enää muuta kuin joukkolahtaus. Netistä löytyy toinen toistaan hullumpia videoita joissa mm. näätä ja pystykorva tungetaan samaan kanuloukkuun, supeja rassataan elävänä ulos luolista koirien roikkuessa kiinni niistä, revitetään milloin mitäkin elukkaa ihan tahallaan. Kaikenlaista vatipäätä on olemassa, ja aloittelevana harrastajana olen miettinyt kovasti mikä on näiden vatipäiden osuus kaikista metsästäjistä, sillä onneksi vatipäiden ja valokuvaajien väliin mahtuu monia ihmisiä. Minua henkilökohtaisesti inhottaa kaikki "turhan" kärsimyksen tuottaminen eläimille metsästystilanteessa, esimerkiksi vaikka video koirasta raatelemassa jotakin elukkaa. Miksi metsästäjä seisoo kuvaamassa videota tapahtumapaikan vieressä eikä tee saaliista selvää? En tiedä. Onko ihme jos metsästys ei enää kiinnosta nuoria kun tällaisiin asioihin jatkuvasti törmätään, varsinkin kun eläinten oikeuksia sun muuta inhimillisyyttä ja luonnonsuojelua korostetaan mediassa?

Minulle metsästäminen on jännitystä ja onnistumisen kokemuksia. Koskaan ei voi etukäteen tietää saako saalista vai ei, ja jahdin lopputulos riippuu metsästäjän taidoista, oveluudesta sekä osittain tuuristakin. Jos ollaan koiran kanssa metsällä niin kaato on palkinto hyvästä sihdistä ja yhteispelistä eikä mikään iltapäivän hupireissu. Sen minkä tapat niin syöt (syötävien elukoiden kohdalla), turkikset otetaan talteen jos niissä on ottamista ja supikoirat tapetaan siististi riistanhoitotyönä ja ruhot hävitetään, sen pituinen se. Jos epäröit ampumista niin älä ammu ja vältä ampumasta huonoihin paikkoihin. Älä aiheuta millekään eläimelle ylimääräistä kipua vaan päästä haavakot heti tilaisuuden tullen päiviltä. Siinä omat ajatukseni etiikasta. Ja kyllä, olen ampunut eläimiä, repinyt niiden kuolleista ruhoista höyryävät suolet ulos, lopettanut haavakoita ja loukuttanut pienpetoja. Minulle metsästys on harrastus johon kuuluu tietynlainen kunnioitus, alkukantaisuus ja jännitys saaliin saannista, eläimellä pitää olla myös mahdollisuus paeta jos itse töppäilen. Eikä tappaminen ole mikään rehvastelun aihe kantakapakassa. Jos porukalla lähdetään jahtaamaan esimerkiksi karhua, sanotaanko yksi karhu, kolme koiraa ja 50 miestä, niin mitä jännitystä jahdissa enää on? Onko se enää muuta kuin mennään ja otetaan? Jollekin muulle tietysti jahtien yhteisöllisyys on tärkeää ja ei siinä mitään, mutta itse lähden mieluiten parin- kolmen kaverin kanssa tai yksin.

Noniin, nyt siis olette ehkä jo leimanneet minut valokuvaajaksi jonka haulikko ruostuu nurkassa. Mutta tällaisia ajatuksia tänään, kaikki emme tietenkään onneksi ole samanlaisia ja totta kai jokainen pitää tärkeinä erilaisia asioita ja haluaa tehdä mitä tekeekään.

Torstai 09.08.2012
Lueskelin noita vanhoja päivityksiä ja etsin kirjoitusvirheitä sekä nauroin itseni kuoliaaksi. Voi luoja millaista shaibaa olen välillä kirjoittanut! Itkeskellyt sitä sun tätä ja pohtinut ihan tyhmiä juttuja! Mutta ainakin on aitoa ja tunteellista tekstiä suoraan sydämestä xD! Lisäksi korjasin yhden välimatkatiedon tuolta metsästysjutuista, piti olla 20-30m eikä 200-300m. Muutenkin jotkin välimatkat olen arvioinut vituralleen.

Maanantai 30.07.2012
Kauhajoella tuli käytyä. Reissu oli mukava ja sääkin suosi, eikä minun olisi tarvinnut jännittää etukäteen yhtään mitään. Elmeri käyttäytyi odotettua paremmin ja oli huutamatta suurimman osan ajasta, se jopa pystyi rentoutumaan kehien välillä ja esiintyi mukiinmenevästi. Illasta pentu väsähti selvästi eikä enää jaksanut keskittyä hiljaa olemiseen mutta ei haittaa yhtään mitään, se oli koko päivän kuitenkin niin hienosti! (ottaen huomioon millainen se olisi pahimmillaan voinut olla).
Ami käyttäytyi tavalliseen malliinsa mutta koiran saama arvostelu oli täysin päinvastainen mitä odotin. Yleensä vahva ruumiinrakenne ja urosmainen pää ovat olleet sen parhaat puolet, nyt kuitenkin tuomari linjasi koiran liian kevyeksi ja kevytpäiseksi. Kaula oli arvostelun mukaan kuiva ja runko tiivis- muissa näyttelyissä meille on tullut sanomista löysästä kaulanahasta ja painuneesta selästä. Lisäksi minun pitäisi paneutua kunnolla dreeverin esittämistekniikkaan, sillä jälkikäteen kuvista katsottuna olin esittänyt varsinkin Amin aika huolimattomasti. Täytyy siis ottaa iso peili seinältä alas ja harjoitella sen avulla asettelemista. Mutta ei siinä mitään, näin meillä eilen ja ensi viikolla taas toisella lailla.

Torstai 28.06.2012
Lupasin A&E:n kasvattajille ilmoittaa koirat päänäyttelyyn. Itse olin melko kahden vaiheilla uskaltaako lähteä vaiko ei, mutta ilmeisesti olen melko helposti taivuteltavissa. Toisaalta en ole koskaan ollut päänäyttelyssä tai kesäpäivillä joten taas on näkyvissä uusi koirakokemus. Nyt sitten tulikin kamalat paineet siitä, että koirat pitäisi opettaa käytöstavoille ennen kuin lähdetään "ihmisten ilmoille", Elmerillä varsinkin olisi paljon parantamisen varaa. Yhdessä koirat vielä yllyttävät toisiaan ja käyttäytyvät kahta huonommin, todennäköisesti saan hävetä silmät päästäni näiden takia mutta enpä voi syyttää muuta kuin omaa laiskuuttani, kun en ole vielä saanut aikaiseksi opettaa koiria kulkemaan yhdessä nätisti.

Keskiviikko 13.06.2012
Osallistuimme eilen seuran möllikisoihin. Radalla oli vain 17 estettä, ei keppejä tai kontakteja ja estekorkeus matala joten uskalsin käydä yrittämässä Amin kanssa. Edellinen möllikisamme oli niin hidasta lönkyttelyä että hiukan mietitytti mihin olin rupeamassa, mutta koira oli kuitenkin täpinöissään kentälle pääsystä ja suoritti radan yllättävän vauhdikkaasti! Ainoa kömmähdys sattui putkella, putkeen oli jäänyt jokin haju jota Ami jäi tutkimaan, kääntyi ja tuli putkesta ulos väärästä päästä... Ei mitään, koira uudelleen putkeen ja matka jatkui. Se jopa hyppäsi renkaan oikein, rengas on ollut meille hiukan kompastuskivenä sillä Ami tavallisesti hyppää sen sivusta eikä keskeltä rengasta, eikä olla edes harjoiteltu koko estettä pitkiin aikoihin. Alitimme ihanneajan reilulla viidellä sekunnilla sekä viisi ratavirhettä tuli kuittauksena putkella sähläämisestä. Sijoituksesta en ole täysin varma sillä loppusijoja ei oltu vielä laskettu lähtiessämme, katsoin vain nopeasti pöytäkirjaa ennen lähtöä.
Koiraan jäi hyvin virtaa radan jäljiltä, se oli vielä kotonakin pirteä ja alkoi juoksemaan sekä leikkimään iltalenkillä. Kokeilin polvet heti radan jälkeen ja sitten uudelleen kotona, ne eivät olleet kuumat tai turvonneet. Aamulla Ami oli normaali itsensä joten rasitus ei luullakseni ollut liikaa sen jaloille.

Maanantai 04.06.2012
Olen yrittänyt pari päivää opettaa koiralle esineiden tunnistamista. Aloitin homman pallolla; pallo käteen, koiralle sana "pallo" ja heti kun kuono koskettaa palloa koiralle palkkaa. Myöhemmin jatkoimme samalla periaatteella mutta pallo siirtyi lattialle. Ami tajusi nopeasti että pallon kosketus tuo nameja. Lopulta laitoin pallon viereen useita esineitä testatakseni koiraa, mutta se osasi edelleen hakea joukosta pallon. Sitten pallo hylättiin ja opeteltiin solmulelu "solmu" samalla tekniikalla. Nyt ollaan sellaisessa vaiheessa että molemmat lelut pitäisi laittaa yhtä aikaa lattialle ja kokeilla tajuaako koira kumpi on pallo, kumpi solmu. Saas nähdä. Kovin montaa temppua en ole kehdannut opettaa, Ami osaa istua ja mennä maahan (myös "etäkäskynä"), antaa tassua, sen nenänpäälle voi kasata nameja, hypätä takasille, kieriä, kiertää, noutaa (jos haluaa...) ja "kuolla" käskystä.

Torstai 31.05.2012
Nenäpunkkeja, taas kerran. Neljän viikon kuuri saatiin juuri loppuun, ja olen positiivisesti yllättynyt että koirat alkoivat oireilla vasta äskettäin, sillä edellinen kuuri tuli syötettyä muistaakseni joskus joulukuussa. Sitä ennen tuntui että jatkuvasti saa olla syöttämässä jotakin myrkkyjä. Vaikka kuinka yritin metsästysaikana varjella etteivät koirat saisi tartuntaa, sattui aina jotakin: Elmeri karkasi ja toi tuliaisen reissultaan, yksi lääkekuuri ei tehonnut ja sitten irtokoira kävi haistelemassa... Oikea maanvaiva tuo loinen, ja koska se on monella koiralla oireettomana se tarttuu melkein väistämättä nenäkontaktissa. Mitähän minä taas teen ennen metsästyskauden alkua? Täytyy varmaan yrittää vältellä kaikin keinoin kaikkia koiria... Vararikkohan tässä tulee opiskelijalle jos joutuu koko ajan pillereitä ostamaan koirille. Ja vieläpä neljälle koiralle.
Jotenkin minua on alkanut tympiä tämä koko koirahomma nyt parin päivän aikana. Siis eivät koirat itsessään vaan harrastaminen, vaikka tosin eipä kesäaikana ole paljon kilpailtavaa. Keväällä oli vielä hirmuiset suunnitelmat kaikenmaailman näyttelyistä ja meinasin viedä koirat päänäyttelyynkin, mutta en ole enää lähdössä mihinkään. Mitä ihmettä minä siellä tekisin? Kovinkaan montaa ihmistä en tunne, eivätkä koirani ole niin erikoisia että niillä olisi voitonmahdollisuuksia päänäyttelyssä, sinne tulee kuitenkin niin paljon erinomaisia dreevereitä. Eikä ajatus ajokokeistakaan tunnu minusta enää kovin hyvältä, en tosin tiedä miksi sillä ihan mukava tunnelma on kuitenkin ollut niissä joissa olen ollut jollain tapaa mukana. Mutta ehkä taas sitten syksyllä on erilainen mieli.

Pojat kävivät viikonloppuna uimassa. Vesi on tosi kylmää, sain siitä itsekin osani. Ja lenkkeillään, lenkkeillään, joka päivä lenkkeillään, kun päivä on ohi niin lisää lenkkeillään.
Amin agilityharrastus on jäänyt vähemmälle. Koira ei ole edelleenkään kärsinyt hommasta, mutta ohjaajamme oli sitä mieltä etten voi enää kehittyä itse eteenpäin tämän koiran kanssa. Koska Ami on hidas pystyn itse ohjaamaan käytännössä ihan miten vaan eikä minun tarvitse miettiä omaa kerkeämistäni, lisäksi Amia ei tarvitse edes kunnolla ohjata sillä se pystyy melko pienistä liikkeistä lukemaan mitä haluan. Tämähän olisi aivan loistava ominaisuus jos koira olisi nopeampi, mutta kaikkea ei voi näköjään saada samaan pakettiin. Koira myös kyllästyy helposti saman asian jankkaamiseen, itse taas juuri tarvitsisin paljon toistoja vaikeiden ohjauskuvioiden kohdalla. Päätin siis jatkaa kesätreenejä lainakoiralla, käymme sitten Amin kanssa omalla ajalla tekemässä mitä teemme. Samalla agilitaaminen jää varmasti harvemmalle, ehkä kertaan 1-2 viikossa. Mutta toisaalta koira on taas sitä innokkaampi ja nopeampi mitä pidempi tauko sillä on ollut.



Sunnuntai 13.05.2012
Tässä kolmen viikon aikana ei ole ehtinyt tapahtua mitään kovin tärkeää joten kirjoitan tähän nyt molempien koirien kuulumiset. Koiria on juoksutettu se mitä ehditään, ja ainakin Elmerin tuhoamisvimma tuntuu hiukan laantuvan kun koira saa enemmän liikuntaa. Se on myös jopa alkanut totella hiukan paremmin käskyjä vaikka kuulo on edelleenkin valikoiva. Ajoittain sen kanssa touhuaminen kuitenkin on todella palkitsevaa, teinikoira sekä osaa että oivaltaa nopeasti monia asioita ja siltä kyllä löytyy vielä aivot jostakin muualtakin kuin kulkusista. Tosin Elmerin kohdalla karkailu metsälle on alkanut, en uskalla pitää koiraa enää irti ainakaan ennenkuin teini-ikä loppuu ja perustottelevaisuus on 99% varmaa, olen saanut hakea Elkkua muutaman kerran ties mistä elukoiden perästä.
Poikien arvojärjestys taitaa alkaa muuttua; Ami ei enää välttämättä sano Elmerille vastaan tai jos sanookin niin se ei tehoa, ja Elmeri on tässä parina päivänä tarhassa estänyt Amin pääsyn koppiin eikä ole luovuttanut ruokaansa vanhemmalle. Ami ei ole alkanut tappelemaan vaan väistynyt.
Pojat olivat hoidossa muutaman päivän kasvattajallaan mikä teki Elkun päälle hyvää. Se oli pari päivää kotiutumisen jälkeen todella tottelevainen lenkillä eikä välittänyt lainkaan ohikulkevista koirista. Pitäisi saada vaan Elkkua käytetty enemmän paikoissa joissa se joutuu useiden koirien kanssa tekemisiin. Enkä tarkoita nyt pelkkiä näyttelyitä vaan sellaista ympäristöä joka ei ole stressaava ja koira voi todella huomata ettei muista koirista ole sille vaaraa eikä sen tarvitse yrittää jatkuvasti olla puolustuskannalla. Ehkä se sitten rauhoittuisi eikä menisi aina täysin sekaisin kun jossain näkyy koira. Olenkohan tehnyt jossain kohtaa virheen sosiaalistaessani pentua? Ehkä sillä on ollut liian vähän (tai liikaa negatiivisia) koirakontakteja?

Ami on ollut yllättävän hyvässä kunnossa. Se on alkanut menemään myös oikeata laukkaa jossa se siis käyttää enemmän oikeanpuoleista takasta. Terve koira vaihtaa laukan puolta automaattisesti tasaisin väliajoin tai muuten liikkeelle lähtiessään niin, että molemmille jaloille kehittyy samanlainen lihastasapaino (harvoin tähän tarvitsee edes kiinnittää huomiota). Ami on könkännyt ainakin vuoden verran pelkällä vasemmalla puolella ja kun sitten yhtenä päivänä lenkillä katsoin koiran liikkeitä, huomasin sen yhtäkkiä vaihtavan vasemman laukan oikeaan. Olin valehtelematta niin iloinen että täytyi alkaa nauraa itsekseen lenkkipolulla... Vaikka oikean jalan laukka-askeleet olivat alkuun hyvin kömpelöitä ja kestivät vain hetken ennen uutta vaihtoa, on koira kuitenkin sitkeästi yrittänyt käyttää oikeaa jalkaa juoksussa ja laukka muuttuu koko ajan sujuvammaksi. Ami jaksaa jo pidempään ja toivottavasti lihaksisto alkaa nyt kehittyä myös oikean takajalan puolelle.
Molemmilla jaloilla on tasaisesti painoa eikä oikea takanen enää kipeydy niin herkästi. Voi kunpa tilanne kestäisi tällaisena myös kipulääkkeen lopettamisen jälkeen! Koira on ollut tammikuusta asti rimadylkuurilla. Vähensin annosta puoleen joskus maaliskuussa eikä Amin kunto huonontunut, ja kohta pitäisi taas yrittää puolittaa lääke ja katsoa miten käy. Tietysti jos koira kipeytyy niin annos pitää palauttaa entiselleen, mutta toisaalta jos se ei muutu huonommaksi pystymme ehkä luopumaan kipulääkkeistä. Ainahan ihmettä voi toivoa, mutta itse olen sen verran pessimisti että uskon kipujen palaavan lääkkeen vähennyksen myötä. Mutta kokeillaan. Ilmoitin kuitenkin nyt koiran näyttelyyn, katsotaan että päästäänkö lähtemään vai ollaanko karanteenissa.

Ami täytti viisi vuotta 5.5., mikä on ihan hyvä saavutus ottaen huomioon että en joskus uskonut koiran elävän enää kolmivuotiaaksi noiden polvien takia. Mitä vanhemmaksi tuo koira tulee niin sen enemmän minua harmittaa siitä luopuminen joskus tulevaisuudessa. Eikä siitä ole edes pentujakaan, vaikka sillä tuskin on väliä koska samaa koiraa ei kuitenkaan voi saada uudestaan.
Kaveri sanoi että olen kasvanut yhteen koiran kanssa: Kumpikin tietää sanomatta mitä toinen haluaa, meillä on tavallaan jonkinlainen symbioosi. Kysyin sitten että onko tämä huono asia ja sain vastauksen: "Ei kai siinä mitään huonoa ole, mutta täytyy vaan miettiä että elätkö sinä itseesi vai toista varten. Sellainen suhde syntyy eläimen ja ihmisen välisestä yhteisymmärryksestä."
Minusta tuo nyt on vähän kaukaa haettua kun kysymys on kuitenkin koirasta joka toimii ainoastaan vaistojensa varassa. Vai toimiiko? Voiko ihmisellä todellakin olla sellainen "koira jonka saa vain kerran elämässä", joka on jollain tapaa itselle sopiva niinkuin hanska käteen? Minusta tuntuu että voi. En minä osaa lukea Elmeriä samalla tavalla kuin Amia, enkä minä mene täysin sekaisin jos Elmeri on hukassa vaan pystyn ajattelemaan järkevästi toisin kuin Amin kohdalla. Pystyn kertomaan Amin olemuksesta melko usein sen mitä se haluaa tai ajattelee. Pystyn usein sanomaan etukäteen että totteleeko koira minua jos nyt pyydän siltä jotain ja milloin on turhaa avata suutaan. Koira taas vahtii minun jokaista liikettäni, muutaman kerran on käynyt niin että kun joku muu kutsuu sitä pois jaloistani se yrittää jäädä minun luokseni ellen käske sitä lähtemään. Vaikka se seuraisi jotain toista henkilöä ruuan toiveessa, se vilkuilee silti koko ajan minun perääni. Lisäksi koira tekee 95% kaiken minkä pyydän (tietysti osaamisensa rajoissa), eikä usein tarvitse kunnolla pyytääkään. Tietysti joku voi tämänkin käytöksen selittää pelkillä vietti- ja vaistoteorioilla, mutta onko asia todella niin? Tällaista mietittävää tänään. Harmi vaan ettei meillä silti ole 100% tottelevaisuutta, sillä koiran riistaviettiä en minäkään pysty voittamaan kun se perslähtönä ottaa ajon.

Perjantai 20.04.2012
Koira on ollut aika hyvän oloinen loppuviikosta, ja olen miettinyt ja arponut lähteäkö agilitykisoihin. Tänään HuPu järjesti epäviralliset agilitykisat enkä ollut ensin menossa. Mitäs jos koira menee ihan päin mäntyä ja meidät nauretaan ulos kentältä? Ajatus kokeilemisesta jäi kuitenkin kytemään ja kun kaveri vielä selvitti minulle että esteet tulevat olemaan 25cm korkeita, päätin pienen taivuttelun jälkeen lähteä yrittämään.
Jännitti tietysti ihan hirveästi, menin hallille jonkin verran ajoissa joten ehdin seurata muiden suorituksia ja sain tilaisuuden opetella rataa siinä sivussa. Rata oli helpohko ja sain painettua sen harvinaisen hyvin mieleen, yleensä unohdan aina radat treeneissä. Muuutta nyt muistin koko 19 esteen pätkän :)
Koska Amin kanssa ei kannata lähteä verenmaku suussa taistelemaan sijoituksista, päätin ottaa tilanteen huumorin ja treenin kannalta. Agilitysäännöt kieltävät koiran palkitsemisen kesken suorituksen, mutta otin silti jäniksenkäpälän taskuun jotta voisin kirittää Amia tarvittaessa.
Koira kuunteli komentoja hienosti koko suorituksen ajan ja oli yhtä hyvin ohjattavissa kuin treeneissä, vaikka radalla oli neljä kertaa enemmän henkilöitä kuin harjoituksissa ja katsomossakin oli porukkaa. Se ei lähtenyt haahuilemaan tai jäänyt nuuskimaan kenttää vaan seurasi nätisti sekä pysähtyi kontaktiesteelle. Koira tiputti yhden hypyn, haki kepit väärältä puolelta (ohjausmokia...) ja hyppäsi renkaan sivusta, hylsyhän sieltä tuli. Kun huomasin että suoritus oli jo hylätty, otin viimeisten esteiden ajaksi jäniksenkäpälän taskusta jolloin koiran lönkyttely vaihtui räjähtäväksi nopeudeksi. En pysynyt ohjaukseni kanssa Amin vauhdissa jolloin se kiersi yhden hypyn väärin oman ohjausmokani vuoksi. Suusta pääsi vaistomaisesti "perkele", onneksi tämä herätti yleisössä lähinnä huvitusta. Rata päästiin kunnialla loppuun ja olen tyytyväinen siitä että uskalsin lähteä, oli mukavaa. Katsomossakin oli huomattu koiran loppusuoravauhti, Ami oli sähköistynyt hetkessä saadessaan jänistä nenän eteen. Mikä tärkeintä, Ami ei kipeytynyt kisan jälkeen jaloistaan yhtään, vaikka olin jo aamulla käynyt koiran kanssa pari tuntia lenkillä, eihän minun pitänyt lähteä kisaamaan.

Tiistai 10.04.2012


Amin voimisteluharjoitukset ovat jääneet nyt hiukan unholaan. Joudumme pitämään taukoa uimisesta, sillä koiraa alkoi silminnähden sapettaa jatkuva kastuminen. Loppuvaiheessa se ei edes yrittänyt uida kunnolla ja veti itsensä ihan makkaralle altaassa, niinpä sitten kyrsiinnyin hommaan ja päätin että nyt loppuu uiminen ainakin joksikin aikaa. Kohta saamme uuden altaan joka on paljon käytännöllisempi kuin tuo puusta tehty laatikko, täytyy laittaa se sitten testikäyttöön.
Koira tuntuu kuitenkin ainakin nyt parina päivänä hyvältä, se on varannut painoa tasaisesti molemmille takajaloille ja kipulääkitystäkin on hiukan voitu vähentää. Ei tässä olla tehty muuta kuin peruslenkkeilyä metsässä, kovasti odotellaan lumen sulamista jotta päästäisiin vähän pidemmille lenkeille. Olen pitänyt koiraa irti jonkin verran lenkkeillessä ja ainakin toistaiseksi se on kestänyt mukana. Agilityssä Ami on edelleen hidas eikä tunnu oikein motivoituvan, ajattelin tänään kokeilla jäniksenkäpälää treeneissä, josko koiraan tulisi enemmän virtaa. Hitaudesta huolimatta olen miettinyt koiran ilmoittamista epävirallisiin agilitykisoihin.

Niin, ja sitten pojat päättivät kokeilla lauantaina hiukan karkailua.
Laskin siis koirat tavalliseen tapaan tarhasta pihalle ja sitten aloin etsiä kilikelloja jotka olen sitonut valjaisiin kuullakseni poikien menon paremmin. No kuinka ollakaan kellot olivat sisällä kassissa, käväisin hakemassa ne enkä uskonut että koirat häviävät siinä 10 sekunnin aikana, vaikkei niitä voikaan jättää keskenään ulos. Eihän tappijalka pääse lumessa etäälle.
Ja tadaa, tullessani ulos pihalla oli aivan hiljaista, huusin koiria useamman kerran mutta ketään ei näkynyt tai kuulunut. Ei siinä paljon muu auttanut kuin kirota ja lähteä hihnojen kanssa koiranhakuun. Yritin seurailla jälkiä, mutta niitä oli jo ennestään sen verran paljon ettei hommasta tullut mitään. Pidin myös korvat auki koirien haukkumisen varalta, sillä uskoin vakaasti että pojat läksivät kylille ja löytyisivät kohta naapurin koiratarhalta räyhäämästä. Mitään ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt, joten palasin pian kotipihalle, pyysin Ollia viheltämään pihassa (viheltää PALJON kuuluvammin kuin minä...) ja läksin itse auton kanssa kiertelemään läheisiä teitä sekä tähystämään tienpenkkoja koiranjälkien varalta.
Kerkesin ajelemaan maantieltä läheiselle ampumaradalle, takaisintullessa pari karkulaista juoksi minua vastaan: "Nyt perkeleet kyytiin ja vähän ravakasti!!", jolloin molemmat hyppäsivät suoraan konttiin. Koirat olivat tulleet metsästä junaradan poikki ampumaradan hiekkatielle, eivät kuitenkaan olleet ehtineet käydä maantiellä. Ihmettelen vaan että pojat ylipäätään läksivät metsään, nimittäin kaikki entiset dreeverimme ovat löytyneet naapurista karkumatkoiltaan. Mutta hyvä näin, eivätpä aiheuttaneet harmia kenellekään.

Maanantai 02.04.2012
Katselin netistä vanhoja jälkitietoja ja voi kuinka alkoi poltella taas koiran kanssa lähteminen!
Amin kanssa kierretyistä viime kauden reissuista jäivät parhaiten mieleen syksyinen kaato, molemmat kokeet joissa jännitti älyttömästi sekä seikkailu Neulamäessä. Minua niin harmittaa että koira meni katoamaan ja sen palautumisessa meni niin kauan, olisimme voineet ihan hyvin käydä vielä lumella kokeissa. Mutta ensi syksynä sitten... Jos jotain niin huono tuuri tämän kaverin kanssa on ainakin vähän kaikessa, Ami on kai epäonnen tähtösten alla syntynyt. Tai no, voihan sitä ajatella niinkin päin että hyvä tuuri, kun minulla ylipäätään enää on tämä koira. Jospa koiralle saisi kuitenkin vielä muutaman koetuloksen ensi syksynä, toivotaan sen verran onnea että paikat kestää kasassa ja nokka toimii.

Koe 21.10.2011, klikkaa kuva suuremmaksi


Neulamäki 23.11.2011, klikkaa kuva suuremmaksi


Torstai 22.03.2012
Jaha, edellisestä kirjoituksesta onkin mennyt aikaa kuukauden verran!
Mitään kovin merkittävää ei ole tällä välillä tapahtunut. Ami on ollut terveenä *koputtaa puuta* ja liikuntaa olemme harrastaneet ahkerasti. Ami kävi fysioterapiassa viime viikolla ja on viimein saanut lisää lihaksia myös oikeaan takaseensa. Itse en tosin edistystä huomannut, tietysti hankalaahan se on kun koiraa näkee joka päivä ja lihasten kasvu on hidasta. Minusta koko koira on jotenkin tukevoitunut lihaksistoltaan verrattaessa sitä esim vanhoihin valokuviin. Läskiä sille ei ole tullut, mielestäni koira on ihan sutjussa kunnossa vaikka itse sanonkin.
Kevät on ihanaa aikaa, varsinkin jos narttukoiria on naapuruston täydeltä. Pojilla on kovasti kevättä rinnassa ja ne purkavat turhautumistaan toisiinsa. Itse olen pitkälti ärsyyntynyt koirien käytöksestä, kun päällimmäinen ajatus on narttukoira vuorokauden ympäri. Elmeri ei malta edes tehdä aamuisin tarpeitaan kun on kiire nuolemaan pissalätäköitä. Jos tietäisin varmaksi ettei koiria käytetä ikinä jalostukseen niin pallit lähtisivät välittömästi... No ehkä ei, mutta antaisin mieluusti koirat jonnekin muualle hetkeksi. Toivottavasti tilanne rauhoittuu kesällä.
Käytiin Amin kanssa eilen yrittämässä uudelleen agilityn tasokoetta. Emme ole olleet kentällä yli kahteen viikkoon ja koiran keväinen ajatusmaailma nyt on mikä on, joten en odottanut kovin hyvää suoriutumista. Koira kuitenkin yllätti jälleen tekemällä virheettömän radan ja kontaktiesteet moitteetta, se kuunteli suorastaan loistavasti. Hidashan se on kentällä, sitä ei käy kieltäminen, mutta onneksi sillä ei ole tasotestissä mitään merkitystä. Suoritimme hyväksytysti kaikki osa-alueet ja pääsemme näin jatkamaan treenejä kesäkaudella kisavalmiiden ryhmässä. Tässä arvostelulomake.

Illasta käytin koiraa kevyellä lenkillä ja se oli _todella_ jäykkä. Ehkä uitin sitä päivällä liian kovaa, tai nivelrikko oireilee nyt enemmän sateisen ja viimaisen kelin vuoksi, mutta käveleminen oli aika vaivaista vaikka Ami lähti matkaan ihan mielellään. Ensimmäisen kilometrin verran koira raahusti kirjaimellisesti kävellen ennenkuin pikkuhiljaa vetreytyi, sitten se ravasi reippaalla askeleella ja mielellä lopun lenkin ajan. Vaikka liikkuminen paranikin asia jäi silti hieman vaivaamaan. Koira ei eilen saanut jauhettaan, joten ehkä nivelet olivat siksi jäykemmät. Tai sitten tosiaan sää vaikuttaa kolotuksiin, mene ja tiedä.

Keskiviikko 22.02.2012
Tässä ollaan tehty muutamana päivänä hiukan pidempiä kävelylenkkejä. Kun pakkanen on lauhtunut lähtee Amikin jo innoissaan ulkoilemaan, muuallekin kuin pakollisille pissatuksille.
Koiran jalka on saanut lisää voimistelua uinnin ja painon muodossa. Alkuun koipi kipeytyi jonkin verran, mutta parin lunkimman päivän jälkeen voimistelun teho alkoi näkyä ja Ami käyttää jalkaansa entistä paremmin. Lenkit käyvät päivä päivältä sujuvammiksi ja koira myös ravaa nopeammin. Kuitenkin eiliset agilitytreenit sisälsivät aika paljon hyppyjä, vaikka ne eivät olleet korkeita niin koira alkoi taas keventää hiukan oikeaa takastaan.
Tänään lenkkeillessä etsittiin jäniksen jälkiä. Ami oli aivan hullu, se hyppäsi viiden metrin välein penkalle kurkkimaan josko jotain näkyisi. Joka ikinen painauma piti käydä tutkimassa olisiko se jälki. Kun jäljet viimein löytyivät meno hurjeni entisestään ja päädyin itse mahalleni penkalle laskemaan mäkeä, kun koira vinkui ja veti täysillä jäljelle. Koska en viitsinyt alkaa karjua koiralle "prkle et mene sinne!" (jäniksen peräänhän nimenomaan pitää mennä!), sain suostutella sitä pois jäljiltä hyvän tovin. Ja yhden jäljen löydyttyä homma vain yltyi, koira etsi lenkin ajan jatkuvasti merkkejä jäniksestä. Sitten se purki turhautumistaan vastaantulevaan koiraan rähisemällä tälle minkä kerkesi, vaikka Ami varsin hyvin tietää kuinka ohitustilanteessa tulisi käyttäytyä. Kaikki kiskominen ja reuhtominen saivat oikean takasen entistä kipeämmäksi. Seurasin kotipihassa Amin kanssa hetken yhtä jälkijonoa, saipahan samalla vähän voimistelua ja purkaa energiaansa.

Molemmat koirat ovat nyt reilun pari viikkoa syöneet risuja sen minkä ehtivät ulkoillessaan. Elmeri on suorastaan hurja, sen on pakko päästä kiinni jokaiseen oksaan joka maassa nakottaa. Ami omaksui tavan myös. Ruokinnassa ei ole tapahtunut suurta muutosta, jospa risunsyönti johtuukin liikunnan vähenemisestä ja siihen liittyvästä turhautumisesta. Ainakin Amin osalta risunsyönti on vähentynyt nyt muutamana päivänä kun olemme lenkkeilleet enemmän. Eiväthän kepit tietysti vaarallisia ole, kiinnostaisi kuitenkin tietää mistä moinen käytös johtuu. Pureskeltavaa on sisällä aina tarjolla, mutta risut vievät silti voiton.

Sunnuntai 12.02.2012
Jee, lopultakin metsään. Odotukset eivät olleet kovin korkealla päivän suhteen, oikeastaan mietitytti että lähteekö koira hankeen kyntämään ollenkaan.
Kuitenkin tämäkin otus hävisi irtilaskun jälkeen kuin pieru saharaan. Se haki jäniksen reilusta 500 metristä, "hakuaikaa" ehti kulua 45 minuuttia ennen ylösottoa.
Ajo oli kuitenkin katkonaista ja hidasta, liekö tällä lumen määrällä ihmekään... Jänis hukkautui hiihtoladulle lyhyehkön ajon jälkeen. Koira taas lähti huitelemaan hukkapaikalta omille teilleen: Kävimme hakemasta sen parin kilometrin päästä naapuriseuran puolelta. Siellä Ami onnessaan selvitteli jälkikenttää ja lähti karkuun kun Olli kävi huutelemassa koiraa takaisin.
Koira karkkosi talon pihan läpi päätielle jossa sitten törmäsi minuun. Se tuli vastaan korvat luimussa, häntä vispaten ja uikuttaen kuin "voi v**** nyt se hävis enkä minä tiiä missä se on!". Otin koiran kiinni ja siitäkös se vinkumisen nosti. Se yritti pyristellä pois sylistä ja melkein putosikin. Päivä jäi selvästi kesken, olisi vain pysynyt hukkapaikalla niin oltais voitu jatkaa.

Etsiskelin puhelimesta vanhan kuvan, jonka olin ottanut jyrkänteeltä. Tästä Ami tuli ylös 23.11., jolloin sitä "pelastettiin" palokunnan kanssa. Ehkä kuvasta saa jonkinlaista osviittaa maastosta, vaikka syvyysvaikutelma on hiukan kehno. En minä olisi uskonut, että tuolta voi koirakin kiivetä.

Lauantai 04.02.2012
Lääkesotkut on selvitetty. Ami sai toisen lääkkeen jolla on lyhyempi varoaika ja käytännössä voi osallistua kilpailuihin 1kk lääkkeen lopettamisen jälkeen. Trocoxil-jäämiä ei pitäisi näkyä enää parin kuukauden jälkeen. Rimadyl-kuuri kestää joka tapauksessa pari-kolme kuukautta+varoaika, jolloin Trocoxil ehtii varmasti kadota. Loppukesästä siis kentille.

Tiistai 31.01.2012
Voi hittolainen tätä keliä... Koira ei ymmärrä yhtään miksei se pääse jäniksen jäljelle. Kävimme tästä Amin kanssa viikonloppuna keskustelun: Koira veti minut mahalleen ojaan ja vinkui jäljelle eikä suostunut tulemaan pois ennenkuin kylmä iski, sittenkin hyvin vastahankaan. Mutta kun on paukkupakkanen niin sitten on, minkäs mahtaa? Huttulumi ei tee sen parempaa, jo puolituntinen lumessa loikkiminen saa Amin rykimään.
Oheistoimintana olemme yrittäneet harrastaa agilityä ja voimaharjoitteita. Pääsimme agilityssä samaan ryhmään jossa aloitimme harrastuksen (nyk. kisavalmiit), ryhmään tuli yksi peruutuspaikka joten ollaan mukana vähän varkain kun tasotesti jäi läpäisemättä. Toiset ovat ehtineet harjoitella muutaman kerran enemmän sillä välin kun oltiin Amin kanssa pois kuvioista, ja harjoituksen tehon huomaa. Ollaan aika paljon jäljessä muita mutta perästä tullaan kuitenkin. Ensimmäisissä treeneissä oli silti sellainen tunne että mitä me tehdään täällä, kaikki muut ovat niin paljon parempia.

En tiedä onko kipulääke vai voimaharjoitukset syypää, mutta Ami varaa enemmän ja enemmän painoa oikealle takajalalleen. Yhtenä päivänä kokeillessani molemmat takaset olivat jopa tasapainossa! Uima-allas teki paluun pesuhuoneeseemme. Uinti on ihan hyvää sisäaktiviteettia,varsinkin kun Ami on aivan vilukissa eikä viihdy kauaa ulkona -25 asteen lämpötilassa. Siltikään en ole tinkinyt lumessa kahlaamisesta, sen verran on kestettävä että saataisiin koivet kuntoon.

Meillä on ollut tässä pieni kipulääke-episodi, ell. antoi koiralle kipulääkkeen ja minä menin syöttämään ennenkuin tutustuin doping-varoaikoihin. Kennelliitto määrää Amin kipulääkkeelle vuoden varoajan, mutta useimpien tutkimustulosten mukaan jos koira on ottanut vain yhden tabletin ja kuuri keskeytetään ei lääkkeen määrä ehdi vakiintua veressä ja se katoaa testien ulottumattomiin tavallisesti 3-4 kuukaudessa. Näin ollen meillä on vielä teoreettinen mahdollisuus päästä kisoihin puhtain paperein. Lisäksi lääke ei tunnu sopivan Amin vatsalle, koira on aivan kuralla. Olen yrittänyt tavoitella kuurin määrännyttä eläinlääkäriä ja jätin soittopyynnön eilen, en ole kuitenkaan vielä saanut puhelua. Yritän saada lääkkeen vaihdettua valmisteeseen jolla on lyhyempi varoaika, esimerkiksi Rimadyl on hyväksi todettu. Kipulääkekuuri on määrätty touko-kesäkuuhun asti, joten jos vaihto menee suunnitelmien mukaan pääsemme viimeistään elokuussa kisoihin. Mutta jää nyt nähtäväksi tämäkin asia.

Torstai 26.01.2012
Tuossa ohimennessä käväisin Tarja Kärjän vastaanotolla Varkaudessa näyttämässä koiran ja kuvat. Tähän asti olen pitänyt Kärjää asiantuntevana ja ennen kaikkea suorana, sillä hän kertoo selkeästi sen mitä on tehtävissä ja mitä ei kannata tehdä sekä oman kantansa asioihin. Lisäksi pidän siitä, että hän tavallisesti ehtii vastailla kaikkiin minun miljooniin tyhmiin kysymyksiini. Olen huomannut että usein omat epäilykseni sattuvat yhteen Kärjän kanssa, jotenkin tuntuu että joskus päästään samalle aaltopituudelle asioista.
Katsoimme ensin yhdessä uudet sekä vanhat kuvat ja Kärjä teki vertailuja. Sitten hän kopeloi koiran läpi päästä varpaisiin etsien mahdollisia kipeitä paikkoja ja aristuksia. Koiran takaosa on kuulemma olematon ja lihasköyhä, tämän tiesin jo entuudestaan. Vasen reisi menettelee, mutta oikea on suorastaan surkea. Kuopiossa suositellusta jalkapainosta ei lääkäri sanonut oikein mitään, mutta lumessakahluu ja uinti sekä metsässä liikkuminen tekisivät hyvää Amin persaukselle. Ristiselästä löytyi koiran arka paikka, mutta ilman kuvaamista on vaikea sanoa johtuuko aristus takapään heikkoudesta vai heikkous kivuista ristiselässä. Muuten koiran lihaksisto on hyvä ja paino sopiva, Ami "näyttää työkoiralta" ja niin sen pitääkin.
Eniten minua helpotti se että olin jälleen oikeilla jäljillä koiran rasittamisen suhteen. Metsästyksestä ei ole mitään haittaa, mutta pitkiä päiviä olisi syytä välttää ettei seuraava aamu olisi koiralle tuskaa. Kaikista pahinta olisi jättää Ami liikuttamatta esim. tarhaan moneksi viikoksi ja sitten vetää 8h metsässä. Tätä ei olla tehty ja hyvä niin. Nivelrikko ei ole mainittavasti edennyt. Kärjä sanoi nähneensä PALJON huonompia polvia, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä että tämä koira olisi kivuton tai terve. Koiran kipukokemus on yksilöllinen niinkuin ihmisenkin. Koiran kipulääkkeen aloitus ei ole saanut aikaan "uutta, nuorta Amia" joten luulen ettei Amilla ole ollut pahoja kipuja aiemminkaan. Tosin parin viikon kuluttua nähdään jo enemmän. Kärjä suositteli pitämään kipulääkkeen nyt jonkin aikaa ja treenaamaan sen varjolla lisää lihaksia takapäähän. Kun koira vahvistuu ja samalla jalat tuntuvat hyviltä, se ehkä alkaa pikkuhiljaa uskoa ettei käveleminen aina satukaan ja käyttää näin enemmän takasiaan.
Kävimme keskustelun myös Amin lopetuksesta. Aina kun näen koiran kipuilevan menen itseeni ja mietin miksi pidän sen hengissä. Ja taas silloin kun Ami on iloinen, pyytää minua leikkiin tai lähtee reippaana metsään, tuntuu että olen tehnyt oikein hoitaessani koiraa. Kysymykseen siitä mihin asti kannattaa jatkaa ei ole yksioikoista vastausta. Ei koiraa pitäisi liiaksi inhimillistää, mutta kyllähän ihmisetkin urheilevat mitä hurjimmissa terveydentiloissa buranan voimalla ja kaikissa on pientä vikaa, silti elämme vikojemme kanssa hyviä ja huonoja päiviä. Onhan se varmaa ettei koiran tarvitsisi elää kipujensa kanssa jos sen lopettaa, mutta silloin monia hyviä asioita jää kokematta niin minulta kuin Amiltakin. Jos kysyisin koiralta "haluatko kuolla vai elää pienen jomotuksen kanssa?", niin mitähän se vastaisi?
Törmäsin ajat sitten hevospuolella tällaiseen sanontaan: "Lahjakas ratsastaja kuulee kun hevonen kuiskaa, hyvä ratsastaja kuulee kun hevonen puhuu, huono ratsastaja ei kuule vaikka hevonen huutaisi". Minua kehoitettiin kuuntelemaan koiraa. Niin kauan kun se sanoo "Ihanaa, lähdetään vaan, ota minut mukaan, tulen niin iloiseksi!", on sen elämä varmasti elämisen arvoista. Siinä vaiheessa kun kaikesta liikkumisesta ja olemisesta alkaa tulla pakkopullaa täytyy miettiä tulevaisuutta uudemman kerran.

En tiedä kuvittelenko vain, mutta lumihangessa käynti on jo muutaman kerran jälkeen reipastanut koiraa. Tai ehkä vaikutus johtuu lääkkeestä, mene ja tiedä. Trocoxilin varoaika olikin sitten "vähän" pidempi, eli kisahaaveet on kuopattu tämän koiran osalta.

Maanantai 23.01.2012
Sinne röntgeniin siis. Olin itse tietysti ihan p****t housussa jännityksestä: Edellisenä iltana mietittiin Ollin kanssa, että koira joutaa kuoppaan jos vaihtoehtona on metsästyksen ja harrastusten lopettaminen. Mitä elämää sohvakoirana olo on aktiiviselle koiralle?
Lääkärissä kesti ja kesti. Aluksi koiran polvea kopeloitiin, ja ensimmäisellä taivutuskerralla vasemmasta takasesta kuului äänekäs poksahdus. Lääkäriltä levisivät silmät, "tää pitää laittaa kipulääkkeelle". Ja minä sain aiheen paniikkiin... Porukalla oli jokin konsultointipäivä ja sitten vielä atk-laitteiden huolto, joten jouduin odottamaan kuvia kolme tuntia. Tämän ajan koira oli rauhoitettuna ja emäntä rauhoitteli itseään marketissa.
Totuus oli kuitenkin odotettua parempi. Suuri huojennus iski heti kun näin kuvat valotaululla: Sen verran olen oppinut katsomaan röntgenkuvista että erotan nivelrikon, mutta näistä kuvista ei näkynyt selviä muutoksia. Polvet ovat lähes tismalleen samassa kunnossa kuin viime keväänä! Luojalle kiitos. Oikean takajalan heikkouteen lääkäri määräsi fysioterapiaa ja nilkkapainon. "Painot jalkaan ja pupujen perään" tuli ohjeeksi.

Koira sai myös pitkävaikutteista kipulääkettä, Trocoxilia. Kuulemma hyvä nivelrikkoisille, mutta harmittaa vähän kun annos annetaan puolen vuoden ajan kerran kuussa, ja kennelliiton dopingmääräykset asettavat lääkkeelle 28 vuorokauden varoajan. Käytännössä siis näyttelyihin osallistuminen ennen syyskuuta on hankalaa.

Lauantai 21.01.2012
Ollaan käyty pari kertaa tuloksetta metsällä. Aina kun ollaan lähdetty on satanut taivaan täydeltä lunta usean päivän ajan, joten jälkitarkalla koiralla jäniksen etsiminen on ollut yhtä tyhjän kanssa. Pikku hiljaa siirrymme varmaan kesälomalle, koiran liikkuminen alkaa olla vaikeaa paksussa lumikerroksessa.
Amin kanssa lähdetään maanantaina jalkojen kontrolliröntgeniin, saa nähdä mitä tuleman pitää.

Lauantai 07.01.2012
Ajatuksena oli ampua koiralle eräs jänis, jonka juoksureitin tiedän melko tarkalleen. Olli meni irrottamaan koiran ja itse suuntasin passipaikalle metsäautotielle. Ami lähti näpsäkästi hakemaan ja löysi itse yöjäljen. Se turasi ensin yhdellä alueella jonkin aikaa, mutta sitten lähti juoksemaan 15km/h suoraan minun suuntaani. Tulin passipaikalle eri reittiä mitä Olli kulki, joten ei koiralla ainakaan minun jälkiäni ollut edessä. Tiesikö Ami että odotin siellä, 200m päässä koirasta? Se kävi aivan lähellä muttei näkyvissä, ja jäi pyörimään noin 60 metriin. Ja sitten Olli soitti, "täällä on kuumat hirven jäljet". Lähdin pikavauhtia koiran luo ja taitoin matkallani risun koivusta. Niin tietysti, hirvestähän se vauhti varmaan johtuikin. Mitä minä tälle teen, mietin.
Sain kuitenkin pian nakata risun pöpelikköön, sillä astelin suoraan jäniksen jälkikenttään ja syönnökselle. Hirven jälkiä ei näkynyt missään ja koiraan oli 30 metriä matkaa, luultavimmin se oli oikeilla jäljillä. Palasin takaisin ja Olli oli tullut samalle paikalle. Miltei heti puskista kajahti ajo hyvällä haukulla, hymy kuitenkin hetkeksi hyytyi kun koira tuli ajaen minun jälkiäni pitkin. "Mitä helvettiä tää koira oikein tekee", manasin Ollille, joka sitten osoitti minulle jäniksen jäljet. Ne tulivat omaa jälkijonoani pitkin ja hyppäsivät edestämme metsään. Mutta ei siinä aamulla ollut vielä yhtään mitään! Jänis oli ehkä karkonnut minun rymistelystäni ja päättänyt juosta suoraan siitä missä alussa passasin. Perhana, jos olisin vaan pysynyt siinä.

Ajo kiersi pian takaisin jälkikenttään ja koira alkoi takellella. Katkot kuitenkin selvisivät ja jänis suuntasi läheiselle suolle, joka on ojitettu ja jonne ammuin Elmerin jäniksen. Annoimme ajon edetä ja kävelimme hiljalleen perässä, jotta pysyisimme kuulolla. Ainakin Ami on saanut osan haukustaan takaisin: Nyt ajon kulkua pystyy jopa seuraamaan ilman tutkaa, kun välillä oltiin ihan hukassa.

Hukassa oltiin kohta jäniksenkin kanssa. Se pinkoi pitkää ojaa pitkin ja hukkautti koiran ojan päähän. Ami etsi jänistä jonkin aikaa mutta melko perusteellisesti ennenkuin tuli takaisin kyselemään apuja. Usutin koiran takaisin, itselläni ei ollut hirveästi intoa lähteä tarpomaan tiheään risukkoon montaa sataa metriä. Ami meni, heitti vielä pari isompaa lenkkiä hukkapaikan ympäri ja tuli pois. En tiedä luovuttiko koira vai mitä tapahtui, ehkä jänis painui lymyyn jonnekin. Ojanpenkassa voi olla kolo, ja myrsky oli kaatanut alueelta jonkin verran puita. Nousseet juurakot ovatkin hyviä piilopaikkoja.

Ei siinä mitään, lähdimme etsimään toista. Törmäsimme matkalla yhteen jälkijonoon. Ami taas töllöili ihan täysiä: Se yritti ensin katseellaan nähdä jäljen muiden painaumien seasta, kuikki pää ylhäällä ja tiiraili, hyppäsi sitten ensimmäiseen kuoppaan jonka sattui näkemään. Silloin luovuimme toivosta Ollin kanssa, koiralta on vintti pimeenä. Kai siltä on silmät sidottava, että se tajuaa käyttää nokkaansa! Hetken kuluttua Ami alkoi kuitenkin taas kulkea nenä maassa, ehkä se itsekin tajusi ettei näkemällä löydä yhtään mitään. Koira läksi seuraamaan jälkeä mutta takajälkeen! Kyllä minua niin turhautti ja suututti, olin niin vakuuttunut siitä että koirani on täysi idiootti. Eipä sentään antanut ääntä...
Ja mikä kaikista hölmöintä, koiran tekniikka oikeasti toimi! Alle puoleen tuntiin Amin lähdöstä oli täysi ajo käynnissä. "Nyt miun on pakko lähtee kattomaan että mitä se hölmöilee", tuumasin Ollille joka läksi jo kotiin lämmittelemään.

Kävellessäni kuulin koiran tulevan kohti ja jäin paikalleni hiljaa seisomaan haulikon kanssa. Koira ajoi tiensä hiihtoladun yli, Amin mentyä lähdin kiireesti katsomaan oliko paikalla jälkiä. Ja juu, siisti jäniksen jälkijono siinä kulki ja koiran tassut perässä, ihan oikein päin ajettuna.
Ajo ei tuntunut kaikkoavan kauas joten jäin odottamaan. Ensimmäinen lenkki kulki hienosti, toinen vähän takkuili. Koira läheni ja sitten jälleen kerran linnut sekä rapsaus paljastivat jäniksen, se juoksenteli hiljalleen minua suoraan vastaan metsäpolkua pitkin. Valkoinen jänis jäi istumaan kahden kuusen väliin ja kääntyi minuun selin. Kohotin jo piiput ylös, mutta siinä samassa pupu pinkaisi takaisin kuusikkoon. Aargh, taas meidän jahtimme kaatui minuun. Koira tuli piakkoin ajaen perästä.

Noin tunnin verran ajo sujui ihan hyvin, koepaperiin olisi tullut pelkkää viivaa. Sitten kuitenkin alkoi takkuilu. Seurasin koiran menoa tutkasta, eikä ajo ollut käynyt kaukana. Koira oli pyörinyt koko ajan 300x200 metrin alueessa kaikkine jäniksineen. Maasto alkoi olla niin täynnä jälkeä että takkuilu johtui varmasti siitä. Huutelin koiran pois ja kävin sitten vielä varmuudeksi katsomassa joitakin ajojälkiä ettei koira vaan haukkunut yhdelle ja samalle jäljelle, vaikka en usko koiran olevan ajolöysä. Maastossa kulki ristiin rastiin niin koiran kuin jäniksenkin jälkiä, kaikki tuoreita. Olettaisin ajoa melko rehelliseksi, vaikka voin tietysti olla väärässäkin.

Edelleenkin Amin tämänpäiväinen metsästystekniikka on täysin mysteeri. Hakeeko se aina takajälkeen? Koira lähti jäljelle niin varmana ja seurasi sitä suoraan pitkän matkaa jäniksen makuille. Miten se voi tuommoisella periaatteella löytää yhtään mitään, saatika sitten niin nopeasti? Useimmilla reissuilla olemme kuitenkin saaneet ajon. Vai onko aina kyse silkasta tuurista? Siihen en kyllä usko.
Miksi koira käyttää ylipäätään silmiään ajossa ja vaikuttaako se takkuiluun? Amia on käytetty aika vähän lumikelillä, jospa siltä yksinkertaisesti puuttuu kokemusta? Vaikka ajo on kyllä takkuillut syksylläkin, aina kun jänis juoksee jo kertaalleen ajettua jälkeä. Onko koira kokematon vai rehellinen? Mene ja tiedä.

Keskiviikko 04.01.2012
Selasin koiran päiväkirjasta tämän syksyn reissuja ja listasin suurpiirteisesti ylös mitä on tapahtunut milloinkin. Ajatuksena oli lähinnä selvittää, mistä koiran ongelmat ovat alkaneet. Listasta tuli kutakuinkin tällainen:
-Ajo/jänis
-Ajo/jänis
-Ei ajoa
-Ajo/j
-Ajo/j
-Ei ajoa
-Ajo/j
-Ajo/j
-Ajo/j
-Ajo/j
-Ei ajoa
-Ajo/kauris -Ajo/j
-Ajo/j
-Ajo/j, kävi syömässä hirven paskamahaa
-Ajo/j
-Ajo/hirvi
-Ajo/j koira eksyi Neulaniemessä
-Lyhyt hirviajo, koira sai kurinpalautuksen
-Ei ajoa
-Ei ajoa, olematon haku
-Ajo/j, huono haukku
-Ajo/j, huono haukku
-Ajo/j, huono haukku
-Ajo/j, huono haukku
-Ei ajoa, olematon haku
-Ajo/j, innokas haku ja vähän parempi haukku
-Ajo/j, hyvä haukku

Tästä voikin helposti päätellä missä mentiin mönkään. Hirven suolilla käynti oli kenties syy siihen, että kiinnostus hirviä kohtaan kasvoi. Lisäksi eksyminen ja hirviajosta toruminen ovat varmasti vaikuttaneet ainakin hetkellisesti koiran luottoon ja metsästysintoon. Ei varmaan auta muu kuin odotella.

Sunnuntai 01.01.2012
Jee, koiran ajo alkaa ehkä palautua normaaliksi!
Haku oli silti 1. erällä aika huonoa. Tuli testattua samaa maastoa jossa Elmeri ajoi lauantaina. Vanhat jäljet näkyivät ja varmaan haisivat yhä, sillä koiran touhuissa ja haussa ei ollut mitään järkeä. Se lähti milloin minkäkin jäljen perään, koiran, ihmisen tai jäniksen emmekä tietenkään saaneet tämmöisellä touhulla ylösottoa. Ehkä vika on minussa, olen aina vienyt koiran "puhtaalle" maastolle enkä kertaakaan niinkuin tänään. Harmissani vaihdoin maastoa uuteen.

Pakkasyön jäljiltä jänis oli juossut laajoja lenkkejä, ja ylösotto kesti kauemmin kuin tavallisesti (reilun tunnin). Jänis kuitenkin lähti liikkeelle ja koiran ajo oli yllättävän hyvää: ajoittain haukkutiheys oli jopa 41 haukkua minuutissa. Se laski kuitenkin reiluun kolmeen kymppiin, mutta nyt koiran ajoa pystyi jo seuraamaan muutenkin kuin tutkasta. Katselin juuri vanhoja jälkitietoja syksyltä, siellä haukkua on tullut reissullaan keskimäärin 50-60/minuutti. Tähän on siis vielä matkaa mutta eteenpäin mennään, toivottavasti.
Yritin Ollin kanssa passittaa jänistä tiellä mutta otus säästi henkensä juoksemalla penkan puolella tiheikössä. Tuntisen ajon jälkeen huusin koiraa ajolta pois, sillä meillä oli jo kiire muualle. Se jopa tuli reilusta sadasta metristä ilman näköyhteyttä, mikä on kyllä hieno juttu. Vaikka moni kuittailee tämmöisessä tilanteessa "metsästysinnon puutteesta", en minä tekisi mitään koiralla jota saa odotella viikon pois metsästä, noin kärjistettynä. Koiran on vähän hankalaa tulla Kuopioon kotia jos jää metsään, eikä minulla ole aikaa juoksennella ympäriinsä karkailevan koiran kannoilla.

Lauantai 31.12.2011
Amille joka toinen päivä metsää on liikaa. Vaikka kuulemma molemmat koirat ovat "vähällä käytöllä", niin tämä ei mennyt torstaina minnekään: Se pysyi jatkuvasti näkösällä ja kulki hyvin varovan verkkaisesti. Eihän sellaista jaksanut katsoa, joten jo tunnin jälkeen vein koiran kotiin. Täytyy huomenna yrittää uudemman kerran kun Ami on saanut huilia ja hyvät eväät. Pelailin Amin kanssa tänään pallopelejä pihalla ja se vaikutti iloiselta sekä energiseltä.

Myös Amille olisi joitakin tavoitteita vuodelle 2012. Oikeastaan tärkein on pysyä kesällä terveellisessä kunnossa: Lihaksia ei saisi päästää surkastumaan ja painon tulisi pysyä kuosissaan. Sitten maalis-huhtikuussa olisi uusi agilityn tasokoe, joka olisi ihan kiva päästä läpi. Metsästyksellisiin tavoitteisiin kuuluu edelleen ajovarmuuden parantaminen, ylösotot ovat mielestäni onnistuneet melko hyvin. Kolmas serti voisi myös olla mahdollinen näyttelypuolella.

Tiistai 27.12.2011

Ami pääsi tyttöseurassa metsälle Nellin kanssa. Yöllisen vesisateen jäljiltä ylösotto oli tiukassa, vaikka jäniksen jälkiä ja papanoita oli kyllä useammassa kohtaa maastossa. Lyhyt ajo kantautui vieraan seuran alueelle ja jänis piiloutui autiotalon alle. Sitten päivä pimeni, eikä tämän kummempaa kerrottavaa tullut.

Perjantai 23.12.2011

Otimme Ollin kanssa molemmat koirat kyytiin ja laskettiin irti. Keli oli hyvä, yöllä tuli härmän verran lunta ja aamulla mittari näytti pakkasta. Ami ja Elkku lähtivät innolla matkaan vaikka maastossa ei jälkiä liiemmin näkynyt. Ylösotto oli nopeahko, reilu puoli tuntia irtilaskusta koirat ajoivat. Ajon laatu oli kuitenkin surkeaa: Ami antoi ääntä yhden haukun siellä ja toisen täällä, eikä Elmerikään ajanut enää kertaalleen ajettua jälkeä sen paremmin. Varmistimme jäljistä että jänis oli liikkeellä, mutta otimme koirat piakkoin kiinni. Ehkä ne sotkivat toisiaan niin ettei ajosta tullut mitään. Jätimme Elmerin autoon ja veimme Amin uuteen paikkaan. Siellä jälkeä olikin sitten ihan eri lailla ja ylösotto kesti puolitoista tuntia. Ajo oli edelleen surkeaa! Koira eteni hitaasti harvakseltaan haukkuen ja hukkasi jäljet vähän päästään. Nenäpunkitkin on häädetty niin mikähän nyt on? Ääni ei kuulunut kuin reilun kolmesataa metriä, sitten ajoa sai seurata tutkasta.
Vaikka ajo ja äänen tulo paranivat sitä mukaa kun päivä eteni, pysytteli haukkutiheys suurimmillaan 30 haukun/minuutti tietämillä. Haukku on siis entiseen verrattuna täysin onnetonta, yksi vuhkaus siellä täällä, ei sitä voi kunnon ajoksi sanoa. Vetikö koira oikeasti herneet nenään kun pieksin sen hirvenajosta? Hirviajojen jälkeen jänisajot ovat huonontuneet hirmuisesti. Vai onko jäniksen haju niin mieto hirveen verrattuna ettei ääntä tule? Ehkä koiraa on käytetty liian vähän kun ajo parani lopussa? En tiedä.

Perjantai 16.12.2011

Viimeksi jänis lähti ylös lumisateesta huolimatta, tänään meitä odotti vesisade. Hattu kastui, puhelinta ei uskaltanut kauaa pitää kädessä ettei se kastuisi ja pimahtaisi. Matkaan lähdettiin joka tapauksessa, "hyvä koira toimii joka säällä" vai miten se meni.

Amin hakuharjoitus meni vähän mönkään, sillä kävelin vahingossa suoraan yöllisille jäniksenjäljille. Enivei, laskin koiran ja jäin odottelemaan tulosta, hakua ehti kestää nelisenkymmentä minuuttia kunnes ajo lähti karkkona. Herättelystä oli paha sanoa karkon takia mitään. Yritin passata jänistä metsässä kulkevan linjan alla mutta turhaan. Otus latoi suorinta tietä läheiselle ampumaradalle jonne koira hukkasi sen. Ami pyöri aikansa hukalla ja tuli pois. Mikähän herraa nyt vaivaa? Vein koiran takaisin hukkapaikalle ja katselin itse samalla jälkiä, jotka johtivat kyllä hukkapaikalle mutta en minäkään löytänyt jäniksen poistumisjälkeä. Koirakaan ei hommasta ottanut enää tulta munilleen, joten tulin siihen tulokseen että jänis oli varmasti painunut lymyyn. Paikalla oli kivikasa jonka onkaloihin mahtuisi vaikka useampikin pupu, tai saattoihan se mennä ampumaradan huoltorakennuksen alle. Harmittavan lyhyeksi jäi ajo.

Minun pällistellessäni ja miettiessäni tilannetta Ami oli lähtenyt hakemaan toista jänöä. Lähdin koiran perään ja johdatin sitä vähän kauemmas vanhalta ajojäljeltä. Etsin itselleni mielestäni hyvän passipaikan, moto-urien risteymän josta näki kolmeen suuntaan, ja jäin taas odottelemaan. 45 minuuttia ehti kulua kunnes toinen ajo alkoi. Tämä jänis ei karkonnut niin kaukaa kuin edellinen joten koiralta pääsi ääntäkin vähän mukavemmin. Tietysti se osasi kiertää ohi passipaikkani...
Tämä osoittautuikin Amille hankalaksi tapaukseksi. Jänis kiersi aivan onnettomassa läntissä pientä rinkiä, laskeskelin että koira ajoi reilun tunnin hehtaarin alueella. Jänis juoksutti koiraa paljon vanhaa ajojälkeä pitkin, Ami ei alkuun ymmärtänyt asiaa ja palasi liian pitkälle takaisin sinne mistä ajo lähti. Olin sellaisella paikalla mistä tasan tarkkaan tiesin että jänis ei juossut, kun koira tuli vastaan. Otin Amin kiinni ja vein oletetulle hukkapaikalle, ajo jatkui piakkoin.
Koira saisi olla vähän ajolöysempi. Vaikka olen ehdottomasti rehellisen koiran kannattaja, alkoi ajo olla välillä jo vähän pitkästyttävänkin kuuloista. Ami ei aja kunnollisella äänellä kertaalleen ajettua jälkeä, vaikka jänis juoksisikin siitä uudelleen. Joku muu koira olisi rallattanut homman ihan täysiä, mutta meillä haukkutiheys pysyi välillä 5-10 haukkua/min (Amin normi 30-60 ajettavan etäisyydestä riippuen). Tai sitten koira on ajossaan epävarma eikä tiedä ajaako se uutta vai jo kertaalleen ajettua jälkeä. Lopulta kyllästyin odotteluun, ja parituntisen katkoilevan ajon jälkeen hyppäsin hehtaariin sekaan. Rymistelyni johdosta jänis karkkosi huimat 300 metriä vasemmalle ja jäi sinne pyörimään samanlaista rallia. Se taisikin olla vanha laiska kutjake, ainakin jälki oli hirmuinen.

Vähän alle tunnin kuluttua karkosta aloin huutelemaan koiraa. Kohta tulisi jo pimeä, eikä koiran jättäminen metsään tule kysymykseen jos haluan pitää Amin hakutyöskentelyn edes jossain kunnossa. Vaan eihän se pirulainen ajosta anna kiinni, olkoot miten katkonainen ajo hyvänsä. Yritin koota vähäisen suunnistustaitoni ja lähteä kömpimään lähemmäs koiraa, jospa se sitten kuulisi vähän paremmin. Matkaa oli kuitenkin 400 metriä enkä ole häävi viheltäjä. Samoaminen osoittautui virheeksi sillä olen täysin tunari mitä tulee suunnistukseen. Vaikka minulla olikin gps ja kartta puhelimessa päädyin haahuilemaan ihan päinvastaiseen suuntaan minne aioin. Kun lopulta (onneksi) löysin takaisin omille jäljilleni, huomasin koiran tulevan kohti ilman ajoa jolloin huusin sen luokse. Löysimme jopa takaisin vanhalle passilleni, käveltiin kotiin ja päivä oli paketissa.

Koira tarvitsisi kipeästi kaadon. Vaikka se ei ole lumen tultua hirviä enää ajanut, jänisajo on epävarmaa ja ääntä tulee harvemmin kuin normaalisti. Ehkä Ami veti oikeasti herneet nenään siitä kun sai keppiä hirvenajosta ja on muuttunut epävarmaksi. Viimeiset pari ajoa ovat olleet jo sen verran pitkiä että kokeita voisi taas harkita. Haku on vielä vähän lähihakuista eksymisestä johtuen, mutta jälkien löydyttyä ylösotto on varmaa ja melko nopeaa. Mutta se ääni. Missä ovat Amin kolme kantavaa ääntä? Missä on se ääni, jota kuunnellessa kyyneleet tulivat silmiini, miten upealta se kuulosti? Missä on se ääni, joka sai minut ylpeäksi koirastani? En tiedä, mutta toivottavasti se palaa.

Lauantai 10.12.2011

Koira ei ole kone. Se toimii yhtenä päivänä kuin unelma, ja toisena ei taas tippaakaan. Tästä sain taas karvaan muistutuksen.
Vaikka harjoituksemme menivät hyvin torstaina, eilinen tasokoe oli ihan syvältä. Koira ei ole jatkokurssien aikana varmaan kertaakaan kieltänyt radalla olevaa putkea mutta tadaa: Tasokokeessa ei mennyt putkiin millään, ihan sama miten päin yritti. Lisäksi se lähti omille teilleen eikä huomioinut minua mitenkään. Sanomattakin selvää ettei koe mennyt läpi. Miten ottikaan päähän, jatkoon pääsyn piti olla jo melkein varmaa ja tasokokeen helppo nakki. Ja ennen koetta oli vielä ohjaajan kanssa puhetta Amilla kilpailemisesta! Kaikki virheet mitä ei ole tullut aikoihin sattuivat juuri siihen yhteen viiteen minuuttiin. Ehkä koira huomasi oman jännitykseni eikä ottanut minua enää vakavasti. Tai sitten sitä vaan ei kiinnostanut. En tiedä missä muodossa agiharrastuksemme jatkuu, vai pystyykö jatkumaan ollenkaan.

Tämä päivä oli ennalta tuhoon tuomittu. Yöllä oli satanut sentin verran lunta ja päiväksi luvattiin lumsadetta sekä voimakasta tuulta. Minulle jo aamulla vähän siihen suuntaan puhuttiin, että ihan turhaa lähteä, mitään ei löydy ja Amilla ei sitkeys riitä hakuun. Ihan sama lähteä, saapahan koira edes juosta.
Amin haku on sentään palautunut ennalleen. Se hakee taas normaaleja hakulenkkejään eikä välitä minun kävelyistäni pätkääkään. Se haki, palasi ottamaan yhteyttä ja haki taas. Miltei tunnin kuluttua se merkkasi yöjäljen, ja samassa alkoi tulla taivaan täydeltä lunta ja tuulla niin että näreet naukuivat.

Koira jatkoi kuitenkin puurtamistaan. Se kiersi, haki ja puursi vielä toisen tunnin ja vähän kolmatta, antaen pari haukkua silloin tällöin. Lunta tuli jatkuvalla syötöllä. Vaikka seisoin passissa parinsadan metrin päässä en kehdannut ladata asetta. Eipä sitä kannata turhia toiveita elätellä. Olisipa vaan kannattanut, sillä jänis lähti karkkona ja juoksi miltei syliin. Koira tietysti perään.
Ajo ei kuitenkaan kauaa jatkunut. Pian koira hukkasi elukan keskelle metsikköä ja sestasi jonkin aikaa ennenkuin ajo jatkui. Haukku ei missään vaiheessa ollut kovin tiheää ja harveni entisestään mitä kauemmas jänis ehti koirasta.
Koira eteni harvakseltaan haukkuen ja aloin odotella milloin se kääntyisi takaisin. Ei kuitenkaan kääntynyt, vaan ajo karkkosi miltei viivasuoraan puolentoista kilometrin päähän. Itse pelkäsin taas hirviajoa, jos koira vaihtoikin hukalla elukkaa?... Soittelin Ollille että tulee hakemaan, jotta voimme mennä koiraa autolla vastaan. Olin niin turhautunut, jos koira taas ajaisi hirveä niin mitä minä tälle tekisin? Möisin varmaan paikalliselle hirviseuralle.
Ami ajeli hiljakseen eläimen autiotalon pihaan ja saimme sieltä koiran kiinni, se ehti ajaa reilun pari tuntia. Jätimme sen autoon ja lähdimme tutkan kanssa katsomaan koiran jälkiä, että mitä se oikein ajoi. Ja mitä siellä kävikään ilmi, koira oli tullut tuoreita jäniksenjälkiä pitkin pihalle. Seurasimme koiran ajojälkeä taaksepäin jonkun sata metriä, löysimme vain jäniksen ja koiran jäljet päällekkäin. Jäniksen jäljet olivat tuoreet, niissä näkyivät vielä kynnen painaumatkin. Eipä voi muuta sanoa kuin että on jäniksellä ollut kunnon karkko. Ja hyvä Ami :)

Perjantai 09.12.2011

Apua, tasokoejännitys!
Kävin eilen koiran kanssa hallilla, sovimme muutaman kaverin kanssa kimppavuoron. En edes yrittänyt mennä mitään rataa ettei Ami kyllästyisi tänään, vaan tein yksittäisenä joitakin vaikeimpia esteitä jotka kaipaavat hiomista: keppejä, keinua ja A:ta. Lisäksi hypytin koiralla joitakin hiukan korkeampia hyppyjä vain nähdäkseni suoriutuuko se niistä. Tähän asti puomeja on alennettu treeneissä, mutta en tiedä suostuuko tasokoeväki madaltamaan esteet kymmensenttisiksi, kun kuitenkin virallisissa kisoissa pitäisi 30cm korkeita päästä. Hyvin meni, yhtään ei pudonnut.
Täytyy kyllä sanoa, että "kenraaliharjoituksemme" sujui odotettua paremmin. Aiemmin kamppailtiin A-esteellä pienestä hallintaongelmasta: Ami ei osannut hallita takapuoltaan alastulossa ja kun etujalat pysähtyivät, takamus tuli alas milloin mitenkin niin että koira oli lopulta alastulossa poikittain... Ei siinä muuten mitään, estehän oli suoritettu sääntöjen mukaan, mutta esteettisesti ja koiran selän kannalta tämä ei ehkä mikään paras suoritustapa ollut. No nyt jotkin harmaat aivosolut ovat nasahtaneet koiran päässä kohdalleen, ja se on oppinut hallitsemaan ja jarruttamaan alastuloaan esteeltä niin että suoritusta kehtaa katsoa. Se tulee välillä ehkä jopa liiankin varovasti alas.
Keinulle koiralla on hirmuinen kiire. Kun monet muut aloittavat koirat pelkäävät eivätkä halua edetä keinulla, tämä poika juoksee koko systeemin läpi niin kovaa että keinu tärskäyttää turhan lujasti maahan. Yritin jarruttaa koiraa niin että keinu keikahtaisi rauhallisemmin mutta turhaan: Kun palkka on keinun toisessa päässä ja koira tietää sen se ryntää ruualle niin kovaa kuin pääsee. Piti siis poistaa namit toisesta päästä, tämän jälkeen keinukin meni ok.
Kepeillä oli kummasti vauhtia taas kerran. 12 keppiä ovat koiralle niin tylsiä, että se tarvitsee aika paljon tsemppiä niiden suoritukseen. Lisäksi kolme- neljä kertaa samassa treenissä tuntuu olevan maksimimäärä keppien suoritukselle, sen jälkeen niistä katoaa hohto.

Äää, miten ihmeessä saan pidettyä koiran liikkeessä koko tasokokeen ajan? Käytettävä kenttä on paljon suurempi kuin treeneissä, joten siirtymämatkat ovat pidempiä. Amin meno on välillä vähän sellaista "joojoo, tulen kun kerkiän", ja se osaa jättää pelin kesken jos ei kiinnosta. Motivoinnista voikin tulla haasteellistä. Olen nyt yrittänyt pari päivää pitää koiran vähemmällä liikunnalla, toivottavasti virtaa riittää kentällä. Lisäksi itse olen varmaan itselleni se suurin haaste. Jännityksen alla rata varmasti unohtuu, itse juoksen kaikkia esteitä päin ja ohjaan koiraa minne sattuu...

Maanantai 05.12.2011

Kyselin taas vähän neuvoja mitä tehdä koiran kanssa. Sain sellaisen vastauksen että yhdessä ajattaminen voisi tuoda koiraan varmuutta. No, kokosimme siis kolmen koiran ajueen: Amin, Elmerin ja appiukon vanhan beaglen Pojun. Keli oli taas huono, yöpakkasen jälkeen satoi aamulla vettä ja taas pakasti. Kaksi samanlaista "jäljen pakettiin"-päivää...
Koirat lähtivät kuitenkin innolla matkaan. Ami oli jo pihassa paljon innokkaampi kuin eilen koko päivään, toisten koirien into tarttui siihenkin. Laskimme koko lauman irti. Ne leikkivät hetken keskenään ja Elmeri päätti aloittaa Pojun kanssa välienselvittelyn. Tilanne jäi kuitenkin kovin yksipuoliseksi, kun toista kiinnosti vain hakuun lähtö. Näiden leikkiessä Ami oli jo hakemassa pientä lenkkiä välillä peräänsä katsoen: "Alkakaa nyt tulla jo!"
Pojat hakivat hyvin kolmestaan. Edes Amia ei näkynyt jaloissa pyörimässä. Jossain vaiheessa Poju erkani omille teilleen ja Ami sekä Elmeri jatkoivat matkaa kahdestaan. Sytyttäessämme makkaranuotion olin satavarma että Ami olisi kohta vieressä ja niinhän se tekikin. Todisteet makkaroista kuitenkin tuhottiin ennen koirien saapumista. Ne katsastivat paikan ja palasivat hakemaan.
Emme saaneet neljään tuntiin ylösottoa, mutta pääasia että koirilla oli hauskaa ja Ami lähti mukaan hakemaan. Jospa se nyt muistaisi että metsässä olikin ihan kivaa eikä totaalisen kurjaa.
Illalla agilitystä ei kyllä tullut enää mitään sillä koira oli aika väsynyt. Se olisi halunnut innostua muttei jaksanut kauaa. Ohjaajammekin kysyi että olemmeko käyneet metsällä kun koirasta oli niin veto pois. Perjantaina suuntaamme agilityn tasokokeeseen... Tämä pitäisi mennä kuulemma heittämällä läpi jos jatkamme samaa suoritusta mitä treeneissä lukuunottamatta tätä maanantaita. Saas nähdä.

Sunnuntai 04.12.2011

Ei mitään uutta länsirintamalta, koira on edelleen sekaisin.
Omaa päätöstäni uhmaten vein sen metsään vaikka tiesinkin että katuisin asiaa jälkeenpäin. Mutta alue oli ainakin täysin hirvetön.
Koiran kaukaisin hakulenkki oli kahdeksankymmentä metriä. Se ei irtaantunut yhtään, eikä kävelemään tottunut appiukko auttanut asiaa. Amin kanssa saa muutenkin istua paikallaan kuin tikku paskassa ja juuri nyt se ei siedän haunaikaista siirtymistä yhtään. Appiukko käveli ehkä viidenkymmenen neliön alueella ja katkoi puista alaoksia. Koira tuli heti haultaan takaisin kun kuuli rasahtelun eikä suostunut irtoamaan, vaikka itse pysyin paikallani ja toinen vähän käveli. Yritin hienovaraisesti selittää ettei nyt ehkä pitäisi kävellä. Kyllästyin kuitenkin lopulta yrittämiseen ja lähdin mukaan kävelemään, koira pysyi tiukasti kannassa kiinni. Teimme myöhemmin nuotion eikä Ami irronnut vieläkään. Se vain valitti minulle: pisti korvat luimuun, katsoi silmiin ja sanoi hiljaa "hyyy".
Mukava kävelylenkki mutta emme löytäneet mitään. Kaikki jäljetkin olivat paketissa, yöpakkasen jälkeen aamulla satoi räntää ja taas kiristi. Koira olisi kyllä saanut edes yrittää hakea.

Sunnuntai 27.11.2011

Hirviajot senkun jatkuu.
Kävin eilen koiran kanssa yrittämässä. Ami oli säikähtänyt varmasti aika lailla keskiviikkona, sillä se oli toooodella lähihakuinen, ei halunnut lähteä ollenkaan. Kun se viimein poistui pariinsataan metriin, hölmöilin itse lähtiessäni noutamaan rukkasia autosta. Vaikka liikuin ehkä sata metriä, se oli koiralle liikaa ja Ami tuli kohta kiljuen perästä, "älä jätä minua!". Tämän jälkeen se haki vielä huonommin.
Sitten koira otti perslähdön elukasta kitukasvuisessa männikössä. Haukku alkoi herättelemättä ja hyvin vaimeana, ja tiesin että edessä on hirvi. Kohta kuului edestä ryske ja pauke mikä varmisti epäilykseni. Heitin haulikon mättäälle ja juoksin sen minkä pääsin jotta ehtisin hirven ja koiran väliin. Karjaisin koiralle täysillä kun näin sen, juoksin paikalle ja loimautin sitä rukkasella. Haukuin sen niin maanrakoon kuin vain osasin, vaikka koira nyt ei sanoja ymmärräkään niin äkäisen mielentilan ainakin. Kyllä se mökötti! Istuksi vain puunjuurella ja katseli minua kulmiensa alta. Kun lähdimme liikkeelle se yritti vielä työntää nokkansa hirven jälkeen, mutta kuuluva "perkele!" sai sen luopumaan ajatuksesta.
Siirryimme jonkin matkaa. Uusi paikka oli suorastaan kuorrutettu hirvenjäljillä, jotka eivät olleet vanhoja. Koira lähti etenemään suoraviivaisesti reiluun 400 metriin asti- varmasti jäljitti hirveä- mutta kääntyi sitten äkkiä ja läksi tulemaan pois. Samalla seudulla oli porukkaa liikkeellä traktorilla, vissiin puunhaussa. Lähtivät kuitenkin piakkoin. Luulin että Ami tajusi minut kun pyyhkäisi paristakymmenestä metristä ohi, mutta se ryntäsikin puukuorman perään kiljuen"älä jätä minua!". Huusin ja huusin, mutta koira ei enää kuullut kun matkaa oli kertynyt puoli kilometriä. Jossain vaiheessa se törmäsi samoihin jälkiin mistä vaihdoimme maastoa ja jäljitti minut uudelleen. Koira tuli tiellä vastaan itkien.

Lähdin taas hiukan eri paikkaan. Koira erkani ja läksi suoraan aukiolle syömään hirven paskamahaa. Kävin ajamassa sen risulla tiehensä ja vein takaisin metsään. Ja TAAS alkoi hirven ajo!! Mutta muutaman haukun jälkeen koira lopetti ja tuli takaisin. Siirryin sen kanssa taas ja uudestaan se tuntui aloittavan hirviajoa, mutta lopetti sitten äkisti. Ajattelin että jos hirvi jää paikoilleen niin koira lopettaa sen vuoksi. Lähdin varmistamaan asiaa pitäen kovaa meteliä: Jos siellä olisi hirvi, se ehkä karkkoaisi ja vetäisi koiran mukaansa, jolloin olisin varma hirviajosta. Mutta kun saavuin ajon päättymisalueelle, ei siellä ollut mitään. Kiertelin alueen ympärillä ihan reilusti mutta ei, vain tuoreet jäljet ja koira oli ihan päinvastaisessa suunnassa minne hirvi oli mennyt. Olisiko Ami ollut niin fiksu, että olisi lopettanut itse ajon kesken? Kaukaa haettua joo, mutta mahdollista. Kyllä se melko viisas koira on.
Sillä aikaa kun ihmettelin hirvihommia oli koira mennyt sinne minne minut jätti viimeksi. Se alkoi ulvoa minun jäljilleni ja yritti hirmuista vauhtia hakea suuntaa minne olin mennyt. Huutelin koiraparalle missä olin, ja kohta se tuli taas itkien luo. Vein sen vielä päätteeksi paikkaan, jossa tiesin olevan jäniksen syönnökset. Kehuin ja hyvittelin koiraa vuolaasti kun se häntä heiluen haisteli ja söi jäniksen papanoita. Sitten lähdimme pois, päivä oli jo pitkällä. Kotona leikin Amin kanssa jäniksenkäpälällä ja annoin koiran lopuksi syödä sen. Kyllä se vieläkin innostuu jäniksistä, siitä ei ole kyse. Tänään konsultoin vanhaa dreeveriharrastajaa asiasta, hän oli sitä mieltä että paskamahan syönti olisi mahdollisesti saanut koiran nenän sekaisin hirvistä. En kyllä itsekään osaa keksiä parempaa syytä. Niin tai näin, koira saa nyt olla pari viikkoa lomalla ja selvitellä päätään sekä ladata akkujaan. En vie sitä metsälle tänä aikana vaikka miten tekisi mieli, täytyy nyt yrittää kerätä sen luottoa takaisin. Seuraavasta ajosta on kyllä yritettävä oikeasti kaatoa että saataisiin tämä hirvihomma pois mielestä.

Perjantai 25.11.2011

Käytin koiran vielä keskiviikko-iltana fysioterapiassa. Aika oli sovittu jo alkuviikosta, joten en viitsinyt alkaa sitä perumaan vaikka metsästyspäivä venyi. Tarkoituksenahan oli ottaa kevyt päivä, mutta mistäs näitä tietää.
Kävimme siis eri fyssarilla kuin viimeksi, KEK:n yhteydessä toimivalla Susanna Vartiaisella (http://www.susannavartiainen.fi). Vartiainen vaikutti tosi asiantuntevalta ja mukavalta: Hän kopeloi koiran päästä varpaisiin, tunnusteli liikeradat ja lihakset, taitteli niveliä ja katsoi liikkeet. Hän oli positiivisesti yllättynyt koiran kunnosta, siitä ei voi kuulemma ollenkaan arvata mitä kaikkea tälle on tehty. Vartiaisen mukaan koiran puhdas ravi kertoo asioiden olevan hyvin, sillä kipeää tekevä liikkuminen näkyy ensimmäiseksi ravin epäpuhtauksina tai ravaamishaluttomuutena. Koska koiran terveys ja liikkuminen ovat pysyneet samanlaisina jo yli puoli vuotta, voidaan olettaaettä nivelrikko on tällä hetkellä etenemättömässä vaiheessa. Fyssari kuitenkin muistutti, että syksysateet ja viimat ovat usein huonoa aikaa nivelrikon kannalta ja rikko voi alkaa taas etenemään milloin vaan. Toistaiseksi asiat ovat kuitenkin hallinnassa.
Kuitenkin Vartiainen huomasi saman mistä minäkin olen huolissani. Koiran oikea takanen on ollut heikompi kuin vasen leikkauksista asti, Ami ei varaa oikealle puolelle yhtä paljon painoa kuin vasemmalle. Ei tätä liikkeessä huomaa, mutta laittaessa kämmenet seisovan koiran takatassujen alle voi eron tuntea. Oikean takajalan lihasmassa on hiukan pienempi kuin vasemman, lisäksi hierottaessa vasen puoli on usein enemmän jumissa sillä koira yrittää kannatella oikeaa. Koska oikea jalka on lihaksistoltaan heikompi, se myös menee maitohapoille nopeammin ja kipeytyyn helpommin. Sain kaivattuja jumppaohjeita oikean puolen vahvistamiseksi, lisäksi harjoittelimme erilaisia venytyksiä ja raajojen liikeratakiertoja joita voi tehdä hieronnan yhteydessä. Koiran polvi- ja lonkkaniveliä olisi hyvä liikutella hierottaessa, jotta niiden liikeradat säilyisivät eivätkä nivelet pääsisi jäykistymään. Lisäksi Amin selkälihaksiin kokeiltiin sähköhoitoa, joka auttaa lihaksia rentoutumaan ja lievittää siten kipua. Itsekin olen joskus käynyt hartiakipujen vuoksi tällaisessa hoidossa- eipä se muuta kuin hiukan kihelmöi ja auttoi vähän. Koira ei ainakaan antanut käsittelyn häiritä, se vain nukahti kesken hoitamisen. Vartiainen suositteli lihaksille lämpöpussihoitoja, joita on helppo ja halpa tehdä itse: Kangaspussi täytetään vehnänjyvillä, ommellaan kiinni ja käytetään lämpiämässä mikrossa, minkä jälkeen se lasketaan halutulle alueelle koiran päälle. Tämän jälkeen voi lihasta esimerkiksi hieroa vielä kun se on lämmin.

Harrastuksia saadaan jatkaa samaan malliin mutta koiran kunto on otettava huomioon. Jos se muuttuu liikuntahaluttomaksi tai kipeytyy enemmän harjoituksista, on hommia syytä keventää. Pari kertaa viikossa metsällä ja kerran agilityssä on ihan ok, mutta raskaampaa viikko-ohjelmaa ei saisi enää tehdä. Metriseen hankeen ei koiraa tarvitse viedä, myös korkeushypytys on kielletty. Ei siinä mitään, näitä ei ole tarkoituskaan tehdä. Agitreeneissä olemme laskeneet esteet mahdollisimman alas. Kuitenkin ympärivuotinen liikunta on tärkeää, uinti ja pehmeällä alustalla liikkuminen ensisijaisesti.

Keskiviikko 23.11.2011

Väliaikatietoja. Sivut ovat kaatuilleet sen verran, etten ole päässyt päivittämään. Harjoituksia olemme kumminkin jatkaneet vaihtelevalla menestyksellä. Ami, jonka piti olla täysin hirvivapaa koira, ajoi yhtenä viikonloppuna kolmea eri hirveä. Mikähän sen päässä oikein vinksahti? Kaurisajot eivät ole ainakaan ennen vaikuttaneet mitenkään, ja tänäkin syksynä olen kahdesti nähnyt koiran edestä lähtevät hirvet, joihin se ei ole reagoinut mitenkään. Mutta nyt se niitä vaan ajoi antaumuksella kielloista huolimatta.
Kävin myös kerran ajattamassa yöllä. Voin kyllä sanoa, ettei ollut paras mahdollinen kokemus: Vaikka koiran ajon kuulemma pitäisi parantua, tämä meni paljon huonommin kuin päiväsaikaan. Ääntä tuli harvakseltaan ja hiljaa, lisäksi jänis kiersi saman ajolenkin kolmesti. En meinannut ensin uskoa asiaa, vaan luulin että koira kertaa ajojälkeä itsekseen. Hiippailin sekaan polulle ja kappas, jänis meinasi tulla syliin! Edelleenkin pitäisi vaan luottaa koiraan enemmän.

Ja sitten tänään koettiin kauhun hetkiä.
Käytiin vakiopaikalla Neulaniemessä. Koira otti jäniksen/rusakon ylös kolme minuuttia irtilaskusta. Ajettava juoksi lähes jatkuvasti lenkkipolkuja pitkin, joten ajokin oli tosi sujuvaa (vähän liiankin...). Lopulta jänis sotki koiran mökkialueelle mistä ei selkoa enää tullut. Sujuvaa ajoa ehti tulla noin 50 minuuttia. Ami jaksoi ihan hyvin pyöriä hukalla, noin puolentoista tunnin kuluttua se alkoi tulla takaisinpäin. Matkalla koira otti yhden jäniksen ylös ja pölläytti sitä hetken ennenkuin jatkoi matkaansa. Pöläytyksen jälkeen Ami kuitenkin eksyi: se lähti seuraamaan lenkkipolkua päinvastaiseen suuntaan kuin mistä se tuli. Kun koira alkoi olla reilun kilometrin päässä, aloin suunnitella mistä sen saisi helpoiten kiinni, ja minne menisin "toiselle erälle". Lähdin kävelemään autolle, enkä katsonut sen enempää koiran suuntaa.

Autolla katsoin uudelleen tutkaa. Niinkuin arvelinkin, koira jatkoi jolkotteluaan samaa polkua pitkin. Äkkiä se kuitenkin erkaantui polulta ja alkoi ajaa. Juu, muuten ihan kiva mutta kun oli jo vähän väärällä alueella! Ajo tuli kohtisuoraan minuun nähden, joten jäin odottelemaan tilanteen kehittymistä. Pitkään ei kuitenkaan tarvinnut odottaa, sillä jänis johdatti Amin kohti Vuorilampea ja sitä sivuavaa jyrkännettä. Kävin joskus kesällä Elmerin kanssa siellä lenkkeilemässä, sillä kallion päältä kulkee ihan mukava näköalapolku. Nyt ei vaan arvostus riittänyt maisemille, sillä jyrkänne on paikoin useamman metrin matkalta pystysuora. Siellä kulkee kapeita, sammaloituneita kujia siellä täällä, mutta muuten jyrkänteen laidalta seuraa parisenkymmentä metriä korkea suora kuilu alas Vuorilampeen. Kuka tahansa siitä tippuukin alas ei varmasti tule elävänä takaisin tai ainakin joutuu teholle.

Jänis juoksutti ajavan koiran keskelle jyrkännettä. Seurasin tutkasta koiran menoa sydän kurkussa. Kyllähän kevyt jänis pääsee hyvin niljanteisia polkuja ylös, mutta entäs raskastekoinen koira? Joka ajon huumassa juoksee eikä ehkä osaa harkita reittiään? Ami näytti jo olevan voiton puolella jyrkänteen toisella puolella, kunnes se painui takaisin keskelle. Tässä vaiheessa olin jo ajanut autolla jonkin matkaa lähemmäs, mutta edelleen liian kaukana... Painoin lisää kaasua ja yritin samaan aikaan vilkuill koiraa. Sitten se pysähtyi, gps:n vauhtimittari näytti nollaa keskelle jyrkintä kalliota. Kylmä hiki valui otsalta, koira ei liikkunut.

Yritin pysyä rauhallisena jotta en aiheuttaisi vaaratilanteita liikenteessä. Seikkailin hetken ympäri Neulamäkeä etsien paikkaa, josta pääsisin nopeiten jyrkänteen laidalle lenkkipolulle. Koko ajan mielessä vain se ajatus, että jokainen minuutti voi olla tärkeä, ja suunnittelin jo miten saisin mahdollisesti elossa säilyneen koiran kannettua autolle ja ajettua lähimpään lääkäriin. Koira oli tutkan mukaan pysynyt reilun 20 minuuttia paikallaan. Ehkä sen saisi vielä pelastettua? Jospa se olisi jäänyt vain satimeen jyrkänteelle, eikä pääsisi jatkamaan ilman apua? Ehkä koiran gps-liivi olisi jäänyt sinne ja itse Ami olisi jatkanut matkaa? Joutavaa jossittelua, aina pitää varautua pahimpaan. Ironista, että mietin vielä eilen illalla sitä miten vaikeaa tästä koirasta luopuminen on, tapahtuipa se milloin ja miten tahansa. Se on varmasti yksi niistä vaikeimmista hetkistä. Mitä jos joudun hätälopettamaan koiran ilman asetta?

Kun saavuin jyrkänteelle, tutka näytti edelleen samaa paikkaa ja 0 km/h. Niinpä tietysti, olin juuri korkeimmalla ja jyrkimmällä kohdalla. Huusin itku kurkussa koiraa ja yritin kurottautua katsomaan alas sen minkä uskalsin. Mitään ei kuulunut tai näkynyt, koira oli siis tippunut aika pitkän matkan. En löytänyt edes jälkiä, muuta kuin sen pahalaisen jäniksen. Löytäisinköhän minä Amin ruumiin, jotta voisin haudata sen?

Yksin en mahtanut enää mitään, joten soitin hätäkeskukseen josta sain palokunnan apuun. Juoksin lenkkipolun takaisin läheiselle urheilukentälle, jonne ohjasin palomiehet. Selitin tilanteen niin, että joko koira on pudonnut ja kuollut tai sitten pudottanut liivinsä kalliolle, mutta epäilin edellistä todennäköisemmäksi. Johdatin ukot koiran oletetulle olinpaikalle. Lyhyen kiipeilyköysien virityksen ja etsimisen jälkeen pieneltä tasanteelta löytyi oranssia, ja palomies nosti ilmaan... Koiran liivit!

Lyhyt helpotus vaihtui pian uuteen pakokauhuun. Nyt minulla ei olisi minkäänlaista aavistusta missä koira on ja onko se edes elossa. Yksi palomies kuitenkin löysi jäljet, jotka johtivat ylös jyrkännettä joten koira oli ilmeisesti tullut ylös. Palomiehet palasivat autolleen, heillä oli jo uusi tehtävä ja ihminen pelastettavaksi. He neuvoivat minua palaamaan autolleni ja lähtemään takaisin paikkaan jossa näin koiran viimeksi. En kuitenkaan totellut vaan jäin vielä hetkeksi katselemaan jälkiä. Palatessani takaisin lenkkipolulle huomasin jäljet, joita ei varmasti ollut kun menin hakemaan palomiehiä. Koiran tassut seurasivat omia kengänjälkiäni, eikä sillä polulla ollut lenkkeilijöiden jälkiä. Lisäksi etummaiset jäljet sojottivat hiukan sivuun... Kiitos, ulkokierteiset eturaajat! Huusin koiraa sen mitä keuhkoista lähti, mutta se ei tullut. Lähdin seuraamaan jälkiä. Ne yhtyivät pian toiselta polulta tulleiden lenkkeilijöiden jälkiin ja seurasivat niitä asuinalueelle asti. Koira oli käynyt siinä mistä lähdimme palomiesten kanssa mutta ilmeisesti liian myöhään, sillä kukaan ei ollut soittanut minulle. Jäljet hukkuivat Neulamäen katuun. Huusin ja vihelsin ja huusin, lopulta otin koirapillin avuksi, mutta ei mitään. Kävin katsomassa omalla autolla olisiko koira siellä, mutten löytänyt edes jälkiä. Kyselin ihmisiltä mutta ei, kukaan ei tiennyt mitään. Pelko hiipi persuksiin, joko joku ajoi koiran yli, vai korjasiko joku toinen sen talteen?
Ajattelin lähteä hetkeksi kotiin etsimään löytöeläintarhojen yhteystietoja. Hyvä kai sinnekin olisi ilmoittaa millainen koira on kadoksissa. Myöhemmin voisin palata paikkaan, jossa laskin koiran alunpitäen irti. Jätin hattuni merkiksi paikkaan, jossa koira oli käynyt palomiesten ja minun jäljillä. Jos Ami vaikka palaisi sinne. Sitten Olli soitti ja kysyi, oliko minulta koira kadoksissa. Ensimmäisenä ajattelin että kiitos, se löytyi. Ja niinhän se teki, Ami oli palannut itse kotiin ja taloyhtiön asukkaat olivat soittaneet talonmiehelle että pihalla juoksentelee irtokoira. Palasin niin kiireesti kotiin että hattukin jäi. Naapurimme samasta rapusta oli ottanut koiran kämppäänsä ja sieltä kun Ami tuli niin riemu oli suunnaton molemmin puolin! Ami oli kaikin puolin ehjä, oikea takanen on hiukan arkana niinkuin aina raskaan päivän jälkeen.

Saa jäädä tuo Neulaniemi nyt vähäksi aikaa hurjine jäniksineen.

Keskiviikko 09.11.2011

Yritettiin Amin kanssa etsiä Neulaniemestä viimekertaista jänöä. Pääsin lähtemään koulusta vasta 11 aikaan, joten päivä oli puolessa ennenkuin sain laskettua koiran irti. Se lähti hakemaan hyvin ja laski kohta pari herätyshaukausta. Ylösotto ei varmasti ole kaukana, tuumin mielissäni.
Illuusio kuitenkin hajosi, sillä koira etsi, etsi ja etsi. Lopulta tunnin päästä se herätteli uudelleen aivan toisella puolella mäennyppylää. Tästäkään herättelystä ei saatu ajoa. Mitähän ihmettä tässä nyt on vikana? Koira oli gps:n mukaan tikannut liki hehtaarin alueen läpeensä mutta mitään selkoa ei tullut hommaan. Lähdin katsomaan touhua.
Kyllähän Ami oli jäljellä. Aikani seurasin koiran touhuja ja kävelin mukana kun se eteni. Ongelma olikin siinä, että minne koira menikin, siellä oli koko ajan jälkeä. Koko hehtaarin läntti oli tikattu täyteen ja jäniksen paskaa oli maassa ihan sama missä astui ja minne. Ilmeisesti mäki oli ollut yöllä suosittu, siellä on varmasti ollut useampi jänis kerrallaan, mikä on luonnonpuistossa täysin mahdollista. Eipä siis ihmekään, että koira oli hämillään. Lähdin suosiolla kävelemään koiran kanssa ympäri jälkikenttää hiukan laajemmin, jos se vaikka löytäisi edes yhden jäljen jota seurata. Kolmen tunnin haun jälkeen Ami sai ylösoton karkosta, mutta jouduin hakemaan koiran melko nopeasti pois sillä isäntä piti hakea töistä.

Perjantai 04.11.2011

Jees. Reilu 6h mittainen päivä metsällä. Otin molemmat koirat kyytiin ja suuntasin ennen kahdeksaa Kuopion Neulaniemeen, jonne ostin aiemmin treeniluvan. Elmeri ei irtaantunut hakemaan ollenkaan ja söi vain keppejä, joten kävelin sen kanssa puolisen tuntia ja viskasin autoon.
Ami sai ylös kaksi eri jänistä, mikä on loistojuttu sillä tämä oli viime viikolla aikamoinen kompastuskivi. Yritin saada tilanteista videota mutta turhaan. Sain kyllä nätin ääninäytteen perslähdöstä videolle, mutta puhelimen aiheuttama häiriö pilasi sen. Katsotaan nyt jaksaako sen laittaa sivuille. Saahan niitä videoita.

Päivän statistiikka ("noin"-aikataulu):
Koira irti 8:45. Lähti hakemaan energisesti, hakulenkit 200m luokkaa. Ei tullut enää ottamaan yhteyttä vaan jäi suoraan jäljelle.
Ylösotto 9:25. Ami laski vain yhden herättelyhaukauksen ja otti perslähdön. Ajo kuulosti hienolta, jänis kiersi pienen lenkin ja jatkoi sitten suoraan. Pian alkoi kuitenkin tulla paniikki, sillä ajo karkkosi suoraan Neulamäen asuinalueelle kilometrin päähän. Ajo päättyi lähiön pihaan noin kello 10. Koira kytketty 10:15.
Heitin Elmerin kotiin autosta ja lähdin uudelle kierrokselle. Ajoin hiukan pidemmälle Neulaniemeen. Koira irti 10:35. Lähti vieläkin kohtalaisen hyvin hakemaan, vaikkakaan ei niin tarmokkaasti kuin aamulla.
Ajo alkoi perslähtönä herättelemättä 11:26. Tämä jänis kiersi nätimmin ja jänis nähty noin klo 11:35. Oli valehtelematta Elmerin kokoinen, valkea metsäjänis.
Pian kuitenkin tuli piiitkä hukka, kello 11:55. Koira kiersi ja puursi, yritin auttaa sitä muttei se kuunnellut yhtään mitä sanoin, juoksi vain karkuun kun yritin saada kiinni. Lopuksi kyllästyin ja annoin sen mennä menojaan. Puhelimesta loppui akku, joten jouduin lähtemään autolle lataamaan lisää virtaa saadakseni tutkan toimimaan. Tällä välin ajo kuitenkin alkoi uudelleen, kello 13:35. Reilun puolitoista tuntia kesti hukan selvitys, mutta eipä se mitään. Ajo oli kuitenkin hyvin katkonaista, sillä jänis kertasi jo ajettua jälkeä eikä koira oikein saanut selkoa, mitä olisi pitänyt seurata. Koira kytketty kello 14.

Neulaniemeen lähdetään varsin uudelleen, nimenomaan tuolle toiselle jänikselle joka kiersi hyvin.

Sunnuntai 30.10.2011

Nyt ei ollut Amin viikonloppu yhtään.
Ajatuksenani oli metsään lähtiessä ottaa hiukan luoksetulotreeniä: Koiran pitäisi oppia tulemaan ajon välistä kiinni ja lähteä sen jälkeen uutta jänistä etsimään, niinkuin ajokoetilanne vaatii. Suurin ongelma on se toisen jäniksen löytäminen.
Kiinniottotilanteet tulivat kyllä ihan puolivahingossa. Perjantaina lähdettiin ja ensimmäinen ajo alkoi ihan näpsäkästi puolen tunnin haun jälkeen. Pian jänis kuitenkin kaarsi metsästyskieltoalueelle ja jäi sinne pyörimään. Poishan se koira oli otettava, vaan ei meinannut tulla luokse millään. Sain sen lopulta napattua, ajominuutteja ehti tulla reilut 60. Siirryin kävellen hiukan toisaammalle. Ami yritti ensin väkisin pyrkiä takaisin 1. jänikselle, mutta kun kieltoalue on kieltoalue niin taas se oli otettava pois.
Ei se enää lähtenyt toista etsimäänkään kunnolla. Sain hakea koiran pois hirven paskamahalta, joka oli jätetty metsään. Siellä se onnessaan mussutteli suolta eikä halunnut tulla pois laisinkaan.

Seuraava aamu ei ollut sen parempi. Ensimmäinen ajo lähti taas täydellisesti liikkeelle: Nopea haku ja perslähtö, koira rallatteli kolmiäänisellä haukulla menemään. Ajettava näytti jo kääntyvän takaisin, jolloin latasin hauleja piippuun. Niin mukavasta menosta olisi jo kehdannut kaataakin jäniksen, vaikka sitten vähän lyhyemmänkin ajon jälkeen. Ei kuitenkaan tarvinnut panoksia tuhlata, sillä jänis painui piiloon ilmeisesti kannokkoon. Onnettomana seurasin gps:stä, kun koira haukkui keskellä suota paikallaan, miltei kilometrin päässä. Muutaman minuutin haukuttuaan se palasi takaisin turhautuneena. Olisikohan edessä voinut olla kettukin? Ei Ami tosin ole ennen kettua ajanut, mutta vähän omituista käytöstä jänikseltä. Eipä kuitenkaan tavatonta.

Toista jänöä Ami etsi aika hyvin, mutta siitä huolimatta ei ylösottoa. Palatessamme autolle koira simahti välittömästi eikä halunnut tulla pariin tuntiin pois makuupaikaltaan takakontista. Tässä vaiheessa soimasin hiukan itseäni. Eihän sairas, aikuinen koira palaudu niin hyvin kuin nuori pentu, olisi pitänyt antaa sille enemmän aikaa huilata. Kuusi tuntia kahtena peräkkäisenä päivänä on kuitenkin tälle koiralle enemmän kuin tavallisesti.
Onkohan vika Amin päässä, kunnossa vai nenässä, kun se ei löydä päivällä oikein mitään? Maassa oli kyllä kosteutta iltaan asti. Nenäpunkkeja koiralla on, lääkitys ei ole ehtinyt vielä purra niihin. Kunto kestää muuten, mutta jalat kipeytyvät. Kyllähän tämä riistan perässä pysyy aamusta iltaan, mutta tietysti ajotilanne on paljon "kiinnostavampi" kuin haku. Mihinkään metsästysinnon puutteeseen en jaksa uskoa, se on taas näitä ukkojen jorinoita. Kyllä koira lähtee, jos se on kunnossa. Jokin nyt vain mättää. Ensi viikolla ajattelin lähteä metsään vasta keskipäivän maissa, silloin nähdään onko kyse kellonajasta vai koiran kunnosta.

Keskiviikko 26.10.2011

Tänään lähdin kuuntelemaan kokeen lopputulokset. Kokeessa ei ollutkaan kuin kolme koiraa, mikä oli vähän sääli. More the merrier.
Kakkonenhan sieltä tulla tupsahti. Amin yhteenlasketut ominaisuuspisteet olivat täsmälleen samat kuin viime kokeessa. Ihmettelin vain tuota viitosta tottelevaisuudesta: Tuomari sanoi ettei ole nähnyt kuin pari koiraa, jotka tottelevat niin iloisesti kutsuttaessa kuin Ami. Minusta taas koira olisi saanut tulla ajosta pois ilman sitä näköyhteyttä saadakseen viisi pistettä. Onko tottelevainen dreeveri todellakin niin harvinainen? Ehkä minun täytyy hiukan höllentää vaatimustasoa, jos aion tulevaisuudessa toimia palkintotuomarina. Vaikka omaansahan sitä aina rankimmin tulee arvosteltua.

No enivei, olen silti tyytyväinen lopputulokseen. Tulos tuli ja koira on ehjänä. Itse asiassa jokainen Amin ajama tulos tuntuu ykköseltä, kun ottaa huomioon millaisesta tilasta sitä lähdettiin keväällä kuntouttamaan ja rakentamaan. Jos Ami olisi saanut viettää normaalia kivutonta elämää tähän asti, asiat olisivat varmasti toisin. Luulen että moni olisi jo kuopannut koiran aika päiviä sitten, itseasiassa sain kuulla siitä miten rääkkään koiraa pitämällä sen elossa. Ei sen lähtö kaukana ollutkaan, mutta mitä paremmalta Ami alkaa vaikuttamaan, sen kiitollisempi olen etten luopunut siitä.

Perjantai 21.10.2011

Käytiin kokeissa. Ami ilmoitettiin kahden viikon kokeisiin, ja tänään oli sopiva vapaapäivä lähteä yrittämään. Sen verran katselin keliä, että edellisenä päivänä oli satanut, jotta maassa olisi kosteutta. Muuten sää oli tuulinen ja pilvinen, aamulämpötila +3. Maastolla ei ollut minulle mitään väliä, sanoinkin kokeen järjestäjälle että kunhan johonkin laittaa, niin sinne tullaan. Maastoksi sattui Rautalammin Pilkanlahti. Uusi paikka minulle ja niin myös koiralle.
Koira lähti jollain lailla hakemaan ja haukahteli jonkin aikaa pyille. Tässä vaiheessa olin jo ihan hermona, mitä se siinä lintuja haukkuu kun jänis pitäisi löytää!
Koira haki ja haki. Lopulta se tuli takaisin haukkumaan samaan paikkaan, missä pyyt nähtiin. Vaivuin jo hetkeksi epätoivoon: edellinen koetulos ei tainnut olla muuta kuin hölmön tuuria! Mutta haukut olivatkin herättelyä, hakuaikaa oli kulunut noin 45min kun koira otti jäniksen ylös. Jänis kiersi ajossa aika mukavasti ja ehdimme näkemään sen kerran. Se latoi noin 200 metriä hiekkatietä pitkin, ja sitten minä tollo karkotin sen vahingossa metsään. Eipä ihme etten ole saanut itse koiralle kaatoja... Opas ja tuomari olivat tyytyväisiä tieajoon, vaikka sanoinkin jo etukäteen että Ami on tänä syksynä ajanut paremmin tiellä kuin metsässä.

Jänis eksytti koiran omille makuilleen. Ami kävi ottamassa yhteyttä hukan aikana, ja löysi jäniksen lopulta uudelleen saaden muutaman lisäminuutin merkattuun ajoonsa eikä kenraalihukkaa tullut tällä kertaa. Koiran kiinnisaamisen kanssa kävi hiukan tuuri, sillä jänis kävi meistä näköetäisyyden päästä, jolloin Amin sai kutsuttua pois ajosta. Ilman näköyhteyttä se ei varmasti tule kesken ajon vaikka huutaisin väärinpäin. Ei siinä, koira pakettiin ja kotiin. Lopputulokset ja arvostelut jaetaan viikon kuluttua, kunhan koeaika on ohi.

Tiistai 18.10.2011

Lauantaina kävimme rusakkoa yrittämässä mutta turhaan. Keli oli niin kuiva, ettei koiralle ollut mitään hajuja, ja lopulta se kävi vain tylsyyttään harhailemassa talojen pihoilla syömässä tunkiojätteitä. Sunnuntai ei ollut sen parempi. Kun jänis ei haissut niin koira otti ylös kauriin ja meinasi päästä maantiellä hengestään. Maanantain agilityssä Ami viis veisasi siitä, minne yritin sitä ohjata ja räyhäsi hampaat irvessä muille koirille. Kotioloissa yhä suurempi osa käskyistä tuntuu menevän kuuroille korville. Voikohan murkkuikä tarttua pennusta aikuiseen? Vai onko koiralla kipuja nivelissä, mikä ehkä saa sen käymään ylikierroksilla?

Sunnuntai 09.10.2011

Noniin, ajokokeissa tuli käytyä. Sää oli meille melko hyvä: edellisenä iltana satoi vettä, joten kosteus riitti. Aamu oli pilvinen mutta melko tyyni, lämpöä noin kuusi astetta. Päivää kohti aurinko alkoi paistaa ja lämmitti keliä.
Saavuimme ajoissa koepaikalle ja kävi ilmi, että Ami oli ainoa avoimen luokan koira. Eipä siinä, matkaan lähdettiin. Treffasimme oppaan kanssa matkalla koemaastoon.
Jännitin matkan ajan aivan kamalasti ja koirakin ulisi autossa, ilmeisesti se oli hiukan ihmeissään mutta innoissaan uudenlaisesta metsäretkestä. Tuuri sattui kohdalleen, ja koira haistoi jäniksen jo ennen irtilaskua. Veimme sen kuitenkin hiukan kauemmas paikasta, jotta ylösoton voisi arvostella. Ylösotto oli nopea ja koira herätteli haukkusarjoin. Itse toivoin sormet ristissä ettei haukkusarjojen päästely olisi tuomarille liikaa: Ami on siinä mielessä rehellinen, että huonolle hajulle se ei herättele lainkaan, mutta ilmeisesti jälki oli melko tuore sillä ääntä tuli aika paljon. Haukut kuitenkin tunnisti vielä herättelyksi eikä tuomari (Sami Vilkman) tulkinnut niitä ylilöysyydeksi.
Ajon alku oli aika sujuva omasta mielestäni, mutta sitten alkoi se tänä syksynä jo nähty takkuilu. Koiran ääni kertoo heti milloin se on paljon jäljessä ja haju huono, hakkua tuli loppua kohden aika harvakseltaan. Pääsimme näkemään jäniksen, jolla todellakaan ei ollut kiire, ja samalla arvioimaan koiran hukkatyöskentelyä. Minusta koira oli aika pahasti hakoteillä, mutta tuomarin kanta tähän oli että koira lopulta selvitti hukan melko normaalilla tavalla, ei tavallista huonommin. Hänen mielestään koira oli hyvin rehellinen eikä "tyhjänlörpöttäjä", sillä se antaa ääntä hyvin vasta kun haisee hyvin. Ehkäpä suhtaudun Amiin liian itsekrittisesti. Ihmettelihän tuo Sami miksen ole aiemmin kokeisiin tuonut ja sanoi että ehdottomasti talvella uudestaan, häntä saa kysellä tuomariksi.
Jänis pyöri nelisenkymmentä minuuttia kuusimetsässä ja ponkaisi sitten hiekkatien yli paluuperän kera. Maasto-opas näki tiellä koiran ja jäniksen, Ami selvitti tien mallikkaasti eikä väliin tullut edes hukkaa. Tuntui että tiellä koira ajaa jopa paremmin kuin mätiä lehtiä täynnä olevassa metsässä. Tien ylityksen jälkeen meinasikin tulla jo kiire: koira eteni lähes kuulumattomiin ja eroa meihin oli linnuntietä reilu kilometri. Siellä jänis polkaisi ilmeisesti ison valtaojan yli, johon ajo päättyi. Oppaan mukaan oja on niin suuri, ettei siitä mieskään hyppää yli, joten liekö hukka nyt ihmekään. Koira tuli pois hukalta ja hätyytti matkallaan hirven liikkeelle. Näimme hirven tiellä, koira ei reagoinut siihen mitenkään. Ami tuli pois hukalta kuseksimaan kintuille... Perhanan koira! Yritin kannustaa sitä vielä menemään, kun aikaa kenraalihukkaan oli viitisentoista minuuttia. Kyllä se lopulta lähtikin etsimään, mutta aika ei enää riittänyt. Kenraalihukka täyttyi ja lähdin huutelemaan koiraa pois. Samassa se kuitenkin kiljaisi jäniksen perslähtönä ylös, viitisen minuuttia kokeen loppumisen jälkeen. Ami ei anna ajosta kiinni, joten lähdin takaisin tuomarin ja oppaan luo turhautuneena. Onneksi jänis ja koira olivat kuitenkin ohittaneet tuomarin, joka oli ehtinyt napata Amin välistä kiinni. Tulipas kuulemma kutsumalla kun lähelle pääsi eikä vastustellut kiinniottoa, mitä nyt valitti koko matkan autossa kokoontumispaikalle.

Ihan mukava päivä oli, vaikka tulos olisi voinut olla parempikin jos katsoo tämän syksyn ajoja. Kai se on uudestaan lähdettävä.

Keskiviikko 05.10.2011
Apua, miten jännittää! Lauantaina koiraa pitäisi viedä kokeeseen ja kaatosadetta luvattu :/. Toivotaan että tulisi edes kohtalainen koepäivä, vaikka kuten jo sanoin niin olen tyytyväinen jos edes jokin ajo saadaan.

Lauantai 01.10.2011
Päivän näytti tuomitulta jo heti aamusta: tuuli oli vienyt maasta kaiken kosteuden ja Ami ei todellakaan ole kuivan kelin koira. Kaikesta huolimatta lähdettiin metsälle. Pari tuntia koira puursi löytämällään jälkikentällä, gps-tutkalla näki hyvin miten tarkasti se käänsi jokaisen neliömetrin läpi. Kuinka ollakaan, jänis lähti lopulta liikkeelle. Ajo oli todella katkonaista, minkä laitan suoraan kuivuuden piikkiin, eihän kuivaan maahan jää kunnolla mikään haju. Yritin passata jänistä mutta turhaan, se pysytteli tiheiköissä. Kaiken lisäksi koira ei antanut kiinni, ja se vietti kuutisen tuntia jäniksen perässä ennenkuin saimme sen kahden ihmisen voimin napattua. Taisi viimeviikkoinen kaato tehdä ihan hyvää. Ami säikytti liikkeelle kaksi nuorta uroshirveä, eikä reagoinut niihin millään lailla. Sunnuntaina Ami suorastaan loukkaantui, kun veinkin mukanani pennun enkä häntä.

Lauantai ja sunnuntai 24.-25.09.2011
Lauantaina satoi yötä päivää, muttei se menoa haitannut. Otimme Amin ja Elmerin päivällä mukaan puolukkaan meiningillä "Ei ne sieltä mitään löydä" mutta kappas, pojat saivat jäniksen ylös ja ajoivat tunnin verran kahdestaan. Mukavahan sitä olisi ollut kuunnella kauemminkin, mutta ajo jatkui maantielle ja Elmeriäkään ei saisi vielä liiaksi rasittaa. Poishan ne oli haettava.

Sunnuntaille olimme sopineet kimppapäivän. Mukaan tuli Amin sisko ja tämän omistaja ja Ollin isä. Lähdimme siis matkaan kolmen miehen, yhden naisen ja kahden koiran voimin. Koirat nostivat jäniksen varttiin ylös ja ajoivat pientä kynttää vain hetken kunnes se katosi ilmeisesti kivikasan alle. Ei se mitään, samalta alueelta löytyi toinen ajettava. Ajo oli aika katkonaista ja hankalaa, sillä jänis pysytteli tiheikössä ja tuuli pudotteli jatkuvasti lehtiä puista. Neljän tunnin ajossa ei kuitenkaan ollut yhtään kenraalihukkaa. Lopulta saimme kaadon! Koirat tulivat n. 700m jäljessä jänistä. Kevään poikahan se jänis oli, mutta kaato teki Amille hyvää, sillä edellisestä on jo yli vuosi aikaa ja ajokokeet ovat parin viikon päästä. Mukava reissu. Nyt voin viedä Amia hoitaneelle eläinlääkärille lupaamani jänispaistin. Olen edelleenkin hänelle auki 150e koiran hoidoista, muttei hän suostu tekemään meille laskua...

Sunnuntai 18.09.2011
Vähän väliaikatietoja. Tänään kävimme metsällä ja otin haulikon matkaan, jos koiralle saisi kaadon parin vuoden tauon jälkeen. Ajoa ei kuitenkaan kuulunut. Hiukan erikoinen päivä sinänsä, että herättelyn ja koiran käytöksen perusteella löysimme ainakin kolmesta eri kohdasta yöjäljen. Ylösottoja ei kuitenkaan tullut. Olisiko keli ollut niin rapsakka että se laittoi koiran herättelemään? Edellinen yö oli syksyn ensimmäinen pakkasyö, joten jälkiä on varmasti ollut paljon. Samalla alueella oli ollut edellisenä päivänä ajokoe ja aamulla kuului ajokoiran ajoa, joten nekin ovat voineet sekoittaa Amia. Tai sitten koiran päässä on vikaa, tai homma meni yliyrittämiseksi tauon jäljiltä. Oli miten oli, jänisjahti jatkuu ensi lauantaina. Tavoitteena olisi saada kaato ennen ajokoetta 8.10. Jos saamme jäniksen, ajattelin viedä paistin Amin jalkoja hoitaneelle eläinlääkärille, hän on sen ansainnut.

Agilityssä Ami edistyy hyvin, ja ohjaajiemme mukaan koirassa on paljon potentiaalia kisakentille asti.

Sunnuntai 04.09.2011
Metsälle taas. Keräsimme joitakin sieniä koiran etsiessä riistaa. Ylösotto tunnin haun jälkeen, herätteli haukkusarjoin. Siitä seurasikin 80 minuutin putkiajo jonka jälkeen kymmenen minuutin hukka hakkuuaukolle. Hukan jälkeen tulleita minuutteja en kellottanut, liekö vartin verran ajanut ja vihellettiin sitten ajosta pois. Keli oli kostea, sumuinen ja aamuaurinko paistoi, lämpö noin 3.5 astetta kun lähdimme puoli kuuden maissa. Ilmoittelin Amin ensimmäisiin kokeisiinsa. Sinällään olen ihan tyytyväinen jos koira saa edes jäniksen liikkeelle koetilanteessa, mutta käydäänpähän nyt kokeilemassa.

Lauantai 03.09.2011
Jeps, taas metsään. Käytiin katsastamassa uusia maastoja, joten jäniksen löytyminen ei taaskaan ollut varmaa. Koira kuitenkin otti jäniksen ylös kymmeneen minuuttiin. Ajoi viitisenkymmentä minuuttia putkiajoa, ja minä vaan tyytyväisenä myhäilin. Mutta lyhyeksi jäi onni, nimittäin koira hukkasi pupun ja lähti hukalta kertaamaan vanhaa jälkeään. Ei siinä, Ami kiinni ja käveltiin toiseen paikkaan.
Toinen ylösotto kesti 17 minuuttia irtilaskusta lukien. Ajo jatkui noin puolisen tuntia, kunnes koira hukkasi jäniksen ja TAAS lähti juoksemaan omia jälkiään väärään suuntaan. Huusin Amin takaisin oletetulle hukkapaikalle ja pyörin koiran kanssa siinä. Kohta se hävisikin, ja seuraavan kerran kun tutkaan katsoin niin totesin koiran olevan taas siellä mistä sen juuri kutsuin pois. "Oo sitten siellä kun kerran niin kovasti haluat", tuumailin ja etsiskelin tovin haapasieniä kuusikosta. Kohta koira kuitenkin alkoi ajaa. Mietin josko se ajaa omia jälkiään ja lähdin jo hakemaan sitä pois, kunnes matkalla vastaantulija sanoi nähneensä jäniksen jo kahdesti ja koiran samoin. Eli Ami ei kerrannutkaan omaa jälkeään vaan jänis oli juuri siellä minne koirakin meni... Pitäisi ehkä opetella luottamaan tuohon otukseen vähän enemmän. Kytkin kuitenkin koiran melko heti kun sain sen kiinni. Metsässä olimme semmoiset 4½ tuntia josta noin puolet ajoaikaa. Keli oli tihkusateinen.

Keskiviikko 31.08.2011
Kävimme metsällä. Koko edellisen yön ja päivän satoi kaatamalla vettä, emme saaneet jänistä ylös vaikka yöjälkiä löytyikin.

Tiistai 30.08.2011
Kävimme fysioterapeutilla, joka tutki Amin liikkeet ja takaosan. Hän huomasi saman kuin minäkin, koiran oikea takanen on vasenta heikompi ja Amin paino jakautuu epätaisaisesti oikean ja vasemman takajalan välillä. Sain muutamia ohjeita lihastasapainon kehittämiseksi kotioloissa. Muuten koira liikkuu hyvin ja on hyvässä kunnossa.

Torstai 25.08.2011
Pääsimme Amin kanssa agilityn jatkoryhmään. Ryhmään valittiin yhdestätoista koirakosta viisi. Sinänsä tosi kiva, että saamme jatkaa harrastusta. Pieni aivoleikki ja vaihtelevuus tekevät hyvää koiran pääkopalle metsästyskaudellakin. Saapahan samalla myös hiukan vetreyttä suorituksiinsa. Agilityohjaajamme kehui edistymistämme ja tunnusti, että oli ensimmäisella tunnilla vähän "mitähän tästä tulee", kun koira on metsästävä ja minäkään en osaa ohjata. Pärjäsimme kuulemma odotettua paremmin ja olemme kehittyneet huimasti, ohjaaja oli mielissään kun ilmoittauduimme seuraavalle kurssille ja pääsimme. Ainoa harmi on se, että kurssi on maanantai-iltaisin. Keskiviikko tai torstai olisi meille paras, sillä viikonloput vietämme metsällä. Mutta, eiköhän Ami löydä virtaa vielä maanantaihinkin.

Lauantai ja sunnuntai 20.-21.08.2011

Metsällehän sitä oli lähdettävä. Reissua valmisteltiin jo hyvissä ajoin torstaina: koira sai kunnon lihashuollon ja lepopäivän, perjantaina hiukan pihaleikkejä ja energiapitoisen aterian. Lauantai-aamun koittaessa irrotimme Amin jo puoli viiden aikaan, jotta maan kosteus ei ehtisi kadota.
1. päivän ajo oli kuitenkin melko katkonaista. Jänis löytyi kyllä pitkän tonkimisen jälkeen, mutta koira toimi tyyliin "10min ajoa ja 20min hukkaa". Lopetimme jo neljän tunnin jälkeen, jotta ensimmäiselle päivälle ei tulisi liikaa rasitusta. Myös jalkojen kestäminen huoletti hiukan, kuitenkin turhaan. Oikea takanen oli reissun jälkeen hiukan arka, mutta parantui sitten kevyen palautuslenkin ja nukutun yön jälkeen. Harmi että jätin koiran loimet kotiin, peitto on ihan hyvä laittaa koiran päälle metsäreissun jälkeen jotta lihakset eivät saa kylmää ja jumiudu.

Sunnuntaina koira otti nopeasti ylös. Luulin maaston olevan tyhjä, joten paikka hiukan yllätti. Koira herätteli jonkin verran laajalla syönnöskentällä, mikä ihmetytti aika paljon, sillä tavallisesti Ami saattaa olla jopa vähän liian tiukka kurkustaan. Liekö edellispäivä herkistänyt koiraa, jänis ollut myöhään syömässä tai sitten keli vain sattui, tiedä tuota. Ylösotosta seurasi 40min putkiajo, joka päättyi samanmittaiseen hukkaan turvesuolle. Se hukka ei enää selvinnytkään, ja lähdimme pois kun keli alkoi kuivua ja lämmetä. Kokonaisuudessaan olimme metsässä vain pari tuntia.
Vaikkei noilla ajon pituuksilla voi liiemmin kehua, olen kuitenkin tyytyväinen koiran suorituksiin. Se toimi jatkuvasti sopivalla innolla eikä luovuttanut, vaan uurasti hienosti hukkapaikoilla ja sai ajot jatkumaan. Viime vuonna vastaavaan aikaan Ami istui vierellä eikä paljon siitä liikkunut. Koirasta kyllä näkee että se voi paremmin kuin silloin, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Keskiviikko 03.08.2011

Painonhallinta on pysynyt kuosissaan, ja koira on mielestäni aika sopivissa mitoissa. Vielä hiukan kiinteyttä lisää, niin hyvä tulee. Ollaan uitu, lenkkeilty ja harrastettu agilityä ahkerasti, pitäisihän sen jossain jo näkyä! Jokin aika sitten koimme jännityksen hetkiä, sillä jouduin koirien kanssa autokolariin. Onneksi kenellekään, ihmisille tai eläimille, ei sattunut mitään.
Ami on tällä hetkellä cartrophen-kuurilla. Se saa neljän viikon ajan kerran viikossa pistoksen ko. ainetta, joka parantaa nivelnestekiertoa ja nivelruston uusiutumista. Koiran jaloissa ei ollut sen enempää vikaa, mutta halusin ottaa kuurin nyt ennen metsästyskauden alkua, jotta nivelet eivät kipeytyisi liikunnan lisäytyessä.
Menemme Kuopion KV-näyttelyyn lauantaina. Enpä tiedä edes miksi ilmoitin koiran, nyt kyllä vähän kaduttaa. Jos saadaan edes H niin olen tyytyväinen!

Perjantai 22.07.2011

Laihdutuskuuri on sujunut melko hyvin. Paino on tippunut puolitoista kiloa näyttelykäynnin jälkeen, ja mielestäni koira on myös hiukan kiinteytynyt. Onhan sitä lenkitettykin päivittäin muutamia kilometrejä reippaaseen tahtiin ja samalla ruokailua kiristetty.
Molemmat koirat ovat innostuneet mustikansyöntiin. Kerrostalomme takapihalla on hyvin mustikoita, joista olen itsekin kerännyt pakkaseen hiukan. Käymme koirien kanssa jokaisen lenkin yhteydessä syömässä marjoja, vitamiinit tekevät varmasti hyvää niin Amin nivelrikolle kuin Elmerin kasvullekin.
Ami on kehittänyt itselleen voimakkaan suojeluvietin Elmeriä kohtaan. Se kyllä laskee ihmiset pennun lähelle, mutta toiset koirat taas... Ami muun muassa hyökkäsi Elmerin leikkikaverin kimppuun, vaikka tämä on Elmerin kanssa samanikäinen narttupentu. Se menee heti väliin, jos sattuu olemaan paikalla kun Elmeri yrittää kohdata toisia koiria. Toissapäivänä Elmeri oli ilman Amia ulkona, Ami seurasi tapahtumia parvekkeelta. Elmeri säikähti tutustumaan tullutta vierasta koiraa ja alkoi kiljua. Kuullessaan Ami sai sisällä hirmuisen hepulin: se yritti pyrkiä ulos ovesta muttei päässyt, sitten se haukkui ja murisi parvekkeelta yrittäen hypätä kaiteen yli alas. Onneksi on korkeat kaiteet.
Täytynee yrittää keksiä jotain tilanteen voittamiseksi. Sinällään harmillista jos tästä alkaa taas Amin remmirähjäys, juuri kun sain sen kitkettyä pois ennen pennun tuloa. Voihan tietysti olla, että tilanne paranee kunhan Elmeri kasvaa isommaksi.

Maanantai 04.07.2011

Eilen vierailimme Juvalla näyttelyssä. Viimeisimmästä käynnistä oli jo reilu vuosi aikaa, eivätkä jalkakarvat ole vielä täysin kasvaneet, joten en odottanut kovin suuria tältä käynniltä. EH sieltä tuli, kuulemma koira on päässyt tukevaan kuntoon (ja onhan se jos niihin muihin vertasi!). Nyt on vielä hyvin aikaa laihduttaa ja kiinteytyä seuraavaa kehää varten.
Yllätyin tosin koiran käytöksestä näyttelypaikalla. Siinä missä muut dreeverit riehuivat, huusivat, yrittivät astua toisiaan ja niitä ketjupannoilla taltuteltiin, Ami katseli tyynesti ympärilleen hetken ja kävi makuulle kehän laidalle. Toisten yrittäessä talutella koiriaan asennossa minä sain venytellä kyljellään makaavan Amin jalkoja.
Tässä on muuten viimeviikkoisen agilityn hallintatestin arvostelulomake: sivu 1 ja sivu 2.

Torstai 23.06.2011

Käytiin tiistaina hallintatestissä agilityryhmää varten. Testi suoritettiin hallilla yhdessä viiden muun koirakon kanssa (tosin hallilla oli paljon treenaajia, ehkä parikymmentä koirakkoa). Testi sisälsi mm. luoksetulon, paikallaolon (ohjaaja poistuu 10m päähän koirasta 30s. ajaksi, koira jää käskystä paikalleen), kontaktikävelyn (pujottelu toisten koirien lomassa, koiralla oltava jatkuva katsekontakti ohjaajaan) sekä yleisen arvioinnin. Kontaktikävely ja paikallaolo jännittivät etukäteen aika paljon, mutta koira suoritti testin täysin pistein! Laittelen tähän vielä myöhemmin arvostelulomakkeen jonka saimme mukaan. Yhteistyö sujui kuulemma mainiosti, väliajalla Ami odotti hiljaa istuen ja muulloin toimi hyvin vieraiden koirien läsnäolosta huolimatta. Ainoastaan ohjaaja saisi kuulemma käyttää ääntä hiukan rohkeammin nimenomaan koiran palkitsemiseen. Amin suoritukseen voi kumminkin olla tyytyväinen, luulin että menisi paljon huonommin.

Tiistai 31.05.2011

Kesäjuttujen puuhastelu jatkuu. Käytiin eilen Kuopion torilla kiertelemässä eikä koira ollut moksiskaan ihmispaljoudesta. Kaikkiin olisi pitänyt päästä tutustumaan, mutta eihän se käy päinsä. Tapasimme kuitenkin muutamia mukavia koiria ja ihmisiä. Käytiin Musti&Mirri:ssä kokeilemassa uutta tekniikkaa- Back On Track- magneettituotteita- joita käytetään lihaskipujen lievitykseen ihmisille, hevosille ja koirille. Valitettavasti emme löytäneet sopivan kokoista, sillä mäyrismallia ei ollut saatavilla ja vinttikoiran vastaava taas oli liian iso. Tilailenpahan sitten netistä kunhan jossain vaiheessa rikastun.
Tänään käytiin uimassa Neulaniemessä venerannassa. Oli ihan mukava reissu vaikka vesi oli kylmää ja Ami ei edelleenkään kovin paljoa arvostanut järveen joutumista. Muutaman nakinpätkän jälkeen uiminen kuitenkin maistui paljon paremmalta ja vietimme rannalla noin tunnin. Kuvia reissusta Amin galleriassa!

Eihän tässä muuta, "Elmeriä" odotetaan saapuvaksi juhannuksen tienoilla.

Keskiviikko 18.05.2011

Elämä on jatkunut ilman kipuoireita! Ami liikkuu ja toimii kuten normaali koira, ja kunnon kasvattaminen on seuraava projekti. Lenkkeilemme ja koirapuistoilemme ahkerasti, mutta uinti on ollut jonkin aikaa tauolla. Tarkoitus on kyllä suunnata järveen kunhan vedet vielä lämpiävät. Ollaan vierailtu paljon ystävien ja sukulaisten luona viime aikoina, mukavaahan se on sekä itselle että koiralle. Eikä Amia voi tietenkään jättää pitkiksi ajoiksi itsekseen kerrostaloon, eli sen on hieman pakko tulla mukana minne sitten olemmekaan lähdössä. Ei siinä mitään, poika pitää matkailusta ja hyppää innoissaan autokyytiin. Kävimme toissapäivänä hevostallilla, jossa tämä sai kirmata vapaana. Hevoset arveluttivat Amia niin että haukkuahan ne piti.

Ilmoitimme Amin näyttelyyn Juvalle 3.7. ja olemme lähdössä "turisteiksi" Varkauteen 28.5. katselemaan näyttelymeininkiä, että saa tulla nykimään hihasta!
Myös tulokasta kävimme ihailemassa Arosuon kennelillä, kuvan pallero kotiutunee kesäkuun lopulla.

Maanantai 28.03.2011


Reissu Lappeenrantaan oli todella mielenkiintoinen! Taas kerran voin suositella yhtä lääkäriä lisää. Jos tahtoo nähdä vaivaa koiransa terveyden eteen, niin ell. Matti Tikka tietää varmasti, missä on vikaa! Mitään kysymättä ja koiraan koskematta hän pystyi kertomaan paljon. Minä siinä suu auki kuuntelin kun hän selitti kaikki viat joiden takia olin juuri tullut, vaikka en ehtinyt missään vaiheessa kertoa niistä hänelle mitään. Ei siinä, kultaa laitettiin polvien lisäksi lonkkien akupisteisiin. Kyynärät kuvattiin ja todettiin terveiksi.
Ensimmäinen muutos kultahoidon jälkeen ilmaantui seuraavana aamuna: koiran liikkeet paranivat. Takajalkojen liikeradat pitenivät ja koira nostaa jalkojaan hiukan korkeammalle kuin aikaisemmin. Ravi muuttui matkaavoittavammaksi. Lisäksi Ami sai enemmän virtaa, kun kivut ovat poissa niin tekee mieli liikkuakin enemmän. Ennen sitä sai pyytää aamulenkille, nyt Ami odottaa valmiina makuuhuoneen oven takana lähtöä jo ennenkuin olen kunnolla herännyt.

Amilla on nyt license to run eli lupa juosta. Niinpä kävimme eilen ensimmäistä kertaa Amin kanssa koirapuistossa. Etukäteen vähän jännitti nostaako koira rähinän toisille, mutta aivan turhaan. Ami näytti taas sosiaalisen puolensa ja riehui kavereiden kanssa sydämensä kyllyydestä ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen. Tietysti lihakset hiukan kipeytyivät jälkikäteen, mutta joskushan juokseminen on aloitettava. Itse vain kädet ristissä toivoin ettei polvi vaurioituisi, eikä siihen tainnut tulla vahinkoa. Loppuviikosta matkaamme taas hierojalle, saapahan koira siellä helpotusta kipeisiin lihasjumeihinsa. Muuten tuntuu siltä, että koiran nivelkivut vain helpottavat sitä mukaa kun liikuntaa lisäillään, eli näin jatketaan.

Maanantai 21.03.2011

Kaikkea sitä ihminen koiransa eteen tekeekin. Tänään Ami lähtee omistajansa kanssa päivällä matkaan, ajamme 260km etelään Lappeenrantaan osteopatian ja akupunktion erikoislääkäri Matti Tikan vastaanotolle. Tarkoituksena olisi siis laittaa koiralle kestoakupunktio molempiin takapolviin ja mahdollisesti myös lonkkiin. Nivelen ympärille asetetaan akupunktiopisteisiin kultahippuja, jolloin ne vaikuttavat kipua lievittävästi kuten akupunktiohoitokin. Lisäksi kulta hillitsee niveltulehdusta, joka on nivelruston pahin hajottaja ja nivelrikon aiheuttaja. Todennäköisesti Amin loputkin kivut katoavat ja nivelrikon eteneminen pysähtyy. Mitään haittaa kullasta ei ole. Kunpa se vain toimisi!

Muuten Amilla on mennyt melko hyvin. Se liikkuu jo lähes normaalisti, ainoastaan portaiden nousu tuntuu epämukavalta. Tähän asti koiraa on kannettu portaissa mutta pikku hiljaa sen pitäisi alkaa menemään niitä myös itse. Pidemmät ja rauhattomammat lenkit saavat myös aikaan jomotusta polvissa, tämän vuoksi olisikin hyvä jos kulta toimisi. Olemme käyneet pari kertaa hieronnassa ja se on auttanut todella paljon, Ami liikkuu selvästi paremmin ja on iloisempi hieronnan jälkeisinä päivinä. Tällä hetkellä päivittäinen liikunta koostuu aamu-, päivä-, iltapäivä- ja iltalenkeistä, joista jokainen kestää noin puoli tuntia. Lisäksi koira ui aamuin ja illoin 3x1.5 minuutin sarjoja. Liikuntaa lisäillään vähitellen sitä mukaa kun lihaskunto ja kestävyys kasvavat.

Perjantai 04.03.2011

Tänään oli kontrolliröntgenin vuoro. Oikeaan takapolveen oli syntynyt samaan kohtaan pikku luupiikki kuin vasemmalle, mutta muita muutoksia ei ollut nähtävissä. Ei kuulemma syytä huoleen. Kyllä huolettomuuden huomaa koirastakin, kevät on tullut ja elämä on ihanaa. Virtaa on kuin pienessä kylässä! Käyttää vasenta jalkaa päivä päivältä paremmin ja on jo ravaillut hienosti muutamia pätkiä, jota ei siis vielä aiemmin leikkauksen jälkeen ole tehnyt vaan on aina joko kävellyt tai laukannut. Lääkäri antoi sellaisen arvion että noin puolen vuoden kuluttua leikkauksesta pystyy jo aika pitkälti näkemään, mihin kuntoon Ami lopulta jää. Aikaa on siis reilusti heinäkuun puolelle. Liikuntaa saa alkaa pikku hiljaa lisäilemään. Kyllä tässä vielä elämä voittaa!

Karvaa on pudonnut koiralta aika raisusti. Onko syynä sitten sisälläolo vai kevään tulo, tiedäpä häntä. Ami on saanut hiukan vähemmän kuivaruokaa viimeaikoina liikunnan vähettyä, joten voisihan kyse olla myös jostain hivenainepuutoksesta. Täytynee ostaa jotain vitamiinilisää. Niveliä vartenhan Ami syö jo erästä hevosten valmistetta, "Suppleaze Gold":ia. Tämä sisältää nivelten "voiteluaineita" glukosamiinia, kondroitiinia, MSM:ää sekä hyaluronaania. Tekee hyvää nivelille lisäten nivelruston aineenvaihduntaa ja korjaustaipumusta, samoin kuin ihmisten valmisteet.

Lueskelin tuossa taas kultahoidossa käyneiden koirien blogeja ja olen entistä vakuuttuneempi asiasta. Kunhan nyt rahaa saadaan niin mennään ja kokeillaan.

Niin, ja onhan meille mahdollisesti tulossa koiralauman jatkettakin ensi kesänä :)

Lauantai 12.02.2011

Käytiin eilen lääkärillä polven naksumisen takia. Tämä kokeili polven korjauksen eikä löytänyt polvesta löysyyttä, korjaus on siis pitänyt hyvin kutinsa tähän asti. Polven naksuminen on todennäköisesti vaaratonta ja johtuu keinositeen liikkeistä luuharjanteiden yli. Napsumista lisäävät myös nivelen ympärille kasvaneet mahdolliset luupiikit. Lääkärin mukaan naksuminen saattaa loppua kokonaan, kunhan koiran lihastasapaino kehittyy kuntoon. Toipuminen kuulemma kestää varmasti kauemmin nyt kun jalka on jo toiseen kertaan operoitu ja oli tulehdus sekä nivelrikkoakin vielä. Mutta kyllä tämä tästä! Menemme ensi- tai seuraavalla viikolla kontrolliröntgeniin, jossa polvet kuvataan vielä läpi ja katsotaan nivelrikon tilanne nyt polvien korjausten jälkeen. Jos saan jostain rahat kasaan niin tarkoituksena olisi piikittää kultaa polvinivelten ympärille. Kultahoitoa on käytetty nivelrikon hoitona 1970-luvulta lähtien, ja se toimii valtaosalle koirista pitkäaikaisena kivun ja tulehduksen lievittäjänä.
Muuten Amille kuuluu ihan hyvää. Vähän se vielä arastelee vasenta koipeaan mutta ajoittain liikkuu täysin normaalisti. Olli teki koiralle altaan, jossa sitä voidaan alkaa kuntouttaa; Onhan vesi nivelrikkopotilaalle paljon ystävällisempi vaihtoehto kuin kovaksi jäätynyt maa. Tosin koira itse ei ainakaan tällä hetkellä tunnu arvostavan vaivannäköä...



Keskiviikko 02.02.2011



Onpas tännekin kirjoittamisesta jo aikaa...
Tuon viimeisen päivityksen (18.1.) jälkeen tilanne ehti olla jo paljon parempi. Kun Ami sai kaikki jalat alleen, sen kanssa alettiin liikkua hiukan enemmän ja niin kaikki stressi- ja kipuoireet katosivat. Lisäksi sisälle kehitettiin tekemistä, kuten luita ja aktivointileluja. Ei tietenkään mitään turhan kalliita; tyhjästä limsapullosta, jonka sisään kaadetaan raksuja, riittää hupia moneksi hetkeksi. Ja jos laittaa vähän vettä perään ja antaa murojen turvota, niin saa haastetta mukaan!

Torstaina 27.1. kuitenkin taas säikytteli tuo pahalainen... Ami alkoi ontua vasenta jalkaa ihan yhtäkkiä. Soitin seuraavana päivänä lääkäriin ja käskivät mittaamaan kuumeen. Lämpöä oli pitkin päivää ja lauantain ajan noin 38.5 astetta, joka ei vielä aivan yllä koiran kuumelukemaan 39. Viikonlopun aikana koiran jalka alkoi turvota, ja lopulta polven paikalla olikin nyrkin kokoinen kova patti. Itse olin hädissäni ja huolissani ja aloin jo miettiä, että vieläköhän kotiin suon laitaan saa kaivettua haudan, jos lääkärikäynnin jälkeen paljastuu jotain todella ikävää.
Maanantaina pääsimme vihdoin lääkäriin, ja sillon oli koiralla jo kuumettakin. Sanoivat että on jalka tulehtunut, joko jokin bakteeri on päässyt haavasta leikkauksen aikana sisälle haavaan tai sitten kyseessä on nivelrikosta johtuva niveltulehdus. Tietysti kaikki raajat ristissä toivottiin, ettei olisi niveltulehdusta, sillä se vie aina nivelrikkoa eteenpäin. No, saimme bakteerin varalta antibioottikuurin, ja lääkäri sanoi että jos ei muutamaan päivään tilanne parane niin sitten kyseessä on niveltulehdus, eli on tultava uudestaan. Kuitenkin jo tiistai-iltana turvotus oli laskenut, koira paljon virkeämpi ja lenkillä vähän kokeili neljällä jalalla kulkua. Että näin meillä taas.

Tiistai 18.01.2011
Haa, tulen kohta hulluksi tämän koiran kanssa!
Taas, kipulääkkeestä huolimatta, pureskeli eilen illalla oikeaa jalkaa ja tänään etutassujaan. Lisäksi nuolee omaa petiään...
Mitä minun pitäisi tehdä? Onko koiralla kipuja, kun se oireilee kyseisellä tavalla? Se ei todellakaan tee tuota koko aikaa, eilen huomasin ensimmäisen kerran kun puri kinnertä ulkona käymisen jälkeen. Ei halunnut edes ensin lähteä ulos, ja kävi vaan äkkiä pissalla ja sitten sisälle, mikä on tälle erittäin epänormaalia. Voivatko lihakset kipeytyä, sillä koira ei ole liikkunut kuukauteen juuri ollenkaan ja hyppii nyt yhdellä takajalalla, kun toista on taas leikattu. Vai onko jalka menossa taas rikki?
Onko koiralla stressiä, kun se ei pääse enää ulkoilemaan? Se on kuitenkin erittäin aktiivinen koira. Ei se kuitenkaan ilmennä muuten stressioireita kuin tuolla nuolemisella ja itsensä puremisella.
Aamulla lähti ulos tosi innoissaan niinkuin yleensäkin, ulkona ollessaan on aivan normaali, elämä on ihanaa ja haluaisi mennä vaikka minne. Veti aamulenkillä toisten koirien luo välillä niin kovaa että pitää nostaa syliin, kun pelottaa että rikkoo itsensä vetäessäään. Leikkauksesta on kulunut nyt viisi päivää, voivatko koiran mahdolliset kivut olla vielä leikkauskipuja vai johtuvatko ne nivelrikosta? Vai onko sillä vaan niin tylsää?
Mitä ihmettä minä voisin tehdä? Tuskin enää paljon muuta voi tehdä kuin kokeilla tuota kultaa ja Cartrofenia. Rahat on loppu eli kultahoitoon ei ole varaa, ja hermot riekaleina, kun tuntuu ettei mikään mitä teen auta.Tunnen itseni rääkkääjäksi, olisi ollut parempi vain ampua koira ennemmin kuin leikata.

Sunnuntai 16.01.2011
Käytin kuvat vielä yhdellä tuttavalla, joka ei ollut yhtä optimistinen koiran nivelrikon suhteen. Huomasi kuvista, että tämä sääriluun vieressä kulkeva ohut luu (pohjeluu?) ottaa kiinni sääriluuhun polvinivelen kohdalla. Tämä kuulemma rikkoontuu sitten ajallaan kun luut hankaavat suoraan toisiaan. Homma oli vasemmassa polvessa ja kuvat otettu siis enne korjausta, joten voisiko olla että nyt, kun polvi on saatu takaisin sille kohdalle mille pitääkin, luut olisivat normaalissa asennossa? En tiedä, mutta otan selvää.

Muuten leikkauksesta on toivuttu hyvin ja koira varailee kolme päivää sitten leikatulle jalalle. Ei ainakaan näytä tällä hetkellä jos on kipuja. Liikkumatta pitäisi vain olla niin paljon kuin mahdollista, mikä välillä tuntuu olevan hankalaa.

Perjantai 14.01.2011
Jepsistä... Eli käytiin röntgenissä Kuopion eläinlääkärikeskuksella 10.1., kuvattiin vasen polvi sivusta sekä koiran takapuoli lonkista alaspäin. Kuvista ilmeni, että vasemman polven korjaukseen aikoinaan käytetty metalli oli venynyt niin, ettei se enää pitänyt polvea paikoillaan vaan nivel pääsi koiran kävellessä lonksumaan virheasentoihin. Tästä seurauksena alkava nivelrikko polvessa. Käytin kuvat KEK:n Pekka Halosen lisäksi vielä Tarja Kärjällä syynissä. Hän kertoi tästä metallilla korjauksesta sen verran, että sen suurin ongelma on juurikin tuo "väsyminen" ja se, että lanka monissa tapauksissa venyy tai katkeaa. Molemmat lääkärit suosittelivat polven uudelleenkorjausta keinomateriaalilla, haisiimalla, jotan käytettiin oikeaan jalkaan. Haisiimaa käytetään nimensä mukaisesti haiden kalastukseen, se on venymätöntä ja noin 3.5 mm paksua. Ja kestää. Jos jokin pettää, niin se on sitten ne tukirakenteet, joihin siima sidotaan kiinni, eli luu ja muut nivelsiteet.
Itseäni huolestutti hyvin paljon tuo alkava nivelrikko. Hoitamattomana se kyllä rampauttaa minkä koiran hyvänsä, varsinkin aktiivisen ja liikkuvaisen. Sitä ei voi parantaa, ainoastaan pysäyttää. Kuitenkin lääkärit saivat minut vakuutettua siitä, että tämänasteisena nivelrikko on vielä helposti pysäytettävissä ja hoidettavissa, ja Amilla on hyvä mahdollisuus vielä normaaliin, toiminnalliseen elämään ilman kipuja tai kipulääkkeitä. Paljon suurempi murhe onkin polvien ristisiteiden kestävyys. Päädyimme siis leikkuuttamaan vasemman jalan vielä uudelleen, leikkaus suoritettiin eilen. Nyt on annettu kolme kertaa mahdollisuus, ja jos jalat vielä rikkoontuvat, on Amin aika lähteä. Oikeanlainen, _erittäin_ kärsivällinen kuntoutus sekä ruokinta tulevat olemaan avainasemassa koiran tervehtymiselle.

Voisin tässä samalla mainostaa Kuopion eläinlääkärikeskuksen toimintaa sen verran, että olen erittäin tyytyväinen keskuksen toimintaan ja erityisesti Pia Piriseen ja Pekka Haloseen. He jaksoivat vastailla kärsivällisesti vähän tyhmiinkin kysymyksiin (lisäksi Pia vielä työajan ulkopuolella...). Pekka selitti juurta jaksain pienoismallin kanssa, miten polven ristiside korjataan. Rahatilanteeni on hiukan tiukka tällä hetkellä, ja Pekka tarjosi sopuratkaisua hoidon kustannuksista. Kun minä vielä epäröin, että kannattaako nyt leikata ollenkaan enää vai ei, hän vain totesi: "Paljonko tämä koira maksaa? Minä ostan sen sinulta, laitan kuntoon ja lähden syksyllä metsälle!".
Eihän se myytävänä ole. Kuka hullu tämmöisen maksettavan ottaisi? :D



Samalla kertaa kuvautin röntgenissä myös koiran lonkat ja pyysin epävirallista arviota, saatiin vasemmalle nivelelle C ja oikealle B.

Tiistai 04.01.2011
Vuosi vaihtui rauhallisesti. Haava on parantunut ja koira varaa jalalle hyvin. Tikitkin antoi ottaa pois kotona.
Viime lauantaina huomasimme koiran pissassa verta, ja vein tänään pissanäytteen lääkäriin. Ei kumminkaan löytynyt mitään poikkeavaa, saattoi olla kyse haavasta putkistoissa tai alkavasta tulehduksesta. Täytyy seurailla tilannetta.
Nyt kumminkin jo aiemmin leikattu polvi on alkanut oireilla. Lenkillä Ami on pari kertaa pysähtynyt ja jäänyt nostelemaan jalkaa. Taivuttaminen ei tunnu hyvältä ja polvi naksuukin. Kyselin näytettä viedessäni asiasta, ja nyt saatiin vielä ehdottomampi liikuntakielto: Ei portaita, ei juoksemista, ei yhtään lisää painoa ja lenkilläkin koiran on käveltävä. Ell. Tarja Kärjän mukaan ei olisi syytä vielä tässä vaiheessa suureen huoleen, kun molemmista jalkaleikkauksista on niin lyhyt aika, mutta siitä huolimatta haluan tietää onko jokin vialla ja mitä tehdä tästä eteenpäin. Maanantaina mennään Kuopioon KEK:lle syyniin, luultavasti kuvaavat koko koiran takapuolen läpi ja sitten katsotaan taas mihin joudutaan.

Lauantai 25.12.2010
Yritetään parannella. Piti ommella Amille takkikin, kun ei malta pysyä ulkona näin kylmällä. Ja kun juoksemaankaan ei pysty. Ensimmäiset leikkauksenjälkeiset päivät ovat menneet mököttäessä. Ruoka tai vesi eivät oikein maistu ja maha on ummella. Täytynee koettaa lisätä hiukan öljyä ruokaan, jos alkaisi rööreissä luistamaan.
Ami on kävellyt tähän asti kolmella jalalla. Tänään kokeili ulkona neljää jalkaa, käveli vähän varovasti ja pysähtyi. Heilutti häntää ja jatkoi taas nelijalkaisena matkaa. "Ei sattunutkaan!" Sitten se kohta jo omaan tapaansa katseli penkalta jälkiä ja myyränkoloja. Hyppäsi myyränkolon perään, mutta huomasi ettei pääsekään enää ylös. Auttamaanhan se oli mentävä ja nostettava takasin tielle. Sitten alkoi itku ja valitus ja jäi istumaan paikoilleen, kun tajusi ettei päässytkään ja sattuikin vielä. Noh, piti kantaa takaisin pihalle tieltä. Pihalla laskin takaisin maahan, Ami kokeili taas neljällä koivella kävelyä. Käveli hetken, heilutti häntää ja katsoi minua, "Kyllä nyt pärjätään" ja käveli itse sisälle.

Torstai 23.12.2010
Suunnitelmien muutos.
Koska oikean jalan ontuminen ei lakannut, kysyin Kuopion Eläinlääkärikeskukselta että voisivatko he leikata koiran, kun Kuopion Yksityinen Elläinlääkäriasema ei hommaan suostunut. Mieheni sukulainen työskentelee eläinlääkärikeskuksella, ja hänen avustuksellaan saimme koiran leikkaukseen. Perustelin (lähinnä itselleni) leikkaustarvetta muun muassa sillä, että jos jalkaa ei nyt operoida, niin revennyt ristiside voisi mennä ensi syksynä kokonaan poikki. Jos sitten koira joutuisi ensi talvea vasten leikattavaksi, menisi seuraavakin kausi piloille.
Noh, suostuivat leikkaamaan eilen, leikkaus sujui hyvin. Polvessa ei ainakaan silmämääräisesti näkynyt nivelrikkomuutoksia. Myös vasemman jalan (leikattu aiemmin) polvi oli hiukan löystynyt, ja jos polvi alkaa taas vaivaamaan, saattaa sen joutua korjaamaan. Oikea ristiside oli lääkärin mukaan reilusti revennyt, että tuskin olisi kestänyt enää kauaa kasassa. Eli hyvä että leikkasivat nyt.
Operaation jälkeinen yö sujui odotettua paremmin. Kun koiraa leikattiin ensimmäistä kertaa, seuraava yö oli kamala, mutta nyt nukkui koko yön. Liekö saanut niin vahvat lääkkeet ettei muuta mahtanut.

Keskiviikko 15.12.2010
Noniin. Ei tarvinnut leikata jalkaa, mutta metsäreissut on tältä vuodelta tehty, eli kesäloma alkoi aika ajoissa. Oikean jalan ristisiteestä on joitakin säikeitä poikki, mikä on kyllä kivulias vaiva mutta korjautuu tavallisesti levolla. Ell. kertoi myös sen verran, että koko ristiside saattaa mennä poikki parin vuoden sisään tai sitten ei koskaan, mutta jalkaa ei kuitenkaan leikata ennenkuin koko side on täysin poikki. Vasen ristiside leikattiin viime keväänä, myös se tarkastettiin eikä mitään ollut vialla. Polvet olivat aika napakat, eivätkä niin löysät mitä olin kuvitellut. Lääkärin mielestä oli harvinaista, että pienellä koiralla sattuu vuoden sisään kahdesti samankaltainen vamma. Huono tuuri kuulemma. Naureskeli vielä, että minkä näköinen koira, lyhyet jalat ja paksu lihasmakkara mutta jänisajuri. En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, sillä metsään ei päästä ja puolikas kausi meni hukkaan, lisäksi nyt joutuu taas pelkäämään koko jänteen poikki menoa. Leikkausta ei kuitenkaaan tarvittu ja koira saattaa parantua täysin, sekä on taas ensi syksynä valmis lähtöön.

Tiistai 07.12.2010
Aamulenkillä huomasin koiran ontuvan. Päästiin lääkäriin samana päivänä, ja taivutuskokeessa reagoi oikean takajalan taivutukseen voimakkaasti. Tiistaina 14.12. on aika ortopedin luo Kuopioon, jossa jalka kuvataan, diagnosoidaan ja mahdollisesti leikataan samalla kertaa. Kaikki toivomme kädet ristissä ettei kyseessä olisi niin vakava vamma että se tarvitsisi leikata, tai vielä pahempaa, veisi koiran hengen.

Lauantai 04.12.2010
Vihdoinkin lumisateeton yö ja pakkasaamu, kirkasta! Hakua noin puoli tuntia, ajoa toiset puoli tuntia, sitten hukka valtaojalle. Tuli pois ja haki toista jänistä todella hyvin, mutta meillä oli sovittu tapaaminen ja jouduimme hakemaan koiran pois metsästä.

Perjantai 03.12.2010
Isän kanssa. Lumisade ja tyhjä reissu.

Lauantai 27.11.2010
Sankka lumisade, ei löytynyt mitään.

Lauantai 20.11.2010
Lähdettiin taas. Hyvä sää, pikkupakkanen yön jäljiltä. Piti olla varma jänispaikka ja niin olikin, lyhyen etsiskelyn jälkeen löytyi yöjälki. Ami lähti hakemaan ja hakikin hyvin, yhtäkkiä tuli kuitenkin pois. No, mentiin katsastamaan hakualuetta. Sieltähän löytyi jäpöjussin makuu, mutta myös ilveksen tassuttelut. Että näin tällä kertaa, taisi mennä jänis parempiin suihin.

Lauantai 13.11.2010
Pitkästä aikaa. Kymmenisen senttiä lunta, yöllä alkanut vesisade jatkui aamuun. Ylösotto saatiin kuitenkin parin tunnin sisään. Ajo tosin oli hyvin katkonaista sillä sade sotki paljon. Lisäksi koira sekoili hukalla- tuli taas takaisin omia jälkiään ja sitten rengasti kohtuuttoman isot alat etsiessään jälkiä uudelleen. Sai kuitenkin setvittyä muutamia hukkia itse, osassa neuvottiin. Nähtiin metsäjänis koiran ajosta, mentiin tooodella rauhallista vauhtia :). Tuli viiteen metriin, kuunteli puolisen minuuttia ja juoksi edestämme noin metristä.
Ajoaikaa ei kellotettu, yhteensä metsässä oltiin nelisen tuntia ja siitä puolet jäniksen pelissä.

Lauantai 06.11.2010
Yöllä oli pakkasta ja aamuyöstä satoi lunta. Hakua nelisen tuntia, ei ylösottoa.

Keskiviikko 27.10.2010
Nyt tuli se huippukeli jota on odoteltu. Ensin illasta satoi härmän lunta, sitten iski pakkasta -7 astetta yöksi.
Ylösottoon kului viitisentoista minuuttia, tosin tiedettiin varmasti että alueella oli jänis -> käveltiin melko lähelle oletettua makuupaikkaa eli helppo homma koiralle. Kerkesi ajaa puolikkaan ringin eli noin viitisentoista minuuttia ennen ensimmäistä tiehukkaa. Sen koira selvitti mallikkaasti. Toisella tiehukalla jäpö saikin hiukan pidemmän aikaa juosta karkuun ennenkuin jälki löytyi, sillä koira ehti tulla jo meiltä apua kyselemään välissä. No, vietiin se takaisin hukkapaikalle ja kohta löytyikin jälki. Siitä taas puolisen rinkiä eteenpäin ajoa, 15min, minkä jälkeen pitkä hukka kesämökin pihaan. Sitä selvittäessä kestikin aika kauan, ja tällä aikaa jänis oli ehtinyt jo takaisin aamuiselle makuupaikalleen. Koira löysi sen noin 40 minuutin kuluttua hukasta. Sitten parisenkymmentä minuuttia melko sujuvaa ajoa, jonka jälkeen haettiin Ami kiinni. Kytkettäessä koiralla oli vielä virtaa jäljellä ja hyvä niin; joku viisaampi on sanonut, että "monta nuorta koiraa on pilattu liialla käytöllä". Yhteensä jäniksen perässä mentiin kolmisen tuntia, välillä ajossa ja väliin hukalla.

Amin hukkatyöskentelystä saatiin paljon selville, ja siinä olisi kyllä parantamisen varaa. Työhön kuluu paljon aikaa:
1. Ensin tulee hukka, vedetään äkkiä siksakkia muutama kerta hukkapaikalla
2. Lähdetään katsomaan oliko paluuperä; Ami saattaa tulla omia jälkiään takaisin yli 500 metriä, mihin tuhrautuu turhaan aikaa
3. Ei ollut paluuperä -> tullaan omat jäljet takaisin hukkapaikalle 4. Kierretään hukkapaikalla, ei kuitenkaan tehdä "normaalia" hakulenkkiä, vaan siksakataan ympäriinsä ja toivotaan että törmätään sattumalta jälkiin
5. Jos ei onnistu, tullaan ottamaan yhteyttä
Että näin. Jospa tuo tuosta paranisi, niin ajoaikaa saataisiin paljon lisää. Mutta mitenkäs sitä koiralle opetat? Ja kyllähän se jänis yleensä löytyy, koetilanteessa vain aika tulisi vastaan. Toisaalta, pääasia että oltaisiin silti päästy paistille tänään jos oltaisiin haluttu. Aivan sama olisiko tullut koetulosta vai ei.

Lauantai 23.10.2010
Käytiin isän kanssa. Yöllä oli pakkasta, aamulla lumimyrsky. Yöjälkiä oli varmasti maassa koiran käytöksestä päätellen, mutta lunta tuli koko ajan taivaan täydeltä, joten jäljet peittyivät kymmensenttisen lumikerroksen alle. Ei siis ylösottoa tänään.

Perjantai 22.10.2010
Aamulla oli n. 4 astetta pakkasta kun lähdettiin. Ensimmäinen reissu sijoittui villisikatarhan läheisyyteen. Olisihan se pitänyt arvata että sinne oli vikatikki mennä, saatiin hakea sika-aidasta koira... Hienosti kyllä olisi sikaa haukkunut.
Vaihdettiin siis paikkaa. Hakeminen oli työn ja tuskan takana koiralla taas tänään: Se vähän lönkytteli sinne ja tänne, nuuskutteli jostain, pysähteli, katseli ympärilleen, kuseskeli ja ehkä taas kulki muutaman metrin matkan. Toiveikkaana kumminkin yritin kävellä Amin kanssa ja kyllä se sitten lopulta törmäsi yöjälkeen, merkkasi sen parilla haukahduksella. Siitä noin tunti ja jänis saatiin ylös. Ajoa ehdittiin kuunnella nelisenkymmentä minuuttia, joskin hukkaakin välillä tuli. Sitten jänis kohta tulikin jo vastaan, kymmenestä metristä ohi loikki tosi rauhallisesti ja oli iso rontti. Seuraavalta hukalta otettiin koira kiinni. Ylösottoa täytyy vähän petrata, kesti kokonaisuudessaan noin kaksi tuntia... Huomenna uudestaan!

Keskiviikko 20.10.2010
Vesisade, isä käytti metsässä. Ei löytynyt mitään.

Lauantai ja sunnuntai 16.-17.10.2010
Käytiin Tervajoella. Torstaina, perjantaina ja lauantaina satoi lunta. Tulipahan kokeiltua että ei tosiaan kannata viedä koiraa ensilumelle, ei nimittäin ollut yhtään jäniksen hyppyä missään. Ei löydetty siis jälkeäkään edes miespelissä, saati sitten jälkitarkka koira.

Torstai 14.10.2010

Itse olen jumissa Kuopiossa, joten isä ystävällisesti käytti aamulla koiraa. Keli oli kostea, päivällä räntäsade.
Saivat Amin pisimmän ajon tälle syksylle! 1. ajo 45min jonka jälkeen jänis hukkautui junaradalle. 2. ajo kerkesi jatkua vain 10 minuuttia, kunnes jänis maantielle. Mutta hyvä Ami! :)

Lauantai 09.10.2010

Rantasalmen Erämiesten alueella Leppäaho. 1. haku kesti noin tunnin ja hyvää hakua olikin, mutta sen jälkeen jouduttiin vaihtamaan paikkaa kauemmas. Metsä oli jälleen rutikuiva, kumikkaan kärjet eivät kastuneet vähääkään, eli koirakaan ei paljoa liikahtanut. Tehtiin sellainen päätös, että ei lähdetä kuivalla kelillä enää mihinkään, ettei tule pelkkiä tyhjiä reissuja.

Perjantai 08.10.2010

Aamulla lähdettiin metsälle joskus yhdeksän maissa Rantasalmen Erämiesten alueelle Leppäahoon. Amin kanssa on sieltä saatu tänä vuonna aiemminkin jänis ylös, joten oltiin aika toiveikkaita aamulla. Keli oli kuitenkin kuiva.
Sittemmin selvisi ettei ollut Amin päivä ollenkaan. Se heitti yhden normaalin hakulenkin ja kas, tuli istumaan nuotiolle muutaman kymmenen metrin päähän meistä. Yrityksistä huolimatta ei koiraa saatu metsään ja lopulta oli sammutettava nuotio ja lähdettävä kävelemään.
Saatuaan meidät liikkeelle Ami lähti myös ja alkoikin kohta haukahdella jotain kuusikossa. Kun kerkesin jo toivoa että olisi yöjälki tai syönnöskenttä niin selvisi, että pyitähän se siellä vain haukkuu. Sen pituinen se, maa oli jo niin kuivaa että kytkettiin koira (klo 11:30) ja tallusteltiin autolle. Siinä matkalla Ami vielä haukkui muutaman teerenkin, sai kyllä sen jälkeen tietää niskavilloissaan mitä mieltä emäntä oli asiasta.