Etusivu Elmeri Mielikki Emäntä

Blogi

† Jallu † Ami † Nalle
Ulkoasun pohja: M Layouts


METSÄREISSUT KAUSI 2021-22:

0=ei ylösottoa, J=jänisajo, S=supihaukku, P=peura-ajo. Plussalla merkitty saman päivän useammat ylösotot.

Elkku: S+P(?), 0+J, 0+S, J, J+J. Saaliit 1 jänis

Millis: S, 0, J, J+0, J+J+J, 0

BLOGI 2021

Keskiviikko 8.9.2021
Viime sunnuntaina sitten alkoi meidän jäniksen mehtuut. Pääsimme Ollin kanssa kahdestaan Tuusniemen jänismaille, mikä oli oikein mukavaa. Tuolla on hyvät jänismaat, ja tänä vuonna erityisesti seuran jäseniä on kehotettu ampumaan jäniksiä, kun niitä on haitaksi asti.
Millis laitettiin ensimmäisenä hakemaan ja se hakikin mukavasti, itsenäisesti kierteli hyviä jäniksen makuupaikkoja ja metsäpeltoja. Sillä meni kuitenkin tovi ennenkuin se sai liikkeelle jäniksen, ja ehdimme keräämään Ollin kanssa sieniä kassisotalla. Ajon lähdettyä kiiruhdimme passiin, Olli näki jäniksen kertaalleen sen ylittäessä tien mutta liian kaukana ammuttavaksi. Millis selvitti pari hukkapaikkaa, mutta lopulta jäniksen jälki katosi siltä hiekkatielle. Se etsi jänistä uudelleen noin tunnin verran, mutta kun mitään valmista ei näyttänyt tulevan niin lähdimme uuteen paikkaan.
Seuraavassa kohteessa laskimme myös Elkun irti, ja saimme koirat lähtemään eri puolille aluetta, kummankin omiin touhuihinsa. Ehdittiin juuri sopivasti syödä eväät kun molemmat koirat saivat ajon melkein samaan aikaan eri paikoista, puolisen kilometriä niillä oli matkaa toisiinsa. Menimme taas passeihin jänispaisti mielessä. Oma passittamiseni jäi tosin vähälle, kun jututin paikalle tullutta metsästyskaveria ja sitten vielä neuvoin tietä paikalle sattuneelle enduropyöräilijälle. Tällä välillä Olli ampui jäniksen Elmerille. Hienoa!



Jänis oli kyllä pieni, aivan loppukesän poikanen. Mutta yhtä kaikki palkinto koiralle.
Elmeri jäi autoon ja menimme Milliksen jänispaikoille. Se oli tällä välillä hävittänyt jäniksensä ja oli lisäksi ajautunut pienriistan kieltoalueelle, jossa ei saisi passittaa jänistä. Päätimme ottaa sen kiinni ja lähteä kolmanteen kohteeseen. Menin Milliksen perään tiheikköön ja sitten kävikin vanhanaikaiset, olin muutaman kymmenen metrin päässä koirasta kun se löysi taas jäniksen ja jatkoi tietenkin ajamista. Onneksi se kuitenkin päätyi Ollille kopiksi ja joutui kytketyksi.
Kolmas paikka oli Leksan entinen, nykyään poikansa Hannun, pihamaa. Kävimme kylässä Hannulla ja sillä välin koirat touhusivat metsään, tällä kertaa yhdessä. Vaan siitä ei tullut mitään, käytän koiria niin harvoin "doppelina" eli yhdessä metsässä, että ne eivät osaa porukalla ajaa. Koirat löysivät jäniksen mutta hukkasivat sen heti ja hukanselvitys oli päämäärätöntä kaaosta, kumpikin säntäili suunnasta toiseen ja vuoroin toisen perään. Millis tuli jo lopulta pois tuosta touhusta ja otimme sen kiinni. Elkku jäi vielä metsään ja menin sitä hakemaan. Olin 20 metrin päässä lähestyvästä koirasta, kun jänis ponkaisi liikkeelle meidän välistämme! Pääsin aivan koiran viereen ja se jo mukamas antautui, mutta kun kumarruin nappaamaan pannasta se ponkaisi eteenpäin ja täysillä pakoon. Loikkasin perään mutta en saavuttanut koiraa vaan löysin itseni rähmältään sammalikosta. Perkeleen Elkku!

No, ei tuossa vahinkoa tapahtunut, jänis oli pieni ja tuli kohta takaisin, sitten otimme lyhyen suojuoksukisan, jonka päätteeksi Elkku sitten joutui nöyrtymään. Kaiken kaikkiaan mukava päivä, jänis saatiin ja Millikselle kolme hyvää hakua ja ylösottoa. Ainoastaan Milliksen jänissaalis vielä odotuttaa itseään, se harmittaa. Mutta ensi kerralla sitten.
Eilen Millis oli vielä mukana marjametsässä kotinurkillamme Rantasalmella, mutta kuivana syksyiltana ei löytynyt ajettavaa. Meillä kyllä jäniskantakin on surkea, ja peurat ovat (luojan kiitos) kesänvietossa ilmeisesti muualla. Mutta pentu haki taas hienosti eikä paljoa emäntää kaipaillut, siihen olen tyytyväinen jos johonkin.

Lauantai 4.9.2021
Ensimmäisenä muistamme hetken Nallea, joka siirtyi ikuisille jahtimaille 25.8. kolmentoista vuoden iässä. Se alkoi turvota eikä enää syönyt, sen kummempia tutkimuksia ei enää tehty vaan koira päästettiin haudan lepoon. Nallesta ei koskaan tullut suurta hirvenhaukkujaa ja se vietti viimeiset vuotensa anopin lenkkikaverina, ollen kuitenkin rakas seuralainen.

Metsässä on käyty, joskaan ei vielä varsinaisessa jänisjahdissa. Milliksellä oli reilu viikon tauko metsäilystä juoksujen vuoksi. Olin ilmoittanut sen näyttelyyn vielä kertaalleen, mutta kuinka ollakaan samalle päivälle sattui läheisen sukulaisen hautajaiset, joten näyttely jäi nyt välistä. Mutta tuleehan noita näyttelyitä.
Millis oli mukana puolukkametsässä juoksujen mentyä tuossa muutama päivä sitten. Lähdimme illalla töiden jälkeen matkaan, otin kolme sankoa, poimurin ja puhdistusvälineet matkaan puolukkasavottaan valmistautuen. Millis meni omille teilleen ja se haki hienosti, teki omia miirailuitaan 300-400 metrin päässä alkuun, sitten kävi ottamassa yhteyttä ja lähti sen jälkeen pitkälle matkalle, noin kilometrin päähän. Sieltä se löysi rusakon, ajoi hetken, mutta rusakko meni kylätielle ja eksytti siihen koiran. Eipä sitä enää sitten löytynyt yrittämisestä huolimatta ja lähdimme kotiin, kolme sankollista siivottua puolukkaa kuitenkin saatiin.

Eilen Millis kävi sitten uudestaan metsässä. Nytkin se meni omia menojaan, taisi olla parhaillaan noin kilometrin päässä minusta taas, kun keräilin sieniä ja koira kipitteli muualla. Se löysi taas piharusakon, ja oikeastaan sama kaava toistui kuin viimeksikin. Rusakko juoksi pikku lenkin koiran edessä ja katosi sitten pihoille. Toisessa paikassa käytiin piipahtamassa, sen verran että täydensin sienisaalista, mutta Millis ei ehtinyt löytää mitään ennenkuin oli lähdettävä muille menoille.



Elkku on käynyt myös parilla reissulla. Viikko sitten sunnuntaina se pääsi metsään ja jäljitti jotakin aamutuimaan herätellen, parissakin eri paikassa, mitään valmista ei kuitenkaan tullut. Sitten iltapäivän puolella se löysi supikoiran, jonka ajoi rumpuputkeen. Supi saatiin ulos naapurin avustuksella, hän toi ystävällisesti mäyräkoiransa virka-avuksi.



Eilen Elmeri pääsi iltavuoroon. Se löysikin jäniksen yllättävän nopeasti, mutta jänis oli ovela ja kiersi tiheässä risukossa hyvin pientä lenkkiä. Siinäpä meni vanhalla koirallakin tassu suuhun, ja jäniksen jälki hävisi. Hyvä reilu tuntinen ajoa kuitenkin tuli. Huomenna menemme jänisjahtiin niinsanotusti tositarkoituksella, katsotaan miten tuossa käy.

Lauantai 21.8.2021


Noniin, metsäkausi saatiin käyntiin meilläkin. Molemmat koirat kävivät eilen aloituspäivänä metsässä. Millis pääsi ensimmäisenä vuoroon, otin mukaan kameran jos vaikka saisin siitä kivoja kuvia, ja mustikkasankon poimureineen marjojen varalta. Menimme mustikkapaikallemme, ja matkalla nähtiin iso, hieno ukkometso, joka ei valitettavasti jäänyt kuvattavaksi vaan lähti pakoon.
Milliskin lähti hyvin matkaan irti päästessään. Kovin montaa kuvaa en ehtinyt siitä saamaan. No, ei siinä mitään, hyvä kun lähtee ajattelin ja etsiskelin mustikoita. Puoli sankollista kerkesin keräämään, kun iloiset haukahdukset kiirivät korviini. Millis oli löytänyt jotakin aivan junaradan vierestä. Lieköhän jänis olisi tuollaisessa paikassa, mietin ja jatkoin vielä marjojen keräämistä. Kohta haukku kuitenkin jäi paikalleen ja arvasin supikoiran olevan nyt Minkkisen kohteena. Vein marjat autoon ja läksin kävelemään haukulle. Ei minulla ollut haulikkoa matkassa, pessimistinä en odottanut mitään tapahtumia tälle päivälle ja kuinkas sitten kävikään. Katselin matkalta josko löytyisi tukeva karahka, millä saisi supikoiran kalautettua kanveesiin, mutta turhaan.
Pääsin perille ja supparihan se siellä. Se oli kahden kiven välisessä kolossa, rähähteli Millikselle, joka haukkui takaisin. Mennessäni paikalle koiran haukku sai uutta pontta ja se hyppäsi supikoiran niskaan, joskin sai heti vastalauseen sen terävistä hampaista. Ihmisen saapuminen ja koiran tuoma lisäpaine olivat liikaa supikoiralle ja se karkasi hurjaan juoksuun, Millis kannoillaan. Noiduin itseni taas maanrakoon, minkälainen idiootti lähtee ilman haulikkoa metsään? Varsinkin kun tiedossa on että supikoiria saattaa tulla haukkuun! Noh, supikoira juoksi, kiersi muutamassa pihassa ilmeisesti suojaisaa pesää etsien. Se ehti melkein 2 km päähän lähtöpaikastaan, kunnes löysi maakolon ja kaivautui sinne. Menin hakemaan pettyneen Milliksen pois pesäkololta. Supi oli ehtinyt jo metsästysmaidemme ulkopuolelle, joten sen suurempaa vaivaa tai kaivuu-urakkaa ei oikein voinut aloittaa.
Toisesta paikasta ei meille löytynyt ajoeläintä, muutama haaparousku tarttui mukaan kuitenkin.

Elmeri pääsi matkaan Milliksen jälkeen. Näin alkukaudesta tapaamme pitää päivät lyhyinä, mieluummin tekee monta lyhyttä reissua kuin pitkiä ja uuvuttavia harvakseltaan heti alkukauteen. Menin Elkun kanssa toiselle sienimestalle, josta löysin mukavasti kantarelleja. Elkku puuhasteli omiaan ja risteili aika kauaskin irtilaskupaikasta välillä, joten sain katsottua useamman sienipaikan samalla reissulla. Elkku meni lopulta samalle seudulle josta Millis sai ajon, ja melkein samasta kohtaa otti jotakin ajoon. Pienen lenkin jälkeen seurasin tutkasta kun koira jäi paikalleen, sestasi siinä hetken ja alkoi haukkua paikallaan. Nyt olin ollut viisaampi ja otin haulikon mukaan koiraa vaihtaessa. Lähdin pyssyineni katsomaan tilannetta. Olisikohan peräti sama supikoira ollut palaamassa reviirilleen? Vaan ei tullut saalista tältäkään reissulta: Supi, tai mikä sitten olikaan, oli paennut mäyrän pesään. Tutkin suuaukot lampun kanssa, koira haukkui milloin mistäkin reiästä maan alle, mutta mitään havaintoa ajettavasta ei tullut. Ei auttanut kuin luovuttaa ja lähteä uuteen paikkaan.
Toisesta paikasta etsin myös sieniä, joskin turhaan. Elkku sai melko nopeasti ajon, ajettavana oli luultavasti peura ajon mennessä suoraviivaisesti eteenpäin. Ajo kulki kohti maantietä ja menin vastaan hyvissä ajoin. Viime hetkellä koira kuitenkin kääntyi ja tuli hieman edempää tielle missä itse olin, ja sopivasti tutka vielä jätti muutaman päivityksen välistä, etten ollut satavarma koiran paikasta. Olipa taas onnettomuus lähellä! Elkku tuli haukkumatta tielle, ja olin vastapuolella kun huomasin sen penkalla. Auto tuli tuhatta ja sataa suoran toisesta päästä, eikä minulla mitään jakoja kiirehtiä tien yli itse ennen autoa. Ojensin kädet vaistomaisesti kohti koiraa ja karjaisin STOP, Elkku pysähtyi, auto pyyhkäisi ohi ja ihme kun ei vienyt käsiäni mukanaan. Siinä olisi ollut koira pitkällä syylärissä, jos olisi tullut vielä puolenkymmentä metriä edemmäs. Liekö näitä uskaltaa kohta löysätä ollenkaan.

Tänään Millis kävi vielä uudelleen metsässä, mutta mitään ei sen kummemmin löytynyt. Toki reissukin oli parituntinen.

Keskiviikko 4.8.2021
Kesäloma alkaa olla taputeltu koirien osalta, vielä pari viikkoa pitäisi jaksaa kauden aloitukseen. Meilläpäin vaan nuo jahtimaat ovat sen verran peurarikkaita, että poikkeuksellisesti en kovin innoissani odota tulevaa kautta. Tiedän, että suurimman osan ajasta saan ajaa rallia ja juosta Milliksen perässä sen ajaessa peuraa. Liekö tyhmyyttä yrittää saada sitä suunnattua jäniksen ajoon, ehkä viisaampi olisi vaan luovuttaa ja antaa sen ajaa sorkkaa minkä ehtii.

No, kevätkesä ja kesäkuu menivät muuttohommissa ja hellettä pitäessä. Heinäkuu oli niinikään helteinen ja koirat liikkuivat lähinnä uiden. Heinäkuussa kävimme muutamassa näyttelyssä, lähinnä Milliksen kanssa. Heti heinäkuun alussa olikin näyttely kotikylällämme. Millis kävi siellä kehässä pyörähtämässä, mutta tuomari ei oikein pitänyt siitä, oli kuulemma liian raskastekoinen nartuksi. Lisäksi koira liikkui huonosti jo ennen näyttelyä, eikä kehässä ainakaan parantunut. Se pompotti vasenta takajalkaa ja rikkoi jatkuvasti laukalle - kaiken tämän tuloksena näyttelystä saatiin vain T eli tyydyttävä arvosana, joka on huonoin laatumaininta.
Halusin tietysti selvittää huonon liikkumisen syyn, niinpä varasin koiralle ajan Kuopion eläinlääkärikeskukseen, mistä olen aina saanut hyvää palvelua jalkavaivaisten, ja muidenkin, koirien auttamiseksi.

Lääkäriin siis lähdettiin ja minua jännitti. Tietysti jos jotain vakavaa löytyisi niin ainakin pentusuunnitelmille tulisi stoppi. Ja mitä tekisin, jos vika olisi niin vakava, että koiran metsästyskäyttökin olisi vaakalaudalla? Päättyisikö sen elämä sitten eläinlääkärin pöydälle, niinkuin Jallun? Eikö tämä epäonni jo riittäisi?

Millis tutkittiin ja kuvattiin takapäästään. Sillä ei ollut kipupisteitä takajaloissa tai selässä, se ei reagoinut taivutuskokeissa, ei ollut patellaluksaatiota eikä ontumista aiheuttavaa, vakavaa lonkkavikaa. Mikä helpotus! Polvilausunnon otin virallisena, mutta lonkkakuvia ei alunperin otettu kennelliiton määräysten mukaan ja sitten koira ehti jo saada herätteen kun kysyin niiden lähettämisestä. Mietin ensin että käyttäisinkö Milliksen myöhemmin virallisissa lonkkakuvissa, mutta ehkä minulle riittää tämä tieto ja oman eläinlääkärin sana, että mitään vakavaa vikaa niissä ei ole. Eipä tuosta edellisen kerran tullut kuin vittuiluja, kun kuvautin koiran ja ilkesin sitten vielä sitä jalostukseen tarjota. Joten tästä viisastuneena, antaa olla tällä kertaa.
Noh, eläinlääkärikäynnin jälkeen menimme hierojalle, lanneselästä löytyi jokunen jumi molemmilta koirilta ja Elkulta lisäksi niskasta, mutta ne saatiin avautumaan. Siitäpä tuo Milliksen liikkuminen alkoikin parantumaan. Se pompauttaa edelleen toista takasta ravissa ajoittain, mutta vakavat syyt on nyt poissuljettu, ja sekä eläinlääkäri että hieroja olivat sitä mieltä, että kyseessä lienee pikkukoirilla yleinen, mutta vaaraton ilmiö.

Heinäkuun lopussa kävimme dreeverien kesäpäivillä. Siellä oli oikein mukavaa, sain nähdä eri puolelta Suomea ystäviä joita näkee ehkä pari kertaa vuodessa. Lisäksi Elmerin jälkeläisiä oli mukana hyvä kaarti, pääsinpä näkemään niidenkin omistajia ja tutustumaan koiriin. En osallistunut rotujärjestön vuosikokoukseen, vaan kävimme lauantaina Milliksen kanssa Outokummussa ryhmänäyttelyssä. Siellä oli vain kaksi dreeveriä. Millis sai sieltä sileän ERI:n, tuomari löysi paljon hyvää sanottavaa mutta koiran ylärajoja hivelevä koko ja ahdas takaosa ilmeisesti vaikuttivat arvosanaa alentavasti. Ei se mitään, ERI oli oikein mukava sen Rantasalmen arvostelun jälkeen. Sunnuntaina osallistuin molemmilla koirilla erikoisnäyttelyyn. Millis sai EH:n, ahdas takaosa pudotti palkintosijaa, mutta rotutyyppi oli muuten hyvä. Elmeri teki tuomariin vaikutuksen veteraaniluokassa ja oli lopulta VSP veteraani. Myös Elmerin jälkeläisryhmä esitettiin. Ulkomuodon puolesta kaikki saivat EH:n, mutta ryhmä palkittiin silti kunniapalkinnolla. Itseni teki ylpeäksi se tosiasia, että kolme neljästä jälkeläisestä esitettiin käyttöluokassa. Käyttökoiria, käyttökoiria...

Ja näyttelykesämme päättyi sitten Mikkelissä viime viikonloppuna, Milliksen kanssa. Sielläkin oli vain kolme dreeveriä, enkä odottanut hirveitä tuloksia - sileä ERI olisi hyvä saavutus. Toisin kuitenkin kävi, kun tuomari pamautti Millikselle niinsanotusti koko potin ja se oli rotunsa paras, saaden sertin ja cacibin. Vaikka tämäkin tuomari huomasi takajalkojen ahtauden (ei sitä voi olla huomaamatta), hän ihastui niin kovasti Milliksen rotutyyppiin, että sanoi takaosasta huolimatta myös tästä hienosta rotutyypistä pitää palkita! Olin oikein ylpeä pienestä koirastani. Kaiken kukkuraksi se käyttäytyi mallikelpoisesti, niinkuin tähänkin asti: Seisoi paikallaan kuin tatti, sekä maassa että pöydällä, pöydällä sitä ei tarvinnut pitää kiinni lainkaan vaan se antoi tuomarin tutkia itseään kaikessa rauhassa.




Kuva Ari Huttunen

Kuva Ari Huttunen

Perjantai 19.3.2021
Sinne meni jahtikausi, joka jäi mieleen surkeimpana koskaan. Elkku sai loppukaudesta ihan hyviä ajoja ja pääsi rusakkojahtiin muutamia kertoja, itsekin pari rusakkoa sain sille pamautettua. Elkku pääsi kaudella metsään 36 kertaa ja ajo tai useampia saatiin 29 reissulla. Saaliiksi jäi supi, kaksi peuraa ja kuusi jänistä/rusakkoa. Pari morsianta kävi nyt keväällä, mutta niiden kanssa ei onnistanut, harmittaa toki kovasti. Käytin koiran klinikalla tutkimuksissa, että löytyykö siltä enää paukkuja ja kannattaako siten tarjota enää jalostukseen. Mitään estettä ei pitäisi olla astutuksen onnistumiselle uroksen fysiikan puolesta.

Milliksen kanssa kuluneella kaudella tehtiin yhteensä 41 metsäreissua, joista ajo saatiin 28 kerralla. Saaliiksi jäi yksi supi ja jänis. Vaikka viimeisinä viikkoina saatiinkin useampia jänishavaintoja ja pääsin ampumaankin, ei pupu vaan sattunut kaatumaan. Harmittaa, sillä tälle olisi muutaman jäniksen suonut. Sitäkin suuremmalla syyllä kun sorkka-ajot maistuvat liian hyvin, haluan yrittää leimata koiraa jänikselle. Se ei ole helppoa tässä maankolkassa, jossa peuroja on lähes kaikkialla minne menetkin metsälle.
Kehittämisen varaa jäi paljon, mutta onpahan tavoitetta seuraavalle kaudelle.
Vaikka vielä on aikaista asian suhteen, niin olen miettinyt Milliksen pennuttamista. Sitä haikaillenhan minä nartun otin. Mutta realiteetti on että ajojen pitäisi parantua radikaalisti, että voisin hyvillä mielin harkita pentuetta. Onhan sillä hyviäkin ajoja ollut, ne tosin voi laskea yhden käden sormiin. Ja niistäkin osa on sorkalle, jolle taas en laita isoa painoarvoa. Toisaalta sorkka-ajuriksi menee tällä hetkellä suurin osa syntyvistä pennuista. Ja Millis on hyväsukuinen, koskaan ei tiedä mitä se periyttää ennenkuin kokeilee. Tässäpä sitä on pohtimista, eihän tämä kummoinen narttu ole mutta varmaan huonompiakin on viime aikoina pistetty tiineeksi. Itselle siitä voisi ottaa jatkoa laumaan jos muualta ei tahdo saada mieleistä.

Tiistai 10.3.2021



"Vie sävel muiston niittyjen luo
Niin palaa mieleen taas onnen aika tuo
Taas puron muistan ja loisteen auringon
Taas niitty vihrein mun mielessäni on
Vie sinun luokses tie niin huoleton


Pois on jo niityn vihreys kai
Ei puro virtaa pois päivänvalo sai
En enää koskaan kai löytää häntä voi
Ken mulle kerran niin suuren ilon soi
Yö niityt vihreimmät mustiksi loi


On sadepilvet yllä niittyjen
Ystävääni mistään kai löydä minä en
Yön usvaan pois jo kaikki häviää
Sydämeni lämmön pois talvi hyydyttää


Jos on sydän lämmin rinnassa sun
Niin ehkä kertoo se toiveistani mun
Jos vielä muistaa voit niityn entisen
Niin saavut jälleen kuin uni suloinen
Taas kanssas alkaa saan rakkauden"

Vihreät niityt. Säv. Gilkyson, Dehr, Miller, Suom. R.Helismaa

Ystävänpäivää edeltäneen lauantain piti olla hyvä metsäpäivä. Kettukoe oli sovittu Juvalle ja lähdimme sinne yrittämään. Ensin vaikutti siltä, että pakkanen saattaisi pilata suunnitelmat, mutta sääennuste muuttui ja päivästä näytti muodostuvan sääolosuhteiltaan varsin hyvä. Jallu oli vähän turhankin täynnä virtaa, en ollut ehtinyt käyttää sitä metsällä ennen koetta ja mietitytti, mitä tuo kaikki energia tekisi koiralle.
Juvalla tutkittiin ketunjälkien tilanne ennen irtilaskua. Maantien lähelle tulivat yhdet ketunjäljet, emme tietenkään jääneet niille vaan ajoimme pari kilometriä eteenpäin metsäautotietä. Tuolta löytyi uusia jälkiä, joille sitten koira löysättiin. Se lähti jälkiä pitkin hirveällä höngällä herätellen ajonomaisesti, harmittelin tuota höyryämistä ja mietin mitä tuomarit sanoisivat. Juteltiin tuomariryhmän kanssa ja tutkittiin jälkiä mistä koira oli mennyt, totesimme että kyllä se edelleen yöjäljellä on, kaikesta äänenannosta huolimatta. Se eteni vähän huomaamattakin kovaa vauhtia kohti maantietä ja lähdimme perään. Välillä näytti että latu kääntyisi toiseen suuntaan, mutta sitten koira taas kääntyi, meni talon pihaan, juoksi viimeisen satakunta metriä suoraan tielle. Se ei ehtinyt olla tiellä kauaa, meni kerran tien poikki ja palasi siitä takaisin. Olimme melkein paikalla, kun tutkaa seurannut tuomari totesi ettei koira liiku enää. Ehkä joku otti sen kiinni, ajattelin ja kaarsin metsäautotieltä maantien varteen jossa porukkaa oli kerääntyneenä ja auto pysähdyksissä. Toinen auto oli ojassa, kyntänyt ensin penkalla ainakin 15 metriä, ja hätääntynyt kuski tuli minua vastaan. Tilanne valkesi siinä samassa. Tien laidassa oli pitkällään pieni Jallu, silmät ympyräisenä maaten, raskaasti huohottaen, veri valui nenästä. Kiedoin sen takkiin, nostimme sen porukalla autoon ja pakkasin vielä viltin koiran peitoksi. Ajoin ensin Juvan eläinlääkäripäivystykseen, jossa todettiin koiran olevan shokkinen, verta vuosi vatsaonteloon ja molemmat keuhkot olivat revenneet, muodostui paineilmarinta. Leuka oli jostain syystä lukkiutunut. Jallu sai happea, kipulääkettä ja nesteytystä. Otetuissa röntgenkuvissa vaikutti, että luusto olisi ehjää. Koira kuitenkin tarvitsisi leikkauksen ja tehohoitoa, jos se edes selviäisi leikkauspöydälle asti. Jo ilmarinta on hätätila, ilmaa vuotaa rintaonteloon ulos keuhkoista ja se pakkautuu joka hengenvedolla, painaen keuhkoja ja sydäntä kasaan. Koska luusto oli mahdollisesti ehjää ja leikkaus saattaisi pelastaa koiran, päätin antaa sille mahdollisuuden ja ajoin Kuopioon eläinsairaalaan niin lujaa kuin pääsin.
Jallu ei päästänyt matkalla pihaustakaan, enkä tuhlannut aikaa pysähtymiseen tai sen tarkkailuun. Tai jospa en uskaltanut katsoa, vieläkö se hengittää? Ajoin vaan hullun lailla.
Sairaalaan päästiin elävän koiran kanssa. Sitten odotettiin. Keuhkoista vedettiin ruuttasotalla ilmaa pois. Jallun takaosa ei reagoinut oikein mihinkään, ja eläinlääkäri tuli kysymään, että onko koira ollut lainkaan jaloillaan kolarin jälkeen. No eipä ollut, ja siksi otettiin vielä uusi lantion röntgenkuva toisesta asennosta. Siinä paljastui lohduton näky, koiran lantio oli murtunut kolmesta kohtaa, lonkkamalja oli sökönä ja SI-nivel revennyt. Seuraava vaihtoehto olisi ollut siirto Viikkiin Helsinkiin, päivystysleikkaus jos kunto kestäisi. Mutta tässä kunnossa koira ei selviäisi edes nukutuksesta, oli lääkärin arvio. Siirto Helsinkiin pitäisi tehdä tietenkin autolla, ja jaksaisiko Jallu 5 tunnin ajomatkan, kun jo reilu tunti meinasi koitua kohtaloksi?
Koen ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyvästellä koira viimeiselle matkalleen. Jossiteltavaa ja itsesyytöksiä jäi tilanteesta paljon: Jos olisin mennyt ajoissa eteen ja ollut tilanteen tasalla paremmin, ei tätä olisi tapahtunut. Miten sen voi antaa itselleen anteeksi, kun minun virhearviostani maksaa ystävä hengellään?




Vanhemmat blogimerkinnät on koottu koirakohtaisesti. Pääset lukemaan niitä klikkaamalla linkkiä:

Tallmossens Mielikki
Arosuon Elmeri
Metsäusvan Hjalmar
Arosuon Ami