Etusivu Elmeri Mielikki Emäntä

Blogi

† Jallu † Ami † Nalle
Ulkoasun pohja: M Layouts


METSÄREISSUT KAUSI 2021-22:

Päivitetty 16.10. 0=ei ylösottoa, J=jänisajo, S=supihaukku, P=peura-ajo, K=kettuajo, H=hirviajo. Plussalla merkitty saman päivän useammat ylösotot.

Elkku: S+P(?), 0+J, 0+S, J, J+J, 0, J+J+J, 0, 0, 0, J, J, J+J, J+J, K, J. Saaliit 3x jänis

Millis: S, 0, J, J+0, J+J+J, 0, J+J, J+J, 0, J+J+J, J+J+J+J, J+J, J+J, K+J, J+J, J+J, 0, 0, J+J, J+J, 0, 0, H, J+J, J, J+J, 0, J+J. Saaliit 9x jänis.

BLOGI 2021

Tiistai 29.11.2021
Viime viikonloppuna olikin jonkin verran tapahtumia metsällä. Milliksen kanssa käytiin perjantaina kokeilemassa jänishommia, tavoitteena oli sen antaa ajaa, jos vain ajettavaa löytyy. Heti aamusta mennessäni maastoon löytyikin ketun jälkiä, ja Millis lähti innoissaan seuraamaan niitä. Se jäljitti kettua vajaan kilometrin ja sitten lähtikin ajamaan jotain. Menin paikalle haulikon kanssa katsomaan, mistäpä sitä tietää jos vaikka kettu olisi ajossa? Ajo kuitenkin katkesi pian metsään. Kun koira ei tuntunut saavan selvää minne eläin piiloutui, päätin lähteä katsomaan tilannetta hukkapaikalle. No, siellä oli jäniksen jälkiä ja ajoeläin selvisi siinä, mutta eipä mitään. Ennen pitkää Millis selvitti hukan ja jatkoi ajamista. Nyt annoin sen mennä vaan, vaikka jänis kävikin aivan jalkani juuressa. Ajoharjoittelua on saatava, kun niin monta jänistä on nyt ammuttu pätkäajoihin! Ja harjoitusta neiti saikin, jänis käytti paljon samoja jälkitolia. Millis kuitenkin sitkeästi niitä selvitteli ja ajoi aina pätkän siellä täällä.



Iltapäivä alkoi kääntyä iltaa kohti ja ajattelin että otetaan vielä täsmäisku rusakkopaikkaan, sieltä voisi sitten vaikka jotain ampuakin jos rusakko sattuisi löytymään. Vaikka Millis ehti touhuta useamman tunnin ensimmäisessä paikkaa, niin se lähti reippaana hakemaan toisessa maastossakin. Vaan rusakon sijaan löytyi metsäjänis joka osoittautui varsinaiseksi puskajussiksi. Se kiersi vain tiheiköitä sen minkä ehti. Illalla minulle alkoi tulla hoppu: Lapsi piti lähteä hakemaan hoidosta. Millis ei tullut pois metsästä kutsumalla, pääsin parhaillaan 20 metrin päähän siitä mutta sepä ei korviaan lotkauttanut kutsuilleni.
Koiraa hakiessa sattui harvinainen löytö, kun maassa räpisteli siipirikko pyy. Sen toinen siipi oli aivan irtipoikki katkennut. Eipä sellaista rampaa lintua voinut taakseen jättää, vaan sen kohtalona oli kaula poikki ja reppuun paistin jatkeeksi.
No, Millistä en saanut kiinni yrityksistä huolimatta. Kävin hakemassa lapsen ja tulomatkalla tarjosin uudelleen, joko koira tulisi kotiin? Eipä tullut, vaan jatkoi ajamista ja jäniksen perässä puuhastelua. Lopulta illalla lähdin seitsemän aikaan lamppuvarustuksen kanssa koiran hakuun ja juoksin niin kauan ajon perässä, että koira erehtyi hidastamaan. Milliksen päivä venyi lopulta kymmentuntiseksi. Sen siitä saa kun pikaisesti jotain yrittää!



Viikonlopun peurajahti Elkun kanssa ei tuottanut tulosta. Peuraa ei ollut motissa ja Elkku kaiken viljan koirana sitten ajoi jänistä ja kettua. Kettuhomma vähän harmittaa, se meni kahden passimiehen edestä joista toinen ei uskaltanut ampua, koska oli peurajahti eikä ketun ampumisesta ollut puhetta, ja toinen ei ehtinyt nopeaan paikkaan ampua. Näin ketun kun menin kytkemään koiraa, se vilahti auton edestä, enkä ehtinyt tehdä sille mitään. Sunnuntaina peuranjälkien puutteessa ajatimme jänistä mutta Elkku sekoili ja hävitti jäniksen, emmekä saaneet sitäkään. Siispä viikonloppu on ollut kaksijakoinen, Millikselle hyvää reeniä ja Elkulle epäonnistumisia.

Keskiviikko 24.11.2021


Millis on ollut taas työn touhussa. Olin itse tuomarina dreeverien SM-kilpailussa, sillä välin Olli oli Milliksen kanssa Vehmersalmella porukan jänisjahdissa. Sen verran ajoa saivat että jänistä kaatui taasen, mutta ajot olivat lyhyitä. Minkäpä sille tekee, kun jahtiin lähdetään sillä mielellä että kun vilahtaa niin pamahtaa. Sitten tällä viikolla pääsin Milliksen kanssa Lahnalahdelle ja lähdin ilman pyssyä matkaan ajattamismielessä. No eipä sitten jänis lähtenytkään liikkeelle koko päivänä, vaikka Millis haki hienosti. Milliksen valeraskaus lienee talttumassa, koska se on virkistynyt nyt paljon viime päivien aikana niin kotona kuin metsässäkin.
Elkku oli tänään kuntoilemassa, ensin eteen sattui rusakko joka meinasi viedä koiran maantielle. Vaihdettiin sitten paikkaa ja aika nopeasti löytyi pikkuinen jänis, joka teki yhden ison lenkin ja kiersi siihen keskelle niin paljon jälkeä, että koira lopulta sekosi. Elkulle on kyllä iän myötä tullut paljon hukkahaukkua, se vähän harmittaa. Mutta no, eipä tuolla enää niin väliä ole kun emme kokeisiin ole menossa. Pääasia että saa liikkua.

Keskiviikko 17.11.2021
Harjotellaan, harjotellaan. Ei oikein kummempaa kerrottavaa. Metsässä ollaan käyty mutta vaihtelevalla menestyksellä: Millis on ollut valeraskaana ja hakeminen on sen mukaista. Se ei tahdo lähteä tyhjään metsään vaan haikailee kotiin. Kun se saa hajun tai edes ajonpätkän niin meno normalisoituu, mutta suurta alkukankeutta on ollut. On se ajoja saanut, entiseen tapaansa mykkäillyt niissä. Hirveäkin se erehtyi tuossa jokin reissu sitten ajamaan.
Elkku oli pienessä operaatiossa viikko sitten. Sen silmäluomeen oli kasvanut pieni patti joka hankasi silmää ja sai aikaan rähmimistä. Patti otettiin pois ja nyt silmä on entistä ehompi. Toki patin poisto tarkoittaa että metsään se ei ole nyt päässyt reiluun viikkoon. Ennen operaatiota se oli mukanamme Tuusniemellä, pari kohtuullista ajoa saatiin vaikka valkeat jänikset eivät tahtoneet lähteä liikekannalle oikein mielellään. Saalista ei kuitenkaan tullut, vaan ohiammuttua jänistä. Parin viikon kuluttua menemme peurajahdin aloitukseen, sitä odotellessa!

Elkun jälkeläisistä Hilma saavutti marraskuun alussa käyttövalion arvon, onnea! Lisäksi Ajomiina ajoi hienosti ensimmäisen ykkösensä. Mukavaa kun jälkikasvu pelaa.

Perjantai 29.10.2021




Lumikelin harjoitukset avattiin meilläkin viikko sitten, kun pääsimme vieraiksi tuttavien maille Lapinlahdelle. Millis otettiin mukaan, samoin kaverin koira, ja lähdimme etsimään jäniksiä eri puolille maastoa. Millis löysi jäniksen nopeasti. Jänis tuli melkein heti minulle kopiksi, mutta arvelin jotta antaa koiran ajaa ja läpäytin vain käsiä yhteen. Noh, hetki meni ja jänis kiersi sitten kaverin passiin, joka taas ei ollut yhtä armollinen ja jänis jäi saaliiksi.

Toiseen paikkaan lähdettiin, mutta seuraava jänis ei niin vaan löytynytkään. Jälkiä oli paljon ja Milliksellä meni niitä peratessa aikaa. Sitten kaverin koira ajoi melko lähelle Millistä ja sillä petti hermo, Millis lähti toisen ajon matkaan. Siitäpä ei mitään järkevää seurannut, ja taas aikaa tuhraantui. Kun lopulta vein Milliksen kolmanteen paikkaan se kuitenkin kaivoi ylös rusakon. Rusakko tietysti juoksi suoraan kaverin passiin ja se ammuttiin.
No niitä kaatoja on nyt kyllä tullut, mutta mutta... Ajon pituutta saisi alkaa reenata urakalla. Tänään käytiin kaverin kanssa ihan muuten vaan makkaranpaistossa ja tulilla istumassa. Siinä Millis sai onneksi olla irti ja ajella ihan huvikseen. Paljon oli katkoa ajossa, osan matkaa se meni mykkänä, sitten ihan oikeaa hukkaakin oli toki jonkin verran. Mutta mikä positiivista, jäniksien ampuminen oli ehkä auttanut sen verran ettei Millis lähtenyt etsimään kauriita, vaikka ne nähtiin samassa maastossa aamulla ja niiden jälkiä oli ympäriinsä.

Elkku sen sijaan on treenannut pitkää päivää. No ei sentään, vaan se lähti sammuneen tutkapannan kanssa metsään ja viipyi reissullaan kuutisentoista tuntia. Laskin Elkun kotipihasta "vähän jaloittelemaan" aamupäivällä kymmenen maissa, sitten kun koira oli kadonnut horisonttiin niin rupesin katsomaan ettei tutkapanta päivitäkään. No siitä sitten lähdin ajelemaan lähiteille ja välillä aina jostain haukku kuului, mutta ei niin hyvin että olisi voinut perään lähteä ja saada koiraa kytkettyä. Sitten kun tunnetusti Elkun tottelevaisuuskin on mallia dreeveri, eli kun huudat niin latu aukeaa päinvastaiseen suuntaan, olivatkin rentouttavan lomapäiväni ainekset siinä. Ajelin ympäri kyliä, kuuntelin, juoksin välillä perään ja totesin että ajo vaan loittonee. Mennessä tutkin sydän syrjällään ojanpenkkoja joko siellä raato odottaa. Vielä yhdeksän aikaan illalla isäntä pääsi niin lähelle koiraa että kuuli jo sen hengityksen, mutta ei, Elkku kun tajusi tilanteen se pisti suunsa kiinni ajosta ja vinkkari kääntyi ihan toiseen suuntaan. Onneksi se oli sentään kaukana isoista teistä. Nukkumaan piti lähteä, kun aamulla oli jälleen työpäivä. Päättelimme että osaahan Elkku kotiin jos ei mitään satu, ja niin se tuli yöllä kahden aikaan oven taakse. Muutama päivä meni huilaillessa, mutta huomenna taas lähdetään.

Lauantai 16.10.2021


Syksy sen kuin menee eteenpäin ja kelit muuttuvat pimeämmiksi, kylmemmiksi ja märemmiksi. Metsässä on käyty siitä huolimatta. Elmerin osalta ei ole suurempaa kerrottavaa, se on käyttäytynyt hieman omituisesti jälleen. Se etsii ja etsii, herättelee monessa paikkaa eikä saa jänistä liikkeelle. Oikeastaan tuon syyskuun puolivälin jälkeen, josta tännekin kirjoitin, ei Elkulla ole kunnollista suoritusta metsässä ollut. Päätin jättää sen pienelle tauolle metsäilystä ja katsotaan mitä se tuo tullessaan.
Millis sen sijaan on saanut putken nyt auki. Se on löytänyt jäniksiä hyvin, ja vaikka ajon pituudella ei olle hurrattu niin jäniksiä on nyt tullut saaliiksi asti. Ajoipa se pätkän kettuakin!
Olli oli sen kanssa lokakuun alussa Makleholla porukkajahdissa ja saivat tuolla kaksi jänistä. Saivatpa vielä kaverit ammuttuakin! Vähän on jo hävettänyt kun meidät kutsutaan sinne jahtiin, niin me Ollin kanssa olemme olleet lähestulkoon ainoat jotka siellä ovat jäniksiä ampuneet. Onneksi nyt tuli muillekin onnistumisia. Tuon reissun jälkeen seuraavana päivänä lähdin Milliksen kanssa kotipihasta matkaan, vähän sellaisella mielellä että no ajakoot mutta jos rusakko tulee niin voisi ampua. No, eihän se muuta ajanut kuin rusakkoja. Ensimmäisen sain kaadettua, se oli pieni. Toinen samanlainen löytyi myös mutta olin jättänyt aseen autoon. Jäipä siis rusakko kasvamaan, vaikka meinasi väkisin syliin juosta. Lihottakoot vaan itseään, kyllä me käydään vielä sitä etsiskelemässä!



Eilen sitten lähdin Milliksen kanssa Tuusniemelle. Kyselin mukaan yhden paikallisen metsämiehen ja menimme hänen kotikonnuilleen, missä jäniksiä on yli tarpeen. Ne ovat ansiokkaasti mm. tuhonneet istutettuja puuntaimia. Vaan en tiedä oliko keli haastava vai mitä, Millis etsi hienosti mutta ei millään meinannut saada jänistä liikkeelle. Kaveri ehti jo yhden onnettoman jäniksen ampua lymöönkin. Oltiin jo pitkälti iltapäivän puolella kun koira lopulta käveli melkein kirjaimellisesti jäniksen päälle. Ajattelin ettei ajamisesta varmaan tule sitäkään vertaa mitä ylössaannista, mutta olin väärässä. Lie jänis antoi ajaa lähellä vai mitä, mutta Millis ajoi hienosti omaan tasoonsa nähden ja antoi hyvin ääntä. Se ajoi ja selvitti sujuvasti pienet mökkitietkin, eikä harhautunut jäljiltä vaikka viereisessä talossa hirvikoirien lauma mökysi suoraa huutoa. Jäni tuli noin puolen tunnin jälkeen minulle kopiksi ja tottahan minä sen ammuin, kun tarkoitus oli niitä vähentää. Ja pikkukoira sai lisää vettä myllyyn. Veimme sen toiseen paikkaan ja siinä mennessämme ajoimme rusakon liikkeelle. Rusakko lähti pitkälle lenkille, juoksi tuhatta ja sataa peltotielle jossa näin sen mutta liian kaukana ammuttavaksi. Se tosin karkotti matkallaan yhden metsäjäniksen liikkeelle, joka juoksi kaverin passiin ja joutui saaliiksi. Rusakko ei palannut koskaan, se kiersi lenkin salolla, sitten pyyhki maatilan pihaan ylämaannautojen aitaukseen. Sieltä otin Milliksen kiinni ja lähdimme kotiin, kun iltapäivä alkoi olla pitkällä.





Kaiken kaikkiaan oli hyvän mielen päivä, vaikka alku näyttikin synkältä, niin lopulta Millis teki hyvät ajot omaan tasoonsa nähden. Päivän aikana sain tutkan välityksellä seurata Elmerin tyttären Ajomiinan hienoa ajotyötä Kaavin kokeissa, se johti ykköstulokseen. Samassa kokeessa Jallun sisko Hilma ajoi hyvän kakkosen. Olen ylpeä pikkukoirista ja niiden omistajista, mahtavaa että jaksavat viedä pentuja eteenpäin!

Maanantai 27.9.2021
Metsäreissuja on tehty vaihtelevalla menestyksellä. Elkku oli tässä välissä yhden sateisen aamupäivän jänistä etsimässä, mutta eksyikin sitten taas lammasaitaan kun muuta ei alkanut löytymään. Siellä se haukkui yksinäistä lammasta villisti kiertäen kun menin paikalle. Vähänkö hävetti.

Millis on käynyt enemmän metsässä. Sille on yritetty saada jänistä ammutuksi mutta turhaan, havaintoja on tullut mutta aina jossain muualla kuin haulikkohollilla. Viime perjantaina se sai kolme jänistä liikkeelle kaverin luona, ja tänään olin metsässä flunssasta huolimatta sen kanssa. Eihän metsään menoa voi estää, sinne mennään vaikka pää lahoaisi, jos sattuu pääsemään! No, Millis sai neljä ylösottoa ja teki kovasti töitä jäniksien löytämiseksi. Ei sitä päivän mittaan jalan juuressa näkynyt, kun vietimme seitsentuntisen päivän metsässä. Vaan perkule, kun ajoissa ei ole pituutta. Se hakee hyvin, löytää ikäisekseen hyvin, ja ajaa 20 minuuttia kunnes yleensä hävittää jäljen. Sitten se aikansa etsii ja lähtee haahuilemaan muiden jäniksien pariin. Pitkäjänteisyys tuntuu ajohommista puuttuvan. En tiedä auttaisiko muutama ammuttu jänis sitä. Metsässä se toki viihtyy, siitä ei tarvitse huolehtia.
Kaikesta huolimatta Milliksen varalle on tehty alustavia pentusuunnitelmia. Löysin suvultaan mielenkiintoisen uroksen, jota kukaan ei ole jalostukseen käyttänyt. Tuon uroksen emälinja on sammumassa vaikka siellä on paljon aikansa huippukoiria, ja paljon minulle lapsuudesta tuttuja nimiä. Sellasia sitkeitä ajajia, joista kuuntelin vanhojen metsämiesten tarinoita pikkutyttönä ollessani, ja mietin että "tuon täytyy olla hieno koira". Voi kuulostaa haaveilulta jne, mutta yhtä kaikki, haluaisin antaa mahdollisuuden yhdistelmälle. En oikein edes tiedä mitään muuta vaihtoehtoa urokseksi, millä haluaisin Milliksen astuttaa. Kävimme kesällä katsomassa tuota koiraa ja se oli luonteeltaan avoin ja ystävällinen, näytti dreeveriltä, eikä ollut mikään massiivinen mörssäri vaan normaali keskikokoinen koira. Eikä takaa ahdas kuten Millis. Sinänsä ulkomuodollisesti se siis vähän täydentäisi Milliksen puutteita, joskaan en voi tietää tarkkaan mitä sukupolvien takaa kauempaa tulee. Metsään olemme vielä menossa koiraa katsomaan. Ainoa hankaluus on että uroksella on jo paljon ikää, eikä astuttamista voi silloin venyttää pitkälle, jos nyt onnistuu ollenkaan.

Kummallakaan koiralla ei ole koetulosta, vielä ainakaan. Se minua harmittaa, ja muutaman vuoden takainen itseni ei olisi suvainnut tällaista pentuesuunnitelmaa ilman koetuloksia. Kuitenkin mieli muuttuu, kun saa lisää näkemystä ja kokemusta. Yksi tulokseton pentue ei kaada rotua, jossa ajankohtaisesti pennutetaan lähes kaikki kynnelle kykenevät hurjan kysynnän vuoksi. Myös tulokseton koira voi periyttää hyvää, ja onhan Milliksellä hyvä suku meriittien puolesta. Ja toisaalta omat hyvät puolensa, metsästysinto ja laaja haku (joka ei ole dreeverille itsestäänselvyys, olen huomannut). Ominaisuudet periytyvät, eivät tittelit. Myös se, että jotakin ns. katoamassa olevaa sukua ollaan pelastamassa, joten voisiko tästä olla tulevaisuudessa hyötyä? Mene ja tiedä. Mutta ainakin itselleni olen ottamassa pentua jos jotakin tulee, joten siinäpä sitten kärsin, jos meni ihan mehtään!

Tiistai 21.9.2021
Taas ollaan metsässä käyty. Puolukkasato kypsyy ja koirat ovat olleet irti viikonloppujen lisäksi myös muutamana iltana kun olen käynyt puolukkametsässä. Tuusniemellä käytiin kaverin koiran ja Milliksen kanssa toissa viikonloppuna vähän kehnolla menestyksellä. Millis oli ainoa joka sai ajoja, ne olivat lyhyitä eikä jäniksiä tullut ammuttavaksi. Sama meno jatkui viime lauantaina, kun olimme käymässä Lapinlahdella metsäretkellä. Kaverin koira sai useamman ajon ja jänis ammuttiin, Millis teki pari lyhyttä ajoa, niistäkin osan ääneti. Ja lopun aikaa miiraili pitkin metsiä.

Elkku on tehnyt muutamia iltavuoroja, jotka eivät ole olleet kovin menestyksekkäitä, viimeisin meni niin että koira lähti kotipihasta noin 2 km päähän linnuntietä, ja se piti noutaa pois lammasaitauksesta. Onneksi se on jo niin vanha ja kokenut ettei jaksa pahemmin välittää lampaista, mutta onneton kun ei meinannut löytää ulosmenoa aitauksesta johon oli itsensä tunkenut.

Menneennä lauantaina saimme kutsun Vehmersalmelle Makleholle. Tuolla olemme käyneet useampana vuonna ja jotain juttua olen aiemmista reissuista kirjoitellutkin. Olli oli kesällä mukana jahtiporukan laavutalkoissa, ja nyt oli tarkoitus vihkiä laavu käyttöön. Päätin ottaa yksinomaan Elkun mukaan, sillä olihan se päällimmäinen syy siihen, että ylipäänsä tähän porukkaan tutustuimme. Elkun SM-reissusta teki muistaakseni vuonna 2017 lehtijuttua kaveri, joka haastattelun jälkeen pyysi meidät ystäviensä kanssa Makleholle metsään. Vastauksen arvaatte ja monta reissua olemme saaneet kokea hyvässä seurassa, jänisrikkaassa maastossa.







Matkalle siis, aamulla laavu viimeisteltiin ja jahtikavereita muistettiin erilaisin muistamisin, kun vuosipäiviäkin oli tullut näkemisten välissä. Elkkua harmitti, se mietti varmaan mitä tässä aikaillaan, tulilleko jäätte istumaan? Kun lopulta laskimme Elkun matkaan se lähti innoissaan. Vaikka yöjäljet löytyivät nopeasti, ylösotossa meni jonkin aikaa. Ehdimme testata uuden laavun sateensuoja-ominaisuuksia, ja totesimme ne hyviksi. Lopulta Elkku löysi jäniksen ja lähti kuljettamaan sitä. Porukka jakaantui innoissaan passiin kauden aloitukseemme. Panokset ensimmäisen jäniksen ampumiselle olivat kovat, kaveri lupasi purkillisen hirvisäilykettä sille, kuka saisi ensimmäisenä jäniksen kallistettua karvaiselle kyljelle. Menin läheiselle mökkitielle, suunnitelmanani kolmen tien Y-haara, joka on ollut aina jänisten suosiossa koiraneksytyspaikkana. Olin vaan hieman liian myöhässä paikaltani, kun Elkku ehti jo mennä ohi jäniksineen ennenkuin ehdin passiin. Jäin hieman sivummalle tienhaarasta alussa, vain huomatakseni että olin väärässä kohtaa, kun jänis juoksi tuosta Y-haarasta toiseen kertaan. Kuuntelin vain harmistuneena miten koira ajoi paikasta uudelleen läpi. Päätin, että kolmatta kertaa et muuten tule tästä ja menin tienristille vartomaan. Elkku ajoi lenkin kauempaa ja kohta alkoi taas palaamaan samoille raiteille. Kohta mökkitietä pitkin vinttoi vieterikoipi jälleen tulla, eikä se päässyt enää risteykseltä eteenpäin. Jänispaisti ja hirvipurkki, check.

Elkku laskettiin laavulta uudelle kierrokselle, ja se löysi toisen jäniksen melko joutuin. Tätä se ei kauan ehtinyt ajaa, kun jänis sattui Ollin eteen ja jäi eräksi. Ja sitten palasimme jälleen laavulle makkaransyöntiin.



Kolmannen jäniksen löytymisessä ei mennyt sitäkään aikaa mitä ensimmäisissä. Jänis meni makuiltaan kesämökin pihaan, pyöritteli siellä koiraa aikansa ja kääntyi sitten tulemaan takaisin. Ollli, joka oli tulilla odotellut kaikessa rauhassa jäniksen takaisin kääntymistä, lähti jäniksen makuusijoja kohti passiin. Mies ehti kävellä nuotiolta ehkä 50 metriä tietä pitkin, ja kun nosti katseensa puhelimesta niin huomasi rusakon tulevan vastaan tietä pitkin. Kiirehän siinä tuli sekä pyssymiehelle että rusakolle, äkkiä puhelin taskuun ja nopea veto kohti rusakkoa. Se meni sujuvasti ohi ja hämmentynyt rusakko vain kiihdytti vauhtiaan kohti ampujaa. Se tuli niin lähelle, että ehkä jo haulikolla kolkkaamalla olisi saanut sen paremmin kuin ampumalla uudelleen, koska toinenkin laaki meni ohi. Rusakko sutkuili villisti kuin olisi yrittänyt väistää haulit, sitten se viimein älysi hypätä metsään. Metsästä se pinkaisi toiselle tielle, näin sen ja ammuin sitä perään mutta matkaa oli liian paljon. Rusakko kiisi henkensä edestä vielä kolmannen passimiehen hollille, mutta tämänkin laukauksen se onnistui välttämään nopeudellaan. Kolmas saalis oli lähellä mutta silti kaukana!
Rusakon lopullinen menoreitti jäi epäselväksi. Elkku hukkasi sen tielle, autoja ehti ajaa jälkien yli ennenkuin koira ehti paikalle. Haravoimme sen kanssa tien ympäryksiä turhaan. Porukka veikkasi rusakon ehkä piiloutuneen tienvarren kivikasoihin. Elkku kyllä löysi tien varresta jonkin jäljen ja harvakseltaan haukkuen sitä jäljitti kesämökkien pihaan, liekö ollut sama rusakko tain ajon tieltä karkonnut jänis. Kesämökin pihasta ajo ei vähään aikaan jatkunut ja menin koiraa hakemaan, ettei se häiritsisi mökkiläisiä. Mökillään oleva nainen sanoi nähneensä pihassa jäniksen hetkeä aiemmin, joten sen jäljillä koira luultavimmin oli. Elkku kävi vielä pienen hakulenkin tämänkin jälkeen laavulta päästyään, mutta väsymys alkoi kuitenkin painamaan vanhaa koiraa ja lopetimme sitten päivän. Kaiken kaikkiaan jahtipäivä oli mukava ja onnistunut, jään odottamaan seuraavia seikkailuja. Koiraharrastusta parhaimmillaan!



Keskiviikko 8.9.2021
Viime sunnuntaina sitten alkoi meidän jäniksen mehtuut. Pääsimme Ollin kanssa kahdestaan Tuusniemen jänismaille, mikä oli oikein mukavaa. Tuolla on hyvät jänismaat, ja tänä vuonna erityisesti seuran jäseniä on kehotettu ampumaan jäniksiä, kun niitä on haitaksi asti.
Millis laitettiin ensimmäisenä hakemaan ja se hakikin mukavasti, itsenäisesti kierteli hyviä jäniksen makuupaikkoja ja metsäpeltoja. Sillä meni kuitenkin tovi ennenkuin se sai liikkeelle jäniksen, ja ehdimme keräämään Ollin kanssa sieniä kassisotalla. Ajon lähdettyä kiiruhdimme passiin, Olli näki jäniksen kertaalleen sen ylittäessä tien mutta liian kaukana ammuttavaksi. Millis selvitti pari hukkapaikkaa, mutta lopulta jäniksen jälki katosi siltä hiekkatielle. Se etsi jänistä uudelleen noin tunnin verran, mutta kun mitään valmista ei näyttänyt tulevan niin lähdimme uuteen paikkaan.
Seuraavassa kohteessa laskimme myös Elkun irti, ja saimme koirat lähtemään eri puolille aluetta, kummankin omiin touhuihinsa. Ehdittiin juuri sopivasti syödä eväät kun molemmat koirat saivat ajon melkein samaan aikaan eri paikoista, puolisen kilometriä niillä oli matkaa toisiinsa. Menimme taas passeihin jänispaisti mielessä. Oma passittamiseni jäi tosin vähälle, kun jututin paikalle tullutta metsästyskaveria ja sitten vielä neuvoin tietä paikalle sattuneelle enduropyöräilijälle. Tällä välillä Olli ampui jäniksen Elmerille. Hienoa!



Jänis oli kyllä pieni, aivan loppukesän poikanen. Mutta yhtä kaikki palkinto koiralle.
Elmeri jäi autoon ja menimme Milliksen jänispaikoille. Se oli tällä välillä hävittänyt jäniksensä ja oli lisäksi ajautunut pienriistan kieltoalueelle, jossa ei saisi passittaa jänistä. Päätimme ottaa sen kiinni ja lähteä kolmanteen kohteeseen. Menin Milliksen perään tiheikköön ja sitten kävikin vanhanaikaiset, olin muutaman kymmenen metrin päässä koirasta kun se löysi taas jäniksen ja jatkoi tietenkin ajamista. Onneksi se kuitenkin päätyi Ollille kopiksi ja joutui kytketyksi.
Kolmas paikka oli Leksan entinen, nykyään poikansa Hannun, pihamaa. Kävimme kylässä Hannulla ja sillä välin koirat touhusivat metsään, tällä kertaa yhdessä. Vaan siitä ei tullut mitään, käytän koiria niin harvoin "doppelina" eli yhdessä metsässä, että ne eivät osaa porukalla ajaa. Koirat löysivät jäniksen mutta hukkasivat sen heti ja hukanselvitys oli päämäärätöntä kaaosta, kumpikin säntäili suunnasta toiseen ja vuoroin toisen perään. Millis tuli jo lopulta pois tuosta touhusta ja otimme sen kiinni. Elkku jäi vielä metsään ja menin sitä hakemaan. Olin 20 metrin päässä lähestyvästä koirasta, kun jänis ponkaisi liikkeelle meidän välistämme! Pääsin aivan koiran viereen ja se jo mukamas antautui, mutta kun kumarruin nappaamaan pannasta se ponkaisi eteenpäin ja täysillä pakoon. Loikkasin perään mutta en saavuttanut koiraa vaan löysin itseni rähmältään sammalikosta. Perkeleen Elkku!

No, ei tuossa vahinkoa tapahtunut, jänis oli pieni ja tuli kohta takaisin, sitten otimme lyhyen suojuoksukisan, jonka päätteeksi Elkku sitten joutui nöyrtymään. Kaiken kaikkiaan mukava päivä, jänis saatiin ja Millikselle kolme hyvää hakua ja ylösottoa. Ainoastaan Milliksen jänissaalis vielä odotuttaa itseään, se harmittaa. Mutta ensi kerralla sitten.
Eilen Millis oli vielä mukana marjametsässä kotinurkillamme Rantasalmella, mutta kuivana syksyiltana ei löytynyt ajettavaa. Meillä kyllä jäniskantakin on surkea, ja peurat ovat (luojan kiitos) kesänvietossa ilmeisesti muualla. Mutta pentu haki taas hienosti eikä paljoa emäntää kaipaillut, siihen olen tyytyväinen jos johonkin.

Lauantai 4.9.2021
Ensimmäisenä muistamme hetken Nallea, joka siirtyi ikuisille jahtimaille 25.8. kolmentoista vuoden iässä. Se alkoi turvota eikä enää syönyt, sen kummempia tutkimuksia ei enää tehty vaan koira päästettiin haudan lepoon. Nallesta ei koskaan tullut suurta hirvenhaukkujaa ja se vietti viimeiset vuotensa anopin lenkkikaverina, ollen kuitenkin rakas seuralainen.

Metsässä on käyty, joskaan ei vielä varsinaisessa jänisjahdissa. Milliksellä oli reilu viikon tauko metsäilystä juoksujen vuoksi. Olin ilmoittanut sen näyttelyyn vielä kertaalleen, mutta kuinka ollakaan samalle päivälle sattui läheisen sukulaisen hautajaiset, joten näyttely jäi nyt välistä. Mutta tuleehan noita näyttelyitä.
Millis oli mukana puolukkametsässä juoksujen mentyä tuossa muutama päivä sitten. Lähdimme illalla töiden jälkeen matkaan, otin kolme sankoa, poimurin ja puhdistusvälineet matkaan puolukkasavottaan valmistautuen. Millis meni omille teilleen ja se haki hienosti, teki omia miirailuitaan 300-400 metrin päässä alkuun, sitten kävi ottamassa yhteyttä ja lähti sen jälkeen pitkälle matkalle, noin kilometrin päähän. Sieltä se löysi rusakon, ajoi hetken, mutta rusakko meni kylätielle ja eksytti siihen koiran. Eipä sitä enää sitten löytynyt yrittämisestä huolimatta ja lähdimme kotiin, kolme sankollista siivottua puolukkaa kuitenkin saatiin.

Eilen Millis kävi sitten uudestaan metsässä. Nytkin se meni omia menojaan, taisi olla parhaillaan noin kilometrin päässä minusta taas, kun keräilin sieniä ja koira kipitteli muualla. Se löysi taas piharusakon, ja oikeastaan sama kaava toistui kuin viimeksikin. Rusakko juoksi pikku lenkin koiran edessä ja katosi sitten pihoille. Toisessa paikassa käytiin piipahtamassa, sen verran että täydensin sienisaalista, mutta Millis ei ehtinyt löytää mitään ennenkuin oli lähdettävä muille menoille.



Elkku on käynyt myös parilla reissulla. Viikko sitten sunnuntaina se pääsi metsään ja jäljitti jotakin aamutuimaan herätellen, parissakin eri paikassa, mitään valmista ei kuitenkaan tullut. Sitten iltapäivän puolella se löysi supikoiran, jonka ajoi rumpuputkeen. Supi saatiin ulos naapurin avustuksella, hän toi ystävällisesti mäyräkoiransa virka-avuksi.



Eilen Elmeri pääsi iltavuoroon. Se löysikin jäniksen yllättävän nopeasti, mutta jänis oli ovela ja kiersi tiheässä risukossa hyvin pientä lenkkiä. Siinäpä meni vanhalla koirallakin tassu suuhun, ja jäniksen jälki hävisi. Hyvä reilu tuntinen ajoa kuitenkin tuli. Huomenna menemme jänisjahtiin niinsanotusti tositarkoituksella, katsotaan miten tuossa käy.

Lauantai 21.8.2021


Noniin, metsäkausi saatiin käyntiin meilläkin. Molemmat koirat kävivät eilen aloituspäivänä metsässä. Millis pääsi ensimmäisenä vuoroon, otin mukaan kameran jos vaikka saisin siitä kivoja kuvia, ja mustikkasankon poimureineen marjojen varalta. Menimme mustikkapaikallemme, ja matkalla nähtiin iso, hieno ukkometso, joka ei valitettavasti jäänyt kuvattavaksi vaan lähti pakoon.
Milliskin lähti hyvin matkaan irti päästessään. Kovin montaa kuvaa en ehtinyt siitä saamaan. No, ei siinä mitään, hyvä kun lähtee ajattelin ja etsiskelin mustikoita. Puoli sankollista kerkesin keräämään, kun iloiset haukahdukset kiirivät korviini. Millis oli löytänyt jotakin aivan junaradan vierestä. Lieköhän jänis olisi tuollaisessa paikassa, mietin ja jatkoin vielä marjojen keräämistä. Kohta haukku kuitenkin jäi paikalleen ja arvasin supikoiran olevan nyt Minkkisen kohteena. Vein marjat autoon ja läksin kävelemään haukulle. Ei minulla ollut haulikkoa matkassa, pessimistinä en odottanut mitään tapahtumia tälle päivälle ja kuinkas sitten kävikään. Katselin matkalta josko löytyisi tukeva karahka, millä saisi supikoiran kalautettua kanveesiin, mutta turhaan.
Pääsin perille ja supparihan se siellä. Se oli kahden kiven välisessä kolossa, rähähteli Millikselle, joka haukkui takaisin. Mennessäni paikalle koiran haukku sai uutta pontta ja se hyppäsi supikoiran niskaan, joskin sai heti vastalauseen sen terävistä hampaista. Ihmisen saapuminen ja koiran tuoma lisäpaine olivat liikaa supikoiralle ja se karkasi hurjaan juoksuun, Millis kannoillaan. Noiduin itseni taas maanrakoon, minkälainen idiootti lähtee ilman haulikkoa metsään? Varsinkin kun tiedossa on että supikoiria saattaa tulla haukkuun! Noh, supikoira juoksi, kiersi muutamassa pihassa ilmeisesti suojaisaa pesää etsien. Se ehti melkein 2 km päähän lähtöpaikastaan, kunnes löysi maakolon ja kaivautui sinne. Menin hakemaan pettyneen Milliksen pois pesäkololta. Supi oli ehtinyt jo metsästysmaidemme ulkopuolelle, joten sen suurempaa vaivaa tai kaivuu-urakkaa ei oikein voinut aloittaa.
Toisesta paikasta ei meille löytynyt ajoeläintä, muutama haaparousku tarttui mukaan kuitenkin.

Elmeri pääsi matkaan Milliksen jälkeen. Näin alkukaudesta tapaamme pitää päivät lyhyinä, mieluummin tekee monta lyhyttä reissua kuin pitkiä ja uuvuttavia harvakseltaan heti alkukauteen. Menin Elkun kanssa toiselle sienimestalle, josta löysin mukavasti kantarelleja. Elkku puuhasteli omiaan ja risteili aika kauaskin irtilaskupaikasta välillä, joten sain katsottua useamman sienipaikan samalla reissulla. Elkku meni lopulta samalle seudulle josta Millis sai ajon, ja melkein samasta kohtaa otti jotakin ajoon. Pienen lenkin jälkeen seurasin tutkasta kun koira jäi paikalleen, sestasi siinä hetken ja alkoi haukkua paikallaan. Nyt olin ollut viisaampi ja otin haulikon mukaan koiraa vaihtaessa. Lähdin pyssyineni katsomaan tilannetta. Olisikohan peräti sama supikoira ollut palaamassa reviirilleen? Vaan ei tullut saalista tältäkään reissulta: Supi, tai mikä sitten olikaan, oli paennut mäyrän pesään. Tutkin suuaukot lampun kanssa, koira haukkui milloin mistäkin reiästä maan alle, mutta mitään havaintoa ajettavasta ei tullut. Ei auttanut kuin luovuttaa ja lähteä uuteen paikkaan.
Toisesta paikasta etsin myös sieniä, joskin turhaan. Elkku sai melko nopeasti ajon, ajettavana oli luultavasti peura ajon mennessä suoraviivaisesti eteenpäin. Ajo kulki kohti maantietä ja menin vastaan hyvissä ajoin. Viime hetkellä koira kuitenkin kääntyi ja tuli hieman edempää tielle missä itse olin, ja sopivasti tutka vielä jätti muutaman päivityksen välistä, etten ollut satavarma koiran paikasta. Olipa taas onnettomuus lähellä! Elkku tuli haukkumatta tielle, ja olin vastapuolella kun huomasin sen penkalla. Auto tuli tuhatta ja sataa suoran toisesta päästä, eikä minulla mitään jakoja kiirehtiä tien yli itse ennen autoa. Ojensin kädet vaistomaisesti kohti koiraa ja karjaisin STOP, Elkku pysähtyi, auto pyyhkäisi ohi ja ihme kun ei vienyt käsiäni mukanaan. Siinä olisi ollut koira pitkällä syylärissä, jos olisi tullut vielä puolenkymmentä metriä edemmäs. Liekö näitä uskaltaa kohta löysätä ollenkaan.

Tänään Millis kävi vielä uudelleen metsässä, mutta mitään ei sen kummemmin löytynyt. Toki reissukin oli parituntinen.

Keskiviikko 4.8.2021
Kesäloma alkaa olla taputeltu koirien osalta, vielä pari viikkoa pitäisi jaksaa kauden aloitukseen. Meilläpäin vaan nuo jahtimaat ovat sen verran peurarikkaita, että poikkeuksellisesti en kovin innoissani odota tulevaa kautta. Tiedän, että suurimman osan ajasta saan ajaa rallia ja juosta Milliksen perässä sen ajaessa peuraa. Liekö tyhmyyttä yrittää saada sitä suunnattua jäniksen ajoon, ehkä viisaampi olisi vaan luovuttaa ja antaa sen ajaa sorkkaa minkä ehtii.

No, kevätkesä ja kesäkuu menivät muuttohommissa ja hellettä pitäessä. Heinäkuu oli niinikään helteinen ja koirat liikkuivat lähinnä uiden. Heinäkuussa kävimme muutamassa näyttelyssä, lähinnä Milliksen kanssa. Heti heinäkuun alussa olikin näyttely kotikylällämme. Millis kävi siellä kehässä pyörähtämässä, mutta tuomari ei oikein pitänyt siitä, oli kuulemma liian raskastekoinen nartuksi. Lisäksi koira liikkui huonosti jo ennen näyttelyä, eikä kehässä ainakaan parantunut. Se pompotti vasenta takajalkaa ja rikkoi jatkuvasti laukalle - kaiken tämän tuloksena näyttelystä saatiin vain T eli tyydyttävä arvosana, joka on huonoin laatumaininta.
Halusin tietysti selvittää huonon liikkumisen syyn, niinpä varasin koiralle ajan Kuopion eläinlääkärikeskukseen, mistä olen aina saanut hyvää palvelua jalkavaivaisten, ja muidenkin, koirien auttamiseksi.

Lääkäriin siis lähdettiin ja minua jännitti. Tietysti jos jotain vakavaa löytyisi niin ainakin pentusuunnitelmille tulisi stoppi. Ja mitä tekisin, jos vika olisi niin vakava, että koiran metsästyskäyttökin olisi vaakalaudalla? Päättyisikö sen elämä sitten eläinlääkärin pöydälle, niinkuin Jallun? Eikö tämä epäonni jo riittäisi?

Millis tutkittiin ja kuvattiin takapäästään. Sillä ei ollut kipupisteitä takajaloissa tai selässä, se ei reagoinut taivutuskokeissa, ei ollut patellaluksaatiota eikä ontumista aiheuttavaa, vakavaa lonkkavikaa. Mikä helpotus! Polvilausunnon otin virallisena, mutta lonkkakuvia ei alunperin otettu kennelliiton määräysten mukaan ja sitten koira ehti jo saada herätteen kun kysyin niiden lähettämisestä. Mietin ensin että käyttäisinkö Milliksen myöhemmin virallisissa lonkkakuvissa, mutta ehkä minulle riittää tämä tieto ja oman eläinlääkärin sana, että mitään vakavaa vikaa niissä ei ole. Eipä tuosta edellisen kerran tullut kuin vittuiluja, kun kuvautin koiran ja ilkesin sitten vielä sitä jalostukseen tarjota. Joten tästä viisastuneena, antaa olla tällä kertaa.
Noh, eläinlääkärikäynnin jälkeen menimme hierojalle, lanneselästä löytyi jokunen jumi molemmilta koirilta ja Elkulta lisäksi niskasta, mutta ne saatiin avautumaan. Siitäpä tuo Milliksen liikkuminen alkoikin parantumaan. Se pompauttaa edelleen toista takasta ravissa ajoittain, mutta vakavat syyt on nyt poissuljettu, ja sekä eläinlääkäri että hieroja olivat sitä mieltä, että kyseessä lienee pikkukoirilla yleinen, mutta vaaraton ilmiö.

Heinäkuun lopussa kävimme dreeverien kesäpäivillä. Siellä oli oikein mukavaa, sain nähdä eri puolelta Suomea ystäviä joita näkee ehkä pari kertaa vuodessa. Lisäksi Elmerin jälkeläisiä oli mukana hyvä kaarti, pääsinpä näkemään niidenkin omistajia ja tutustumaan koiriin. En osallistunut rotujärjestön vuosikokoukseen, vaan kävimme lauantaina Milliksen kanssa Outokummussa ryhmänäyttelyssä. Siellä oli vain kaksi dreeveriä. Millis sai sieltä sileän ERI:n, tuomari löysi paljon hyvää sanottavaa mutta koiran ylärajoja hivelevä koko ja ahdas takaosa ilmeisesti vaikuttivat arvosanaa alentavasti. Ei se mitään, ERI oli oikein mukava sen Rantasalmen arvostelun jälkeen. Sunnuntaina osallistuin molemmilla koirilla erikoisnäyttelyyn. Millis sai EH:n, ahdas takaosa pudotti palkintosijaa, mutta rotutyyppi oli muuten hyvä. Elmeri teki tuomariin vaikutuksen veteraaniluokassa ja oli lopulta VSP veteraani. Myös Elmerin jälkeläisryhmä esitettiin. Ulkomuodon puolesta kaikki saivat EH:n, mutta ryhmä palkittiin silti kunniapalkinnolla. Itseni teki ylpeäksi se tosiasia, että kolme neljästä jälkeläisestä esitettiin käyttöluokassa. Käyttökoiria, käyttökoiria...

Ja näyttelykesämme päättyi sitten Mikkelissä viime viikonloppuna, Milliksen kanssa. Sielläkin oli vain kolme dreeveriä, enkä odottanut hirveitä tuloksia - sileä ERI olisi hyvä saavutus. Toisin kuitenkin kävi, kun tuomari pamautti Millikselle niinsanotusti koko potin ja se oli rotunsa paras, saaden sertin ja cacibin. Vaikka tämäkin tuomari huomasi takajalkojen ahtauden (ei sitä voi olla huomaamatta), hän ihastui niin kovasti Milliksen rotutyyppiin, että sanoi takaosasta huolimatta myös tästä hienosta rotutyypistä pitää palkita! Olin oikein ylpeä pienestä koirastani. Kaiken kukkuraksi se käyttäytyi mallikelpoisesti, niinkuin tähänkin asti: Seisoi paikallaan kuin tatti, sekä maassa että pöydällä, pöydällä sitä ei tarvinnut pitää kiinni lainkaan vaan se antoi tuomarin tutkia itseään kaikessa rauhassa.




Kuva Ari Huttunen

Kuva Ari Huttunen

Perjantai 19.3.2021
Sinne meni jahtikausi, joka jäi mieleen surkeimpana koskaan. Elkku sai loppukaudesta ihan hyviä ajoja ja pääsi rusakkojahtiin muutamia kertoja, itsekin pari rusakkoa sain sille pamautettua. Elkku pääsi kaudella metsään 36 kertaa ja ajo tai useampia saatiin 29 reissulla. Saaliiksi jäi supi, kaksi peuraa ja kuusi jänistä/rusakkoa. Pari morsianta kävi nyt keväällä, mutta niiden kanssa ei onnistanut, harmittaa toki kovasti. Käytin koiran klinikalla tutkimuksissa, että löytyykö siltä enää paukkuja ja kannattaako siten tarjota enää jalostukseen. Mitään estettä ei pitäisi olla astutuksen onnistumiselle uroksen fysiikan puolesta.

Milliksen kanssa kuluneella kaudella tehtiin yhteensä 41 metsäreissua, joista ajo saatiin 28 kerralla. Saaliiksi jäi yksi supi ja jänis. Vaikka viimeisinä viikkoina saatiinkin useampia jänishavaintoja ja pääsin ampumaankin, ei pupu vaan sattunut kaatumaan. Harmittaa, sillä tälle olisi muutaman jäniksen suonut. Sitäkin suuremmalla syyllä kun sorkka-ajot maistuvat liian hyvin, haluan yrittää leimata koiraa jänikselle. Se ei ole helppoa tässä maankolkassa, jossa peuroja on lähes kaikkialla minne menetkin metsälle.
Kehittämisen varaa jäi paljon, mutta onpahan tavoitetta seuraavalle kaudelle.
Vaikka vielä on aikaista asian suhteen, niin olen miettinyt Milliksen pennuttamista. Sitä haikaillenhan minä nartun otin. Mutta realiteetti on että ajojen pitäisi parantua radikaalisti, että voisin hyvillä mielin harkita pentuetta. Onhan sillä hyviäkin ajoja ollut, ne tosin voi laskea yhden käden sormiin. Ja niistäkin osa on sorkalle, jolle taas en laita isoa painoarvoa. Toisaalta sorkka-ajuriksi menee tällä hetkellä suurin osa syntyvistä pennuista. Ja Millis on hyväsukuinen, koskaan ei tiedä mitä se periyttää ennenkuin kokeilee. Tässäpä sitä on pohtimista, eihän tämä kummoinen narttu ole mutta varmaan huonompiakin on viime aikoina pistetty tiineeksi. Itselle siitä voisi ottaa jatkoa laumaan jos muualta ei tahdo saada mieleistä.

Tiistai 10.3.2021



"Vie sävel muiston niittyjen luo
Niin palaa mieleen taas onnen aika tuo
Taas puron muistan ja loisteen auringon
Taas niitty vihrein mun mielessäni on
Vie sinun luokses tie niin huoleton


Pois on jo niityn vihreys kai
Ei puro virtaa pois päivänvalo sai
En enää koskaan kai löytää häntä voi
Ken mulle kerran niin suuren ilon soi
Yö niityt vihreimmät mustiksi loi


On sadepilvet yllä niittyjen
Ystävääni mistään kai löydä minä en
Yön usvaan pois jo kaikki häviää
Sydämeni lämmön pois talvi hyydyttää


Jos on sydän lämmin rinnassa sun
Niin ehkä kertoo se toiveistani mun
Jos vielä muistaa voit niityn entisen
Niin saavut jälleen kuin uni suloinen
Taas kanssas alkaa saan rakkauden"

Vihreät niityt. Säv. Gilkyson, Dehr, Miller, Suom. R.Helismaa

Ystävänpäivää edeltäneen lauantain piti olla hyvä metsäpäivä. Kettukoe oli sovittu Juvalle ja lähdimme sinne yrittämään. Ensin vaikutti siltä, että pakkanen saattaisi pilata suunnitelmat, mutta sääennuste muuttui ja päivästä näytti muodostuvan sääolosuhteiltaan varsin hyvä. Jallu oli vähän turhankin täynnä virtaa, en ollut ehtinyt käyttää sitä metsällä ennen koetta ja mietitytti, mitä tuo kaikki energia tekisi koiralle.
Juvalla tutkittiin ketunjälkien tilanne ennen irtilaskua. Maantien lähelle tulivat yhdet ketunjäljet, emme tietenkään jääneet niille vaan ajoimme pari kilometriä eteenpäin metsäautotietä. Tuolta löytyi uusia jälkiä, joille sitten koira löysättiin. Se lähti jälkiä pitkin hirveällä höngällä herätellen ajonomaisesti, harmittelin tuota höyryämistä ja mietin mitä tuomarit sanoisivat. Juteltiin tuomariryhmän kanssa ja tutkittiin jälkiä mistä koira oli mennyt, totesimme että kyllä se edelleen yöjäljellä on, kaikesta äänenannosta huolimatta. Se eteni vähän huomaamattakin kovaa vauhtia kohti maantietä ja lähdimme perään. Välillä näytti että latu kääntyisi toiseen suuntaan, mutta sitten koira taas kääntyi, meni talon pihaan, juoksi viimeisen satakunta metriä suoraan tielle. Se ei ehtinyt olla tiellä kauaa, meni kerran tien poikki ja palasi siitä takaisin. Olimme melkein paikalla, kun tutkaa seurannut tuomari totesi ettei koira liiku enää. Ehkä joku otti sen kiinni, ajattelin ja kaarsin metsäautotieltä maantien varteen jossa porukkaa oli kerääntyneenä ja auto pysähdyksissä. Toinen auto oli ojassa, kyntänyt ensin penkalla ainakin 15 metriä, ja hätääntynyt kuski tuli minua vastaan. Tilanne valkesi siinä samassa. Tien laidassa oli pitkällään pieni Jallu, silmät ympyräisenä maaten, raskaasti huohottaen, veri valui nenästä. Kiedoin sen takkiin, nostimme sen porukalla autoon ja pakkasin vielä viltin koiran peitoksi. Ajoin ensin Juvan eläinlääkäripäivystykseen, jossa todettiin koiran olevan shokkinen, verta vuosi vatsaonteloon ja molemmat keuhkot olivat revenneet, muodostui paineilmarinta. Leuka oli jostain syystä lukkiutunut. Jallu sai happea, kipulääkettä ja nesteytystä. Otetuissa röntgenkuvissa vaikutti, että luusto olisi ehjää. Koira kuitenkin tarvitsisi leikkauksen ja tehohoitoa, jos se edes selviäisi leikkauspöydälle asti. Jo ilmarinta on hätätila, ilmaa vuotaa rintaonteloon ulos keuhkoista ja se pakkautuu joka hengenvedolla, painaen keuhkoja ja sydäntä kasaan. Koska luusto oli mahdollisesti ehjää ja leikkaus saattaisi pelastaa koiran, päätin antaa sille mahdollisuuden ja ajoin Kuopioon eläinsairaalaan niin lujaa kuin pääsin.
Jallu ei päästänyt matkalla pihaustakaan, enkä tuhlannut aikaa pysähtymiseen tai sen tarkkailuun. Tai jospa en uskaltanut katsoa, vieläkö se hengittää? Ajoin vaan hullun lailla.
Sairaalaan päästiin elävän koiran kanssa. Sitten odotettiin. Keuhkoista vedettiin ruuttasotalla ilmaa pois. Jallun takaosa ei reagoinut oikein mihinkään, ja eläinlääkäri tuli kysymään, että onko koira ollut lainkaan jaloillaan kolarin jälkeen. No eipä ollut, ja siksi otettiin vielä uusi lantion röntgenkuva toisesta asennosta. Siinä paljastui lohduton näky, koiran lantio oli murtunut kolmesta kohtaa, lonkkamalja oli sökönä ja SI-nivel revennyt. Seuraava vaihtoehto olisi ollut siirto Viikkiin Helsinkiin, päivystysleikkaus jos kunto kestäisi. Mutta tässä kunnossa koira ei selviäisi edes nukutuksesta, oli lääkärin arvio. Siirto Helsinkiin pitäisi tehdä tietenkin autolla, ja jaksaisiko Jallu 5 tunnin ajomatkan, kun jo reilu tunti meinasi koitua kohtaloksi?
Koen ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyvästellä koira viimeiselle matkalleen. Jossiteltavaa ja itsesyytöksiä jäi tilanteesta paljon: Jos olisin mennyt ajoissa eteen ja ollut tilanteen tasalla paremmin, ei tätä olisi tapahtunut. Miten sen voi antaa itselleen anteeksi, kun minun virhearviostani maksaa ystävä hengellään?




Vanhemmat blogimerkinnät on koottu koirakohtaisesti. Pääset lukemaan niitä klikkaamalla linkkiä:

Tallmossens Mielikki
Arosuon Elmeri
Metsäusvan Hjalmar
Arosuon Ami