Etusivu Elmeri Mielikki Malviina Kuurikki Mettänviepä

Emäntä

Blogi

† Jallu † Ami † Nalle
Ulkoasun pohja: M Layouts


METSÄREISSUT KAUSI 2023-24:

0=ei ylösottoa, J=jänisajo, S=supihaukku, K=kettuajo, Ka=kaurisajo, P=peura-ajo, H=hirviajo. Plussalla merkitty saman päivän useammat ylösotot.

Elkku: 0, J, S, J+J, J, J+J, J+S+J, J+S, S+K, 0, J, J+J, P, J, K, J, J+J, J, 0, J, J, J+J, J,J+J, J. Saaliit 3x supi, 3x jänis

Mankkis: J, 0, 0, J, 0, 0, J, J, J, 0, J, 0, J, 0, J, H?, J, 0, 0, 0, 0, J, 0, J, J, J, J, 0, J, 0, J, J, J, J, J+J, J+J, J+J, 0, J, 0, 0.

Millis: J, 0, J+J, 0, J, 0, 0, J, 0, J, J, J+J+J, J+J, 0, 0, J, J+J, 0, 0, J, J+J, J, 0, J. Saaliit 5x jänis. Kokeet DRAJ-3, DRAJ-0.

Kiira: 0, 0, H?, 0, 0, H, 0, 0, 0, 0, 0, 0, 0, 0, 0, 0, H, 0, 0, H, 0, 0

METSÄREISSUT KAUSI 2022-23:

Elkku: S+H, K, J, K, 0, 0, K, J+0, K, J+K, J+J+J, J+J, J, J+J+J, J, K, J+J, J, J, J, J+K, J+J, K+J, J, J+J, J+J, J, J, J+J, J+J, J+J. Saaliit 6x jänis.

Millis: S, 0, J, 0, J+J+J+J, 0, 0, 0, J, J+J+J, 0, J, J, J, J, 0, J+0, J, K, J, J, J+J, J+J, J, J, J+J, J, 0, J, J+J, J, J+J, J, 0+J, J, J, 0, J, J+J, J+J, J, J, J, J, J. Saaliit 1 supi, 3x jänis. Kokeet DRAJ-2, DRAJ-3 x 3.

Mankkis 9.11. alkaen: J+J, J, J, J, 0, J, J, 0, 0, 0, 0, J, 0, J, J, J, J, 0, J, J+J, J, J, J, J, J+J, J, 0.

METSÄREISSUT KAUSI 2021-22:

Elkku: S+P(?), 0+J, 0+S, J, J+J, 0, J+J+J, 0, 0, 0, J, J, J+J, J+J, K, J, P+J, J+J, J, J+J+Ka, J+J, J, J, J+J, J+J, Ka, J+J+J. Saaliit 5x jänis

Millis: S, 0, J, J+0, J+J+J, 0, J+J, J+J, 0, J+J+J, J+J+J+J, J+J, J+J, K+J, J+J, J+J, 0, 0, J+J, J+J, H, 0, J+J, J+0, J+J, 0, J+J, J, J+J, J+J+J, 0, J+J, 0, J, 0, J, J, 0, J+J, 0, 0, J+J, J, J. Saaliit 14x jänis.

BLOGI 2021-24

Lauantai 4.5.2024
Kevät on ihanaa aikaa ja koirat ovat onnellisia auringon lämmöstä! Ne viihtyvät puutarhassa loikoillen kuumimmilla paikoilla (no ehkä Kiiraa lukuunottamatta). Toisaalta ne ovat viihdyttäneet itseään myös kaivamalla puutarhaan kuoppia, mistä en ole kovin iloinen. Ärsyttävä tapa ja työllistää kuoppien täytön muodossa! Toisaalta onneksi puut ja pensaat ovat saaneet nyt olla rauhassa.
Väinön kanssa olen käynyt Laukanharjun arkitaitokurssilla. Paljon tuttua asiaa tuolla on tullut vastaan, mutta myös uutta opeteltavaa.
Huhtikuun lopulla olimme Väinön kanssa erämessuilla Pohjois-Savon dreeverikerhon esittelypisteellä. Väinö käyttäytyi ihmisten seurassa mallikkaasti ja sai tavata monenlaisia kavereita. Näyttelyharjoituksissa olimme viime viikolla ensimmäistä kertaa, ja tänään Kuopiossa mätsärissä. Väinö on suht ok näissä näyttelyharjoitteluissa - kyllähän se vähän vinkuu ja haukkuu muiden perään, vaahtoaa niinkuin teinipojilla on tapana. Se on kuitenkin yleensä kuuliainen ja tottelee kehässä. Tämän päivän mätsärissä se alkoi kuitenkin loppua kohti selvästi väsyä. Alkuun parikehä meni hyvin, mutta punaisten ryhmäkehässä se oli levoton eikä oikein jaksanut seistä. Ylsimme silti punaisissa toiseksi, mikä oli mukavaa.
Oikeastaan odotan hieman innollakin kesän näyttelyitä. Väinössä on mielestäni hyvät raamit ja se on vahvarunkoinen. Toisaalta se on vielä keskenkasvuinen, pehmeyttä selässä, kapeutta rintakehässä, ranteissa löysyyttä sekä ulkokierrettä hieman. Olemme aloittaneet varovaisen pyörälenkkeilyn, ja jospa Väinö siitä kiinteytyy. Onhan tässä vielä kuukausi aikaa kasvaa ennen ensimmäistä tosikoitosta Pielaveden näyttelyssä. Muutamaan muuhunkin lähialueen näyttelyyn on tullut ilmoittauduttua.





Muiden kanssa asiat menevät entisellään. Pyörälenkkeilyyn on päästy nyt hyvin kiinni ja koirat käyvät 1-2 kertaa viikossa 10km pyörälenkillä. Olen saanut ne kulkemaan aika hyvin pareina Kiira-Mankkis, Väinö-Millis. Tuntuu, että ne välillä juoksevat vallan kilpaa, ja antaa mennä vaan! Elmeri on jo aikaa sitten vapautettu pyörälenkeistä ja pitkistä, yli 5km kävelyistä. Se kävi eläinlääkärissä tarkastuksella eilen. Muutoin kunto oli hyvä, mutta takajalat varsin jäykät lonkista ja eläinlääkäri epäili nivelrikkoa. Tuota itsekin jo osasin odottaa, eiväthän sen lonkat priimaa olleet nuorempanakaan virallisissa kuvauksissa. Toisaalta jos se on 13-vuotiaaksi saakka näinkin hyvin pötkinyt menemään, niin en pidä sitä huonona.


Tiistai 26.3.2024
Kesäharrastuksiin on päästy kiinni mm. kursseilun, näyttelyasioiden ja lenkkeilyn merkeissä. Odottelemme vielä teiden sulamista, jotta pääsisimme pyöräilemään. Elkku on joutunut nyt syömään kipulääkkeitä - kevät on sille hankalaa aikaa. En oikein tiedä onko sillä nivelrikkoa jossakin, täysin mahdollista, sillä se on varsin kankea ollut nyt viime viikkoina. Hierotaan ja pidetään kipulääkekuuri, jospa se siitä. Onhan koiralla jo ikää ja kilometrejä varsinkin. Väinön kanssa olen alkanut käymään Mustin ja Mirrin pentueskarissa - siellä olemme opetelleet pieniä juttuja kuten katsekontaktia, maahanmenoa ja paikallaan oloa. Myös pientä kohdetyöskentelyä, mallilla "kosketa tassulla esinettä", on tehty. Ihan kivaa lepokauden puuhaa koiran kanssa, millä voi samalla vahvistaa yhteistyötä. Kohta Väiski alkaa olla liian vanha pentueskariin, niinpä olemme menossa Laukanharjun eläinpalvelujen pitämälle kurssille huhti-toukokuun ajalle. Siellä toivottavasti treenataan erilaisia arkitaitoja ja on muuta kivaa yhdessä tekemistä. Nämä kursseilut olisivat varmasti hyviä kaikille koirille, mutta valitettavasti aika tai raha ei riitä kaikkien kanssa reissuamiseen. Mutta nyt kun metsään ei pääse, riittää vapaapäivinä aikaa touhuta kotona koirien kanssa ja sitä kautta muutkin pääsevät osallisiksi kurssien antimista.
Väinö on ollut kursseilla tosi hienosti. Se ei vöyhötä, hakee itse kontaktia ja kuuntelee sekä keskittyy hyvin tekemiseen juurikaan välittämättä muista koirista. Se ei räyhää, pelkää eikä hauku tai vingu. Kouluttajakin totesi, että Väinöllä vaikuttaa olevan hermot kohdillaan.

Kiken kanssa korkkasimme näyttelyuran. Sen kanssa käytös teetätti vähän töitä. Se kyllä juoksee ja seisoo hyvin, mutta hieman aristeli mittaamista ja peruutti hampaita katsottaessa. Kävimme Varkauden seudun kennelkerhon näyttelyharjoituksissa muutaman kerran ja treenasimme mittausta sekä hampaiden katsomista ahkerasti kotona. Aristelu ja pakittelu korjaantui hyvin. Näyttelypäivä 17.3. Mikkelissä meni mukavasti. Kike käyttäytyi odottaessa tosi hienosti, se ei millään lailla vauhkonnut, huutanut eikä räyhännyt kenellekään, ja löysi muutaman mukavan ihmiskaverinkin, joilta sai syliä ja rapsutuksia, muutaman makkaranokareen. Mietin tuossa kaverille, että ovatko koirat viisastuneet vai olenko itse muuttunut ihmisenä/kouluttajana, sillä sellaista älytöntä vöyhöttämistä mitä Elmeri harrasti aikanaan näyttelyissä ja muissa tapahtumissa, ei ole ollut.
Näyttelystä sinänsä ei suurta menestystä tullut, Kike on vielä ilmeisesti liian keskenkasvuinen. Katsotaan muuttuuko arvostelu kunhan ikää karttuu, mutta toistaiseksi emme ainakaan tänä kesänä ole näyttelyihin menossa Kiken kanssa. Sama kohtalo on myös muilla koirillani Väinöä lukuunottamatta. Mankkisen kanssa näyttelyt on nähty, se on ilmava ja neliömäinen rungoltaan eikä muuksi taida muuttua. Elmeri on jo aika vanha, eikä hyödy mitään näyttelyistä. Milliksellä on omat puutteensa rakenteessa. Milliksen voisi käyttää vielä jossakin, jos sattuu sopiva tuomari, mutta muuten senkin näyttelyt ovat käsitelty. Erikoisnäyttely sattuu tänä vuonna harmillisesti päällekään Savo Shown kanssa. Pohjois-Savon dreeverikerho talkoilee tänäkin vuonna siellä, ja sinne käy minunkin tieni. Kesän näyttelyihin lähtee meiltä siis ainoastaan Väinö, junnuluokkiin koettamaan onneaan, toivotaan parasta ja pelätään pahinta!


Perjantai 1.3.2024


Jälleen yksi jahtikausi on saatu päätökseen. Ja miten hyvä loppukaudesta tulikaan, vaikka kelit osittain haittasivat. Mankkisella ja Milliksellä ei hirveän ihmeellisiä töitä mahtunut loppukauteen. Mankkis rikkoi tammi-helmikuun vaihteessa jalkansa leikkaavaan hankeen ja sitä on nyt paranneltu. Metsässä käytiin nuoskalumen aikaan mutta ylösottoa ei saatu, ja jalat aukesivat uudelleen. Se sitten sinetöi lopun kauden Mankkisen osalta.
Millis sai ihan ok ajoja vielä, mutta en uskaltanut senkään kanssa yrittää pitkää koetta enää uppolumessa. Se oli mukanamme Vehmersalmella viimeisenä viikonloppuna, eikä se upottavassa lumessa tahtonut mennä oikein mihinkään. Vielä 28. päivän iltana laskin sen pihasta irti, kun hankeen tuli niin hyvä kantava kuori, ja viilettipä tuo jäniksen perässä mukavasti. Ihme, että sain sen kuitenkin kiinni pimeästä metsästä.


Uroksiin laitamme toivomme. Elmeri oli mukanamme Vehmersalmella viimeisen viikonlopun jahdissa. Keli oli suvinen, ja lumi upotti koiraa melko paljon. Vauhti oli hidas. Ensin vaikutti, ettei Elkkukaan kehtaa lähteä edes hakemaan- se kävi pienen lenkin siellä täällä ja palasi aina takaisin tiellä. Lopulta kuitenkin kun se jäniksen tavoitti, se ajoi ja ajoi vaan, hitaasti mutta varmasti. Jänis nähtiin useamman kerran ja kertaalleen passimies sai ammuttuakin, mutta jänis väisti haulit. Lopulta noin nelituntisen ajon päätteeksi jänis tuli minun passiini ja sain kopsauttaa sen nurin. Elmeri oli noin 10 minuutin ja 150 metrin päässä jäniksestä. Olipa mukava kauden päätös vanhalle koiralle!




Väinö ansaitsee oman lukunsa. Se on nyt käynyt ensimmäisen ajonsa jälkeen kahdesti metsässä ja molemmilla kerroilla saanut ajot. Reilu viikko sitten se sai ensimmäistä kertaa itse jäniksen liikkeelle yöjäljen päästä, noin 200 metrin päästä minusta, ja ajoi puolisen tuntia ennenkuin hukkasi jäljen. Hukalta se lähti huitelemaan yli 500 metrin päähän kummallisesti. Ei se jäljittänyt mitään, kunhan vaan meni eteenpäin. Kävelin perään, sain kutsuttua koiran pois ja vein uudelleen paikalle minne se oli aiemmin jäniksen hukannut. Siitä Väinö sai jäniksen uudelleen ylös ja ajoi tunnin verran sujuvasti. Minulle tuli jo hätä, että pentu pitäisi saada pois, kun päivä piteni ja matka taittui. Sain rämpiä emämatkan lepikossa ja todeta, että kissanpaskat tottelevaisuudesta. Väinö ajoi mennen hangen pinnalla, minä seurasin hiki päässä kutsuen koiraa noin 20 metriä perässä, täysin turhaan. Sain juosta perässä seuraavaan paluuperään saakka, siitä sain Väinön napattua ja olipa meillä hikinen kotimatka siitä talsittavaksi. Mutta Väiski ajoi hienosti, olin iloinen.
26.2. mentiin Väinön kanssa metsään viimeiselle reissulle, ja silloinkin upotti koiraa. Pikkukoira kuitenkin lähti auton vierestä jäniksen jäljelle ja sai ajettavan nopeasti liikkeelle. Se ajoi, hukkasi, yritti selvittää hukkaa ja lopulta tuli minua katsomaan. Menimme uudelleen hukkapaikalle mistä Väinö sai jäniksen taas ajoon. Raskas keli kuitenkin vaati veronsa ja seuraavaltakin hukalta Väinö tuli pois. Lähdimme sitten kotiin siitä, kun päivä oli taas venähtänyt. Mutta vaikka itse sanonkin, olen erittäin, erittäin tyytyväinen ja varovaisen optimisti Väinön suhteen.






Väinön pikku ääninäytteen voi kuunnella tästä

Sunnuntai 18.2.2024
Menneellä viikolla tapahtui vähän sitä sun tätä, iloa ja pettymystä. Väinö sai ensimmäisen ajonsa, mikä oli positiivinen yllätys. Olen sen kanssa muutaman kerran metsässä käynyt, joskin upottava lumi on haitannut käyntejä. En viitsi ryönyyttää sitä syvässä hangessa. Meille tuli kuitenkin pikkukoiraa kantava hanki taannoin, ja pääsimme metsään hyvillä mielin. Väiski on ollut kiinnostunut jäniksien hajuista, mutta kovin kauas minusta se ei vielä uskalla lähteä ja jäljitystaidotkin ovat vielä vähän niin ja näin.
No, oli lumisateinen iltapäivä ja olimme tulossa lenkiltä, kun huomasin aivan tuoreet jäniksen jäljet tien penkassa. Mikä lie hätyyttänyt jäniksen ylös, mietiskelin ja kiskoin koiria pois jäljiltä. Väinö kiinnostui muiden tavoin jäljistä, muttei tohtinut jättää laumaa lähteäkseen seuraamaan, vaikka olikin vapaana. Vein koirat kotiin ja mietin jaksaisinko lähteä viemään pentua jäljille, sohva veti puoleensa. Ja hitot, tuli mitä tuli mutta mennään kokeilemaan! Koppasin mukaan pennun tutkapantoineen ja lumikengät, ja niin lähdimme tutkimaan uudelleen noita jälkiä. Väiski seurasi jälkeä joitakin kymmeniä metrejä kerrallaan, sitten tuli varmistelemaan tuleeko emäntä perässä. Koiran tullessa luo vein sitä takaisin jäniksen jälkeä pitkin eteenpäin. Emme ehtineet kovin pitkään veivata, kun Väinö jäljen seuraamisen päätteeksi lähtikin äänen kanssa menemään! Annoin sen ajaa ja olin innoissani. Innostus kuitenkin vaihtui harmitukseen kun tajusin ettei tutkapanta päivitä kunnolla. Olimme noin 300 metrin päässä maantiestä ja kuulin ajon menevän tien suuntaan. Lähdin talsimaan Väinön perään ja sain sen onneksi paluuperiltä pyydystettyä. Se oli varmaan yhtä innoissaan uudesta taidostaan kuin minäkin, ja voi sitä harmia kun jouduimme lähtemään kotiin. En kuitenkaan halunnut tieten tahtoen päästää koiraa seikkailemaan maantien varteen toimimattoman tutkapannan kanssa.

Eilen kävimme kokeissa Milliksen kanssa. Keli näytti edellispäivänä vielä mahtavalta, metsässä hanki kantoi koiraa ja paikat olivat täynnä jäniksen jälkiä. Vaan kaikki muuttui yön aikana: Uutta lunta satoi ainakin 30cm, se peitti kaikki jäljet ja teki koirien kulkemisesta haasteellista. Eihän kokeesta tulosta tullut, se harmitti kovasti. Mutta näillä mennään.

Useamman kuukauden ajan mielessä on ollut myös Milliksen astuttaminen uudelleen. Milliksen puolesta tälle ei ole kiirettä eikä niin ehkä tarvettakaan, eihän sillä vielä liikaa ikää ole ja ominaisuuksiltaan se on varsin keskinkertainen koira. Haluan kuitenkin uusia astutuksen Jeremiaksen kanssa (Väinön isä), sen ollessa varma kaiken riistan ajuri, hakeva ja innokas metsäkoira. Lisäksi se on luonteeltaan erinomainen. Väinöön olemme myös tähän mennessä oikein tyytyväisiä. Jeremiasta ei ole juurikaan käytetty jalostukseen ja haluan suoda sille mahdollisuuden. Yhdistelmä on kiinnostanut minun lisäksi muitakin, ja kun edellisestä tuli vain yksi pentu, niin en näe syytä sille miksen yrittäisi uutta pentuetta. Tarkoitus on astuttaa kesän juoksuihin, joiden pitäisi tulla taas kesäkuulla.

Tiistai 13.2.2024
Mitäpä tässä. Metsässä ollaan käyty kaikkien koirien kanssa. Pehmeä lumi tuotti omat haasteensa, kunnes tuli kantava välikerros. Se kuitenkin teki huonoa erityisesti Mankkisen jaloille, joihin tuli nirhaumaa ja onneton joutui sairastalemaan pari viikkoa. Sinänsä jännittävää, että Mankkisen takajalan kannukset, joita yleensä pidetään riskialttiina rakenteena, eivät ottaneet ollenkaan osumaa. Sen sijaan nirhaumia tuli takasääriin.
Millis on ajanut hyvin ja se on ilmoitettu vielä kokeisiin, katsotaan miksi kelit muuttuvat ja päästäänkö starttaamaan.
Mankkis ja Millis kävivät terveystarkastuksissa, ja tulokset olivatkin odotettua paremmat. Väinö piti käyttää maitohampaan poistossa, yksi hammas istui tiukassa eikä lähtenyt ilman apua.
Vanha Elmeri on niinikään ollut silloin tällöin metsässä. Se ei upottavalle lumelle lähtenyt lainkaan, sen verran vanhuus on iskenyt. Sen sijaan kun hangelle tuli kantavuutta, on menovaihe taas löytynyt.

Torstai 4.1.2024
Niin vain vuosi vaihtui. Joulukuun alkupuolella kaikkien koirien ajot piristyivät jonkin verran, eikä jäniskanta ollut niin huono kuin pelkäsin. Jostain syystä jänikset vain eivät liikkuneet marras-joulukuussa pitkään aikaan. Nyt tuli jälkiä ja ajoja on saatu.
Millis kävi kokeissa 3.12. eikä sillä häävisti mennyt, ensimmäisen ajonsa se tyräsi itse liiallisella tiukkuudella ja pitkällä loppuhukalla. Toiseen erään sattui jänis joka juoksi lähestulkoon ainoastaan tiellä. Kolmosen se juuri ja juuri sai ajettua. Hakukaan ei ollut parhaimmillaan, mikä lie vötkyilypäivä sattunut.
No, se kuitenkin osoitti olevansa hyvä pyyntikoira. Kävimme rusakkojahdissa viikko kokeen jälkeen. Vein koiran rusakkopaikkaan niemeen sen kummemmin jälkiä katselematta. Tiesin, että lähistöllä on rusakkoja ja asetuin käytännössä ainoaan mahdolliseen passipaikkaan tienristeykseen, tarpeeksi kauas taloista mutta kuitenkin rusakkojen reitille estämään niiden pääsyä maantielle. Millis lähti hyvin hakemaan ja löysikin rusakon nopeasti. Ajo kuitenkin lähti passipaikkaani nähden vähän huonoon suuntaan, rusakko saattaisi kiertää passini ja mennä isommalle tielle. Harmissani mietin mitä tehdä, kunnes huomasin että rusakko tuleekin tietä pitkin minua vastaan! No, pommitin sitä, karvat pölähtivät mutta se vaan kiihdytti vauhtiaan minua kohti. Ammuin uudelleen ja rusakko hidasti hypäten metsään. Perhana! Molemmat haulisuihkut kuitenkin olivat jättäneet tielle karvoja ja veripisaroita, rusakkoon oli varmasti osunut. Päätin, etten hätyytä nyt itse enää rusakkoa vaan odotan koiran tuloa. Millis saisi etsiä rusakon sitten.
Mutta Millis ei tullutkaan vaan ajo kääntyi ja jatkui päinvastaiseen suuntaan kuin äsken. Pian kävi selväksi, että ampumani rusakonriepu olikin onneton karkko. Mitähän nyt tekisin? Ajo kiersi nyt tyypillisiä rusakon reittejä ja arvelin olevani edelleen hyvällä passipaikalla. Toisaalta yksi haavoittunut rusakko viruu metsässä ja se pitäisi saada kiinni. Siinä pähkäillessäni tiellä näkyikin liikettä pitkän suoran päässä. Toinen rusakko! Jännityksellä ja hievahtamatta odottelin kun se rauhalliseen tahtiin jurppi tiellä minua kohti, pahaa aavistamatta lähemmäs ja lähemmäs. Kun se oli tarpeeksi lähellä niin ammuin, ja se jäi niille sijoilleen.
No Millis tuli tämän toisen rusakon perästä. Totesimme rusakon kuolleeksi ja yritin ohjata koiraa ensimmäisen haavakkorusakon jäljelle. Koira ei kuitenkaan ymmärtänyt mitä oikein höpersin, rusakkohan oli jo autossa. Menimme sitten lopulta yhdessä katsomaan ja totesimme, että toinen rusakko oli tuupertunut lumeen ehkä parinkymmenen metrin päähän tiestä. Olipa meillä tuuria!
Kävimme sitten ennen joulua vielä kertaalleen rusakoimassa, ja samalta passipaikalta tuli jälleen rusakko saaliiksi. Näkyyhän näitä siunaantuvan, kohta saamme maistella palvattua rusakkoa.



Torstai 23.11.2023
Metsästyskauden puoliväli alkaa olla käsillä. Koirat ovat päässeet runsaalla kädellä metsään ja hyvä niin. Ajoja on saatu, sulan maan aikaan melko huonosti ja aloin olla jo vähän epätoivoinen. Olivatko jänikset hävinneet vai koirat oikeasti näin huonoja? No, lumen tultua ylösotot alkoivat helpottaa ja reissut paranemaan. Jonkin verran jäniksiä on, eli syksyn taantuma oli koirien huonoutta. Muuten ei ihmeellistä. Elkku ajaa niinkuin ennenkin, joskin ikä on tuonut sille aika paljon haukkuherkkyyttä lisää. Ei vielä niinsanotusti liikaa, mutta kuitenkin herättelyä ja hukkahaukkua ilmaantuu reilusti. Millis on ajanut kohtalaisesti, mutta on edelleenkin liian tiukka äänenantaja. Pientä herkistymistä siinäkin on kuitenkin havaittavissa, joten olen toiveikas. Mankkis sen sijaan, no, menohalua metsään löytyy mutta muuten ajo ja hukanselvitys kaipaavat reilusti harjoitusta. Väinö kasvaa ja tekee pikkukoirien juttuja: Opettelee pissimään ulos kylmästä säästä huolimatta, kävelemään hihnassa, olemaan purematta ihmisiä ja tutustuu vieraisiin ihmisiin.

Kiira on tehnyt pieniä edistysaskelia. Olin sen kanssa alkukuusta metsässä, kun se sai ensimmäisen kunnollisen hirvihaukkunsa.
Olin liikkeellä aamusta ja pakannut kunnolla eväitä matkaan. Ajoin metsäautotien päähän, laskin koiran hakemaan ja jäin autoon syömään aamiaista sekä kutomaan sukkaa. Koiraa ei ensin oikein kiinnostanut lähteä, se olisi ennemmin kävellyt minun kanssani metsässä kuin itsekseen, mutta lopulta se tylsistyi ja lähti tekemään hakulenkkejä. Lähihakuinenhan se vielä on, mutta kuitenkin välillä hävisi näkyvistä. Se pyöri lähialueella noin puolitoista tuntia, kunnes päätin siirtyä toiselle tienpistolle muutaman sadan metrin päähän. Sielläkin Kiira teki muutaman lähihakuisen lenkin. Ajattelin että käyn sen kanssa vielä läheisen taimikon läpi niin, että se saa hakea omia lenkkejään ja siirryn jalan vähitellen eteenpäin. Menin autolta taimikon laitaan, mistä koira lähti jälleen pikku lenkilleen. Kuinka ollakaan, se haukahtikin muutaman kerran taimikossa noin sadan metrin päässä. Jäin kuuntelemaan tilannetta. Ehkäpä siellä oli jokin pelottava kivi tai kanto mille koira haukkuu, mietin. Haukku lakkasi nopeasti ja kuulin, kuinka koira lähti etenemään välillä vingahdellen. No joku eläin siellä edessä varmasti oli! Kiira tuli lyhyen seuraamisen jälkeen minua katsomaan, mutta usutin sen takaisin sinne mistä tulikin. Se lähti, ja kävelin vähän matkaa perässä taimikolle saakka, mistä ensimmäiset haukut olivat kuuluneet. Koira painui työmaalleen, jatkoi jäljitystään ja jäi uudelleen haukkumaan reilun 150 metrin päähän minusta keskelle taimikkoa. Itse tutkailin jälkiä ja totesin, että niiden perusteella hirvi oli haukussa. Olipa hienoa saada ensimmäinen hirvihaukku!
Kike haukkui noin 40 minuuttia, ja hirvi pysyi tällä aikaa hyvin paikoillaan. Sitten koiralle tuli jälleen emäntää ikävä, se tuli minua katsomaan. Kehuin kovasti ja lähdin taas saattamaan sitä haukkupaikkaa kohti. Se ei oikein tahtonut enää irtautua, ja kävelin aivan sinne missä se lopetti edellisen haukkunsa. Se lähti taas hieman kauemmas ja alkoi haukkua noin 80 metrin päässä minusta. Olin hieman epäuskoinen: Jäikö hirvi muka noin lähelle, kun rymistelin kovaan ääneen sen perässä taimikon läpi? Nyt hiivin loppu matkan haukulle niin hiljaa kuin osasin. Välissämme oli pikku kaitale isompaa nuorta metsää ja sitten taas taimikkoa. Tulin toisen taimikon laitaan metsäkaitaleen läpi, nousin kannon päälle ja silmäilin taimikkoa. Hetken tutkittuani huomasin kaksi hirveä, emän ja vasan, jotka katsoivat minua suoraan, matkaa oli haulikonkantaman verran. Mittailimme siinä tovin toisiamme koiran haukkuessa, kunnes hirvet katsoivat viisaammaksi poistua paikalta. Kike seurasi niitä jälleen, välillä haukkua antaen, kunnes hirvet pysähtyivät noin 300 metrin päähän uusintahaukkuun. Uutta haukkua ei kestänyt montaa minuuttia, kunnes koira tuli jälleen ottamaan yhteyttä. En lähtenyt enää viemään sitä takaisin, vaan lähdimme kotiin. Kaiken kaikkiaan haukkua tuli reilun tunnin verran.
Tämän reissun jälkeen Kiira on pari kertaa seurannut hirveä, mutta ei ole saanut sitä haukkuun, ja lisäksi sillä oli viime viikolla yksi lyhyt hirvihaukku. Toisaalta olemme tyytyväisiä, että edes haukkuja on saatu (se oli tavallaan ensimmäisen syksyn tavoite), mutta toisaalta vähän harmittaa, kun koiralla ei selvästikään ole tässä vaiheessa sitkeyttä pitkäjänteiseen työhön. Toivottavasti se vielä kehittyy!

Keskiviikko 11.10.2023
Eilen olimme jälleen vieraana Vehmersalmella. Tavanomaiseen jahtiporukkaamme oli tullut lisäksi pari uutta passimiestä, ja nyt meitä oli paikalla yhteensä kuusi aseen kanssa ja yksi ilman, tehden laavumestarin virkaa kahvin keitossa. Kun kaikki passimiehet taisivat olla varttuneempaa ikäluokkaa 70+, ja koirakin 12-vuotias, kutsuin päivää leikilläni senioreiden ulkoilutuspäiväksi.
Elmeri siis laskettiin matkaan. Se löysi ajon melkein heti maatilan pihan tuntumasta ja siitä alkoi yli kaksituntinen pyöritys jäniksen kanssa. Jakauduimme passipaikoille ja kuulostelimme. Jänis kuitenkin väisti passit tehokkaasti ja käytti juostessaan paljon samoja reittejä. Erityisen suosittu oli pieni mökkitie ja sen alittava ojarummun kohta. Kun ajo jäi venkslaamaan parin hehtaarin kokoiseen kuusikkotiheikköön pidemmäksi aikaa, päätin lähteä tarkastamaan tilannetta. Olin melko varma, että koira hukkasi jäniksen ja pyöri vain ympäriinsä hukkapaikalla välillä haukahtaen. Menin tiheikköön ronskisti oksia paukautellen matkallani ja huutelin, että jos täällä jänis on niin painu muualle juoksemaan!


No mitä siitä tapahtui, saman tien kun sanomasta pääsin niin ajo kaarsi uudelle uralle pois tiheiköstä ja vanhoilta jäljiltä. Olihan se jänis täällä! Taas kerran pitäisi luottaa koiraan. No, totta kai jänis tuli takaisin ja kaarsi muun muassa tielle juuri siihen paikkaan, missä olin passissa ennen matkaani risukkoon. Jänis ohitti myös toisen passimiehen, joka oli liian kaukana ja toisella kertaa kääntyessään näki vain pakenevan jäniksen perävalot päätä kääntäessään. Olin jäänyt tiheikön laitaan josta ei juuri iloa ollut passipaikkana, ja ajo meni edestäni muutaman kymmenen metrin päästä, sitten kaarsi pienemmälle hiekkatielle ja loittoni sitä pitkin muutaman sata metriä. Käytin tämän tilanteen hyväkseni ja hiivin melko nopeaan tahtiin tuolle tielle, lähelle sitä tien alittavaa ojaa josta ajo oli kulkenut jo niin monesti, että sekosin laskuista. En ehtinyt kauaa ihmetellä kun näin silmännurkasta liikkeen tiellä, käännyin ja samassa jänis hyppäsi pois tieltä suuntanaan se kuusitiheikkö, josta juuri tulin pois. Ammuin jänistä nopeasti hyppyyn ja hetken uskoin, että pummasin sen. Menin katsomaan ja siellä jänis sitten kuitenkin makasi tien poskessa karvaisella kyljellään.

Laskimme sitten koiran tulipaikalta uudelle haulle. Se löysi jäljen taas melkein heti koskemattomasta maastokohdasta. Se seurasi jälkeä aika suoraviivaisesti ja melko reilustikin herätellen. Osa miehistä jo meinasi mennä passiinkin, mutta minusta tilanne ei oikein vaikuttanut jänistyölle. Haukku oli liian harvaa ja vauhti hidasta. Epäilin, että koira olisi supin tai ketun jäljillä. Ja kun tämän otin puheeksi niin kuinka ollakaan, laavuisäntämme kertoikin että edellisiltana supikoira oli maistellut omenia pihassa. No sepä se!
Supin jäljitys vei koiran saareen, johon se jäi haukkumaan paikalleen. Tutkan paikannus pätki useiksi minuuteiksi kerrallaan, mistä päättelin koiran olevan välillä luolassa. Saareen meni pieni maakannas, ja lähdin yhden kaverin kanssa kokeilemaan pääsisikö saareen kannasta myöten. Muut jäivät selvittämään, olisiko mahdollista saada jostakin vene lainaksi. Rämmimme useamman sata metriä maakannakselle todetaksemme, että niin lähellä ja silti niin kaukana. Kannas oli ehkä 50 metrin mittainen kaistale sammalmätästä ja hutteikkoa kahden metsän välissä.


Kun mietimme, uskallammeko lähteä kokeilemaan ylitystä, sain ilahduttavan puhelun: Laavuisäntämme tuli soutuveneellä meitä noutamaan! Kiipesimme veneeseen ja pääsimme saareen, jossa Elkku haukkui supia luolassa. Luolan suu oli suuri ja siihen mahtui itsekin makuulleen. Supi oli ahtautunut parimetrisen käytävän perälle pohjukkaan, josta se ei päässyt suuntaan eikä toiseen. Mutta voi harmi, kun pohjukkaan ei päässyt mistään ylhäältä tai sivulta, mistä olisi voinut ampua! Kirosin itseni taas tyhmyydestäni, kun jätin "supireppumme" kotiin. Siinä olisi ollut taskulamppua, pistoolia ja muuta tarpeellista tähän tilanteeseen.
Koitimme tavoittaa supia niin, että otin koiran kiinni, annoin kaverille joka vei koiran syrjempään, ja jäimme luolan kahdelle suuaukolle vahtiin toisen kaverin kanssa. Monesti supi voi vastaavassa tilanteessa tulla ulos luolasta, jos hiljaa odottaa. Mutta se tuli ulos melkein saman tien kun koira vietiin pois, enkä odottanut sitä lainkaan niin aikaisin. Hätäisesti ammuttu laukaus ei osunut supiin, ja se pyörähti pois. Mutta ilmeisesti paineesta ja äänestä sokaistuneena se tuli melkein heti uudelleen eteeni ja sain toisen mahdollisuuden. Tästä supikoira jäi saaliiksi.
Päivämme jatkui vielä toisen jänisajon merkeissä, tästä ei kuitenkaan jänis tullut näytille ja otin Elmerin lopulta kolmen maissa kiinni ajosta. Olipa tapahtumarikas ja mukava jahtipäivä hyvässä seurassa!



Keskiviikko 4.10.2023
Syksy on pyörähtänyt kunnolla käyntiin ja kaikki koirat saaneet metsää. Elmeri se vaan on varma kuin tauti tuossa jäniksen ajossa, ja se on löytänyt ajettavan melkein kaikilla reissuilla. Yksi reissu meni supihommiksi, kun Elkku jäljitti ensin yhden supin vanhaan raunioon. Supi pelasti itsensä kaivautumalla koloihin. Elkku haukkui rauniossa topakasti, mutta minulla ei ollut keinoja saada supia pois enkä saanut siihen näköyhteyttä, niinpä piti luovuttaa. Läheltä löytyi kuitenkin toisen supin jälki, jota Elkku seurasi tovin ja sai supin penikan pysäytettyä metsään. Sen saimmekin sitten saaliiksi! Lisäksi saimme yhden jäniksen Vehmersalmelta. Sateisesta säästä huolimatta ajo kulki ja sain itse poksauttaa jäniksen karvaiselle kyljelle. Onneksi on edes yksi pelaava koira talossa!





Mankkis jatkaa harjoittelua. Se on saanut vaihtelevasti ylösottoja, viime aikoina jäniksen löytäminen on ollut haasteellista. En tiedä, eikö sillä maltti riitä vielä selvittää yöjälkiä vai eikö jänis vaan ole liikkunut. Mankkisella on paljon virtaa ja vähän malttia/järkeä nuorten koirien tapaan. Se hakee jo aika hyviä lenkkejä, noin 300m säteeltä, mutta ajossa on liikaa vauhtia ja se lähtee herkästi hukkapaikalta pakittamaan. Lisäksi ääntä tahtoo tulla vähän liikaa, eikä koiraa ole sen vuoksi viitsinyt käyttää porukkajahdeissa. Harjoitellaan kotona. Kunhan vaan jäniksiä löytyisi ajoon, ilman jänistä on vaikeaa harjoitella ajamista.
Kiirakin on saanut metsää vähintään kerran viikossa, usein enemmänkin. Reissut ovat vielä lyhyitä ja Kiira turvautuu paljon ohjaajaan. Nuorihan sekin toki on, mieleltään vielä aivan pentu. Kertaalleen se haukkui jotakin muutaman minuutin, palasi sitten nopeasti isännän luo. Kerran veimme sen näköhirville hakkuuaukealle ja pääsin vajaan sadan metrin päähän hirvistä, ennenkuin ne karkkosivat. Koira huomasi hirvet ja hyppi kahdella jalalla, kurkkien hirvien suuntaan ja haukahdellen. Se suhtautui hirviin pelonsekaisella kiinnostuksella. Rohkeus ei riittänyt oikein lähteä seuraamaan, mutta se haukkui hirvien jäljille ja makuuksille, ja mielenkiintoa olisi kuitenkin ollut lähteä perään. Seurasimme hirviä vähän aikaa mutta kadotimme jäljet melko nopeasti. Kiira tarvitsee vielä aikaa aikuistuakseen. Metsää se tulee siitä huolimatta saamaan, vaikkei rohkeus riittäisikään hirvitöihin.

Ja sitten pentuasiat. Nimiäisiä vietettiin ja pennusta tuli Väinö, "Mettänviepä" laitetaan kirjoihin. Mettänviepä on metsämytologiassa hahmo, joka houkuttelee lapsia metsään ja eksyttää ne. Väinö on kasvanut, lähtenyt liikkeelle ja laajentanut elinpiiriään päivä päivältä. Olemme tutustuneet matkan päästä perheen muihin koiriin. Väinö on reipas ja vilkas kuten mikä tahansa koiranpentu, huolimatta siitä että on pentueen ainokainen. Kiinteää ruokaa se on syönyt jo pari viikkoa, ulos pitäisi pikku hiljaa alkaa lähteä vaikka kelit ovat kylmenemään päin. Milliskin on saatu mammalomalta pari kertaa metsään ja pieni ajonpätkäkin tuossa oli. Reissut ovat vielä lyhyitä ja suojaliiviä käytetään, vaikka Millis ei sitä arvostakaan.



Keskiviikko 30.8.2023
Metsään päästiin taas, mikä sen mukavampaa! Ajoja olemme saaneet vaihtelevasti, Malviina jatkaa harjoituksia siitä mihin jäi talvella ja Elkku on toiminut hieman paremmin. Kiirakin haukkui hetken aikaa jotakin, mutta rohkeus ei riittänyt vielä kunnon haukkutyöhön ja se tuli pois haukultaan.

Milliksen kanssa kävimme siellä röntgenissä, ja pentumääräksi varmistui yksi pentu. Viime sunnuntaina koitti synnyttämisen aika. Avautumisvaihe alkoi noin puoli viideltä aamulla, ja koko päivän saimme todistaa epämukavaa oloa - vinkunaa, pesän tekoa ja levottomuutta. Millis huilasi ehkä tunnin- parin pätkissä ja sitten sama meno jatkui. Iltaa kohti se muuttui tuskaisemmaksi, ja viimein vähän puoli kuuden jälkeen se alkoi ponnistella. Ponnistusta riitti tasan sen verran että sikiövedet tulivat pihalle. Sen jälkeen koira oli kivulias, kyyhötti pesässään eikä työntänyt enää. Kokeilin varovasti, tuntuisiko pentua synnytyskanavassa, ei tuntunut. Eikä mitään supistuksia ilmaantunut kopeloinnistani huolimatta. Sen verran olin koittanut lukea, että tiesin alussa supistusten voivan olla epäsäännöllisiä ja pennun tulo saattaisi kestää, mutta toisaalta veden mentyä ei viitsisi kovin kauaa odottaa. Lisäksi kun kyseessä oli riskitiineys, voisi olla hyvin mahdollista ettei pentu syntyisi ilman puuttumista tilanteeseen. Soittelin hyvissä ajoin eläinlääkäriin, ja pienen pohtimisen jälkeen totesi lääkäri viisaimmaksi tulla klinikalle tarkastamaan tilanne.
Ajoin Juvalle päivystykseen. Siellä olikin jalkansa rikkonut jämpti ennen meitä ja matkoineen sun muine odotuksineen meni reilusti toista tuntia ennenkuin pääsimme tutkittavaksi. Tällä välin Millis odotti autossa, eikä mitään tapahtunut mikä olisi edesauttanut synnytystä. Kun viimein pääsimme sisälle oli koira kovin kivulias tutkittaessa. Sen koko kohtu oli lääkärin mukaan krampissa ja vatsa kivikova, eikä siksi supistuksia voinutkaan tulla. Olin huolissani ja ahdistunut valmiiksi, ja siinä vaiheessa kun alettiin puhua, että onkohan pentu enää hengissä, ei olo ainakaan helpottunut. Pennun vointia tarkastettiin ultralla, minuutit tuntuivat tunneilta kun pientä sydäntä ei ensin meinannut näkyä. Pentu oli kovin pitkällä kohdussa eikä lähimaillakaan syntymistä. Lopulta hento syke löytyi, se oli aivan liian hidas, mikä kieli pienen ahdingosta. Millis sai heti lisähappea, se rauhoitettiin ja sektio tehtiin lopulta noin kymmenen aikaan illalla. En voi kuin kiittää rauhallisia, ammattitaitoisia lääkäreitä ja koirani yhteistyökykyä. Millis hyväksyi mukisematta kaikki oudot toimenpiteet ja asennot mihin se joutui ennen rauhoitusta.
Näin kokemattomin silmin näky sektion jälkeen oli lohduton. Ulos saatiin veltto, iso pentu joka sinersi voimakkaasti eikä osoittanut mitään elon merkkejä. Sitä hierottiin, sieraimiin puhallettiin, lisähappea ja herätettä annettiin. Sieraimista tursusi vaahtoa hieronnan tahtiin. Tässäkö tämä nyt oli? Mutta vähitellen se alkoi osoittaa elonmerkkejä: Pienenpieni vingahdus, suun avaus, sitten yskäisy ja toinen. Kohta se jo kampesi liikkeelle. Huh, luojalle kiitos!
Viivyimme klinikalla vielä sen aikaa että Millis saatiin ommeltua kokoon, herätettyä, pentu sai imeä ensimmäiset maitopisarat ja se kuivattiin. Olimme lopulta puoli yhden aikaan yöllä kotona. Toistaiseksi meillä on mennyt melko hyvin. Ainoa harmillinen asia on Milliksen kadonnut ruokahalu, sen syöminen on ollut melko heikkoa. Luulen sen olevan seurausta saadusta antibiootista sekä jälkipolttojen tekemistä kivuista. Kipulääke auttaa jonkin verran näihin. Pentu on saanut painoa mukavasti ja laatikossa on suurimmaksi osaksi hiljaista. Millis on ehkä turhankin varovainen emo ja hoitaa hellästi pientään. Tai isoaan, pentu painoi syntyessään yli 500g ja on saanut nyt kolmanteen päivään mennessä hyvin lisää painoa.





Maanantai 14.8.2023
Viikonloppu meni dreeveripäivillä mukavasti. Kaikki dreeverini olivat ilmoitettu näyttelyyn, toki nyt sattuneesta syystä vain kaksi osallistui. Näyttely meni hyvin joskin kiirettä piti kahden kehän väliä juostessa. Molemmille (Elkku ja Mama) tulokseksi tuli ERI, mistä olen tyytyväinen.
Pinksun kohdalla mahan kasvattelu jatkuu, yllättävän paljon muutosta tapahtuu jo viikossa. Tällä viikolla menemme röntgeniin tarkistamaan pentumäärää. Maha ei ole kovin iso joten tuskin röntgenissä suuria yllätyksiä tulee.


43 vrk viimeisestä astutuksesta



49 vrk viimeisestä astutuksesta

Maanantai 31.7.2023
Aika on taas nytkähtänyt eteenpäin edellisen päivityksen jälkeen, minnekä lie katoaa? Kesäkuun helteestä heinäkuun sateeseen ja kylmyyteen, tuleekohan elokuusta lämmin? Toivottavasti ei, sillä mehtuukautta odotetaan meillä jo kovasti!
Koirien kanssa ollaan käyty näyttelyissä edelleen. Millis sai alkukuusta hylätyn Rantasalmen näyttelystä. Sehän on kokonsa puolesta dreeverinartun maksimirajalla, ollen 36 cm korkea. En tiedä, että asettelinko sen huonosti pöydälle tai oliko mitassa vikaa, mutta niin tai näin sen korkeudeksi saatiin 37 cm mikä johti hylkäykseen. Olin pettynyt, tottakai. Revanssi saatiin kuitenkin muutaman viikon kuluttua Suonenjoella, missä Millis oli yllättäen PN3 saaden ERI ja SA. Vaikka jäimmekin kolmansiksi, olin todella hyvilläni. Mankkinen sen sijaan jatkaa tasaisella EH:n linjallaan – ilmava on ilmava, ei se muuksi muutu. Odottelemme josko ikä toisi sille lisää massaa. Kaikki koirat on ilmoitettu erikoisnäyttelyyn parin viikon päähän, sitten hylkäämme moiset harrastukset syksyn ja talven ajaksi.

Kiira on saanut pikkuhiljaa lisää järkeä ja oppinut talon tavoille. Se osaa odottaa vuoroaan ruokailutilanteissa, osaa kävellä hihnassa, olla hetken paikallaan, osaa käyttäytyä siivosti kynnenleikkuussa ja tottelee, mitä sille sanotaan. Se ei myöskään juurikaan hypi ihmisiä vasten enää, mikä on hienoa. Myös sisäsiisteys on hyvissä kantimissa. Kiira leikkii paljon tyttäremme kanssa, ja kohta kolmivuotias mukula on myös taluttanut karhukoiraa useamman kerran, sillä toisin kuin hulttiot dreeverit, Kiira ei juuri vedä hihnassa.

Millis kävi astutettavana 25.-26.6. Astutukset sujuivat hyvin, joskin uros oli sen verran Millistä matalampi, että Millis piti laittaa alamäkeen. Koska Millis on jäänyt niin monesti tyhjäksi, en aikonut viedä sitä edes ultraan, ellei mitään merkkejä tiineydestä ilmaantuisi. Turhaa rahan menoahan se olisi. Alla muutama kuva uroksesta (Ysi-Ysin A-Jurin Jeremias):








Ensimmäiseen kolmeen-neljään viikkoon ei juuri mitään tapahtunut, tai ainakaan en halunnut sitä uskoa, etten taas pettyisi karvaasti. Ei pahoinvointia, mitä nyt yksi ruoho-oksennus, joka voisi johtua mistä vain. Ehkä Millis oli hieman seurallisempi ja ehkä aavistuksen kiltimpi. Se liehitteli perheen muita koiria ja jopa salli niitä samalle ruokakupille, mikä oli ennenkuulumatonta. Varsinkin juoksun aikana se oli itse piru muita koiriamme kohtaan, nyt tuntui tulleen jokin muutos. Tai ehkä vain kuvittelin. Jospa juoksut olivat vaivanneet sitä.

Sitten ilmaantui laiskuus lenkillä. Kuumuutta ei voisi syyttää, jostain syystä Millis tuntui tahmealta kuitenkin. Ja sitten pissaaminen: Se pissasi taas usein, ja kun se ennen saattoi helposti nukkua 12 tunnin yöunet, nyt se alkoi lähtemään ensimmäisten joukossa aamulla ulos tarpeilleen.
Maha alkoi pyöristyä noin neljän viikon kohdalla. Se ei ollut alussa iso, ehkä hiuksenhieno muutos kylkikaarien takana. Varmastikin liikaa ruokaa, ajattelin ja aloin kiinnittämään huomiota ruokamääriin sekä herkkujen määrään. Milliksen nisätkin turposivat hieman, niin kuin nyt yleensä valeraskaana, joten siitä en ollut lainkaan ihmeissäni. Mutta kaikesta ruokamäärän fiilaamisesta huolimatta pyöristyminen ja tissien kasvatus jatkui. En uskaltanut enää pudottaa ruokaa, sillä entä jos olisikin pienen pieni mahdollisuus että…?
Viikon 4 lopulla ilmaantui kirkasta vuotoa koiran takapäästä. Nyt koirassa alkoi olla sen verran paljon tiineyden merkkejä, että varasin lopulta ajan ultraan. En vieläkään uskoisi tiineyttä, ennen kuin se olisi todennettu kuvantamalla. Jos tämä kaikki olisi vain valeraskautta ja vararavintoa, joutuisi koira kyllä elämänsä laihdutuskuurille.


35 vrk astutuksesta



Tänään sitten kävimme ultrassa ja siellä nähtiin yksi pentu. Mikä mahtava uutinen! Millis pystyi sittenkin tulemaan tiineeksi. Ja miten mahtavaa, että juuri tämän uroksen kanssa, joka oli ei ainoastaan hieno luonteeltaan, mutta myös hyvä suvultaan ja omistajan kertomana metsässä innokas, riistaviettinen koira. Olin ollut innostunut yhdistelmästä, vaikka jo toiveeni menettänyt Milliksen suhteen, mutta nyt! Tunteet kuitenkin vaihtuivat alun innostuksesta nopeasti jännitykseen, kun aloin miettiä riskejä mitä yhden pennun tiineyteen ja synnytykseen liittyy: Miten yksi pentu ei välttämättä käynnistäisi synnytystä, saattaisi kasvaa niin isoksi, ettei pystyisi syntymään jne. Entä jos synnytys ei etenisi ja jouduttaisiin sektioon, ja mitä jos olisikin liian myöhäistä ja pentu menehtyisi? Ja entä jos se yksi ja ainoa olisi jotenkin viallinen, häntämutkainen tai värivirheinen? Lisäksi harmistus myös uroksen omistajan puolesta, joka olisi toivonut pentua. Kaikkea tätä kävin mielessäni läpi, enkä enää osannut pelkästään iloita hyvistä uutisista. Siitä, että kaikkien yritysten ja epäonnistumisten jälkeen, ja huolesta huolimatta, meillä on kasvamassa pieni dreeverin alku jolla toistaiseksi kaikki on hyvin.
Varasimme tällä käynnillä ajan tiineysröntgeniin, toiseen herpesrokotukseen ja myös mahdolliseen sektioon. Ystävällinen, kokenut eläintenhoitaja sanoi suoraan, että hänen kokemuksensa mukaan yksi pentu ei käynnistä synnytystä ja kannattaisi suoraan varata leikkausaika. Voi toki olla myyntipuhetta, niin tai näin, mutta en haluaisi ottaa riskiä tämän yhden ainoan pennun kanssa, että se menehtyisi epäonniseen synnytykseen. Varasimme siis ”lasketun ajan” tienoille leikkausajan varuilta, jos mitään ei ala tapahtumaan. Ajattelin vielä keskustella röntgenin yhteydessä lääkärin kanssa, miten hänen mielestään kannattaa edetä.
No mutta, nyt ei auta muu kuin (vihdoin) alkaa valmistella asioita pientä, odotettua koiravauvaa varten. Matolääkkeet, puppybooster, nutriplus, maidonkorvike varuilta, muut hoitotarvikkeet kasaan ja pentulaatikon tekoon.

Maanantai 19.6.2023



Enimmät näyttelyt alkavat olla käyty, eikä näistä voi oikein sanoa että suuremmin motivaatiota tulisi jatkoon, ainakaan Mankkisen osalta. Reilu viikko sitten kävimme Mankkisen ja Milliksen kanssa hakemassa EH:t Kerimäeltä. Minun silmäni dreeverin osalta taitaa olla kieroutunut tai ainakin ruosteessa, kun oma ja tuomarien näkemykset eivät oikein meinaa kohdata. Ei siksi, että arvostelut eivät mielestäni menisi oikein, vaan siksi, että mielestäni tuomarin linja pitäisi sitten olla sama kaikkien koirien kohdalla. Jos yhtä sanotaan kevyeksi ja on liikaa maavaraa, niin miten sitten seuraava vielä kevytrunkoisempi ja pitkäkoipisempi koira vie voiton? No, jospa olen vain huono häviäjä. Yhtä kaikki, näyttelyhommat alkavat tuntuvasti riittää. Pari näyttelyä käymme vielä heinäkuulla ja sitten päänäyttely elokuussa, muihin en enää ilmoita ketään. Olkoot, metsässä ne koirat katsotaan!

Muutoin ollaan vietetty täysin normaalia kesän elämää. Kuuma sää on lämmittänyt uimavedet siinä määrin, että olemme päässeet hyvin pulikoimaan. Koirat ovat menneet mielellään järveen tässä helteessä. Pyörälenkeillä ollaan käyty aamuvarhaisella Mankkisen ja Milliksen kanssa, muut ovat säästyneet vielä tältä. Milliksen juoksu alkoi ja sille on taas kerran tulossa juhannusheila (Ysi-Ysin A-jurin Jeremias). Olen pessimistinen, että mitään tapahtuisi pentujen tulon suhteen edelleenkään, mutta kai tuota vielä pitää yrittää.

Sunnuntai 21.5.2023

Näyttelyiden osalta suunnitelmista toteutukseen ja vaihtelevalla menestyksellä. Mankkisen, Kiiran ja Milliksen kanssa ollaan käyty Varkauden kennelkerhon järjestämissä näyttelyharjoituksissa. Niissä on ollut mukavasti porukkaa jotta ollaan saatu kunnollinen häiriötreeni aikaan. Isommille koirille harjoitusta esiintymiseen ja Kiiralle muuten vain ihmettelyä.
Mankkinen avasi näyttelysesonkinsa Sulkavalla, jossa oli vain kaksi koiraa. Se esiintyi hienosti löysällä hihnalla ja seisoi nätisti paikoillaan eikä pakoillut tuomaria. Se sai sileän ERI:n, ollessaan lupaava mutta liian kevyt vielä. Olin kuitenkin tyytyväinen tulokseen. Näyttelyt jatkuivat Mikkelissä ja Varkaudessa, joista tuomisiksi tuli molemmista EH, niinikään samoilla saatesanoilla, lupaavat raamit mutta lisää massaa siitäkin huolimatta, että koira oli ilmoitettu junioriluokkaan.
Varkauden näyttelyssä oli mukana myös Millis, jota en oikeastaan enää suunnitellut vieväni minnekään. Kuitenkin tiedän, että Varkaudessa tuomaroinut Poti pitää massiivisista koirista, ja hälle jos kelle Millis pitäisi näyttää. Millis sitten yllätti ja olikin VSP saaden toisen sertinsä ja myös nordsertin. Joutuu kai sen vielä jollekin tuomarille näyttämään.
Elmerin veteraanisertin metsästys päättyi hienosti Mehtäkoerassa eilen, sen ollessa ROP veteraani ja saadessa veteraanivalion arvon.





Keskiviikko 19.4.2023

Meille on tullut jälleen laumanjatketta. Kävimme maaliskuussa hakemassa Olli-Pekalle karjalankarhukoiran pennun. Karhukoiran hankinta on ollut mielessä jo vuosia, oikeastaan siitä saakka kun selvisi ettei Nallesta oikein ollut metsästyshommiin. Emme kuitenkaan halunneet ottaa karhukoiraa kerrostaloon, joten mahdollisuutta pennun hankkimiseen ei ole oikeastaan ollut ennenkuin nyt. Pentuja katselimme parin kevään ajan ja lopulta OP bongasi tämän kiinnostavan yhdistelmän, jossa ei lähisukupolviin ole matadoruroksia ja kuitenkin sukutaulussa on kiitettävästi käyttövalioita, ainakin näin dreeveri-ihmisen näkökulmasta. Vanhempien laajahakuisuus oli myös yksi kriteeri jolla pentua katsottiin, sillä tässäkään tapauksessa ei meistä kumpikaan arvosta saappaan kiillottajaa.
Kiiran kanssa on mennyt mukavasti. Se osoittautunut erilaiseksi kasvatettavaksi kuin dreeverit tähän saakka. Se on villi,. vapaa ja ehtii kaikkialle, ja myös tuhonnut jonkin verran tavaraa. Sillä on ihmeellinen mielikuvitus, se syö tavaroita joihin dreeverit eivät ole koskeneet ja menee paikkoihin joissa dreeverit eivät ole käyneet. Lenkkeilyn saloihin olemme pikku hiljaa tutustuneet, pikkukoira ei pidä vapaudenriistosta. Valjaissa on ollut totuteltavaa ja sulateltavaa. Kiiralla on oma tyylinsä jäädä jumittamaan ja "jurottamaan" ajoittain - hihnassa meno ei oikein aina maistu, kun pikkukoira on tottunut kulkemaan vapaana. Arka se ei ole, ja suhtautuu mukavasti uusiin asioihin. Se myös palautuu nopeasti kokemistaan säikähdyksistä, ja välillä tuntuu, että pää on umpiluuta - joitakin asioita saa olla muistuttamassa uudelleen ja uudelleen (esimerkiksi ihmisiä vasten hyppiminen on tapa, josta pikku hiljaa yritämme pyrkiä eroon). Toisaalta kovapäisyys on hyvä asia metsästystä ajatellen, kun heikoilla hermoilla ei siinä hommassa tee mitään.
Kiiran kanssa on käyty jo näyttelyharjoituksissa. Se on suhtautunut uusiin tilanteisiin varauksella mutta kuitenkin sopeutuen. Mankkis on niinikään joutunut näyttelyharjoituksiin ja viime sunnuntaina ensimmäiseen mätsäriinsä - ollen hienosti sinisten toinen.

Perjantai 3.3.2023



Sinne meni metsästyskausi! Kulunut kausi jäi mieleen ajojen puolesta melko hyvänä kautena. Etenkin Millis paransi ajojaan loppua kohden kuin sika juoksuansa. Elmerikin ajoi hienosti, ja jo vähän harmitti että olen julistanut sen eläkkeelle ajokokeista. Mankkisen kanssa, no, harjoiteltiin. Sillä on opittavaa mutta onneksi intoa löytyy. Metsässä käytiin Elkun kanssa 31 kertaa ja Milliksen kanssa 45 kertaa. Kaikkia Mankkisen reissuja ei laskettu niiden ollessa alkukaudesta aika lyhyitä, mutta sekin pääsi metsään.

Viimeiset pari viikonloppua menivät työntäyteisesti porukkajahdeissa Vehmersalmella, Lapinlahdella ja Siilinjärvellä. Erityisesti Lapinlahden reissu jäi mieleen, kun saimme hyvin jäniksiä nurin. Millikselle O-P pääsi ampumaan jäniksen pitkään ajoon, Millis oli ehtinyt touhuta tämän jäniksen parissa jo useamman tunnin. Itse ammuin Elmerille niinikään pari-kolmetuntiseen ajoon jäniksen, ja mettäkaveri pääsi myös ampumaan Elmerin vähän lyhyemmästä ajosta omansa. Myös kaverin nuori koira ajoi tosi hienosti, joten senkin puolesta onnistunut reissu. On hienoa päästä tuollaisille jänismaille koirien kanssa. Vehmersalmenkaan jänismaat eivät jätä kylmäksi, joskaan tuolla meillä ei tuurannut osumien suhteen. Siilinjärvelläkin ajot raikasivat ja jäniksiä havaittiin, mutta keskityimme enemmän seurusteluun kuin varsinaiseen jahtiin.

Milliksen tehtyä hyviä ajoja nyt loppukaudesta kasvoi nälkä koehommiin, ja kun muualle ei enää päässyt niin pitkää koetta pidettiin Siilinjärvellä helmikuun viimeisenä päivänä. Olimme kaverien jahtimailla, missä aiemminkin ollaan käyty ajattamassa ja ajot ovat tuolla sujuneet hyvin. Nyt kuitenkin edellisyön tuuli ja lumella olevat useamman yön jäljet varmaankin sotkivat koiran hommia, sillä jäniksen löytämisestä ei ollut tulla mitään. Hakumaastossa treenasivat myös puolenkymmentä ravihevosta, lenkkeilijä, paikallinen kettukoira, autojakin kulki, joten toimintaa riitti siltäkin osin. Milliksen hakuvauhtikaan kun ei lumessa päätä huimannut, niin näytti jo huonolta että eihän tästä saada ajoa laisinkaan. Kuitenkin kuin puolivahingossa koira sitten törmäsi jänikseen, ja se ajoi kuin ajoikin kaksi tuntia putkeen, eli koko pitkän erän täyteen! Eihän Milliksen ajo koskaan mitään suoraa huutoa ollut, ja ajossa oli jonkin verran 1-4 minuutin katkoja, mutta sopivasti se aina osasi avata suunsa niin, ettei vähennettävää tullut. Toisen jäniksen löytämiseksi ei jäänyt juurikaan aikaa, vain 13 minuuttia, joten päivän ajot jäivät tuohon ensimmäiseen. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että Millis ylipäänsä ajoi ja muisti haukkua koko ajan.

Nyt on sitten aika vaihtoehtoisten harrasteiden: Olen jo kaivellut potkurin ja sukset naftaliinista, näyttelykalenteriakin on alustavasti tutkittu.

Sunnuntai 12.2.2023

Milliksen kanssa ollaan käyty parissa kokeessa. Toinen oli pitkä koe viikko sitten, se pidettiin Vehmersalmella missä olemme käyneet metsällä aiemmin. Keli oli normaali talvikeli, pienellä pakkasella ja ei uutta lunta, joten eri ikäisiä jäniksen jälkiä maastoissa oli paljon. Millis teki kohtuullisen hyvin töitä, mutta jostain syystä ensimmäisen erän ajo jäi aivan tyngäksi kestäen vaivaisen 6 minuuttia. Hukka tuli hirvien syönnöksille ja makuuksille jyrkän kalliomäen rinteeseen. Toisessa erässä sen sijaan tuli katkonaisesta ajosta huolimatta kohtalaisen hyvin minuutteja. Päivän räpellykset riittivät kolmostulokseen.

Viime perjantaina kävimme tiineysultrassa eikä siellä ollut pentuja. Sääli, mutta johan tuohon alkaa tämän koiran kanssa tottumaan.

Lauantaina starttasimme Keiteleelle ajokokeisiin. Pakkasta oli kymmenkunta astetta ja edellisiltana satoi hieman lunta. Olosuhteet olivat hyvät joskaan jäniksen jälkiä ei joka penkalla ollut. Milliksellä alkaa kuitenkin jo vähän näkymään valeraskauden oireita, se ei ollut hakiessa aivan parhaimmillaan ja tuntui hieman vetelältä. Menipä tuo metsään kuitenkin ja sai kaksi jänistä liikkeelle. Ensimmäinen ajo oli pätkittäinen ja jälleen jänis pyrki jyrkänteen reunaan, mihin sitten lopulta koira sen hukkasi. Ja minä sain kuntoilla kummasti jyrkkää rinnettä ylös ja laskea persmäkeä alas, kun yritin saada koiraa kytkettyä. Tottelevaisuus ei kuulu Milliksen vahvuuksiin. Toiselle erälle kuitenkin päästiin, ja pitkän etsimisen jälkeen jänis löytyi. Tässä ajo taas sujui hienosti, Millis ajoi melkein tunnin putkeen hyvällä haukulla. Vaan sitten kun hukka tuli tielle niin se tuli, eikä sen jälkeen ajoa enää kuultu. Jälleen kerran kolmostulos tuli plakkariin. Koirani tuntien olen kuitenkin tyytyväinen myös kolmosiin, koska sen ollessa näin tiukkahaukkuinen ei mikään tulos ole itsestään selvyys.

Keskiviikko 18.1.2023

Vuosi vaihtui rauhallisesti ilman raketteja. Metsässä on käyty, sieltä ei suurempaa kerrottavaa. Malviina on kehittynyt hakemisen ja itsenäisyyden suhteen, tehden nyt noin 120 metrin laajuista hakulenkkiä. Parannettavaa riittää vielä, mutta eipä koira ole iällä pilattu. Intoa sillä on jäniksien perään vähän liikaakin, oikeastaan hyvä niin, koska hankalaapa sitä olisi muuten harjoittaa.
Elmeri on ajanut entiseen malliinsa, olemme hyödyntäneet sitä lähinnä rusakkojahdissa viime aikoina. Rusakkohommiin vain tuo keli meni huonoksi, kun hangen pinta kantaa rusakkoa niin se voi juosta villinä minne haluaa pitkin metsiä, eikä näyttäydy herkästi. Elkku taas raskaana koirana kyntää hangessa.

Millis aloitti juoksunsa 1.1. uuden vuoden kunniaksi. Olen yrittänyt astuttaa sitä kaksiin viimeisiin juoksuihin tuloksetta: Astutukset ovat teknisesti menneet hyvin, mutta pentuja ei ole tullut. Nyt päätin vaihtaa isäehdokkaan toiseen, joskin saman sukuiseen koiraan. Millis astutettiin Jylhäpuron Eevertillä, joka on samaa pentuetta kuin aiempi uros Jylhäpuron Elmeri. Jotain tuossa suvussa on mitä haluaisin omaan koiraani, joten kokeillaan nyt näin. "Vertti" on metsämiehen koira ja kaiken riistan koira, ollut viimeiset pari vuotta eläkkeellä metsästysmaidensa susitilanteen ja ylisuuren sorkkakannan vuoksi. Vertillä on vetoa sorkkaeläimiin, mutta pienet alueet ovat liian vaarallisia ajattamiseen, eikä sitä ole helppoa saada kiinni ajosta. Isännän mukaan Vertti on erittäin metsästysintoinen ja varhaiskypsä koira, joka on nuoresta saakka saanut pitkiä ajoja. Se on hanakka ottamaan kiinni supikoiria. Herkkyyttä löytyy jonkin verran ajossa ja ylösottotyössä. Rakenteeltaan Vertti on sopusuhtainen, pitkärunkoinen, urosmainen muttei liioitellun massiivinen, takaosaltaan suora uros.

Yhdistelmän sukutaulu on mielenkiintoinen. Isän emälinjalla ei ole jatkajia, vaikka siellä on oman aikansa pelaavia koiria (Yläahon Elli, Yläahon Essi, Jylhäpuron Amalia). Yksi yhdistelmän ajatus onkin antaa mahdollisuus tälle linjalle, joka on katoamassa. Papinpuron Loyd (Vertin isä) on niinikään jättänyt hyviä jälkeläisiä, mm. SM-kävijät Lordi ja Humala-Aron Zako ovat viime aikoina olleet paljon esillä. Lisäksi Vertissä linjautuu varovasti yhdistelmä Selamiin Repe-Jelly, josta on tullut kuulemani ja koetulosten perusteella hyviä jälkeläisiä. Vertti-Millis-yhdistelmässä kertautuu varovasti Yläahon kennelin kantanarttu Jelly, joka ei pelkästään itse ollut sitkeä, itsenäinen ajuri vaan myös periytti jälkeläisten koetulosten valossa hyvää.

Jahtiödeemaa periyttäneitä koiria tulee yhdistelmän sukutaulussa neljässä sukupolvessa Milliksen puolelta kolme. Vertin lähisuvussa on tiedossa vain Skallnäs Jäger joka jää 4. polveen. Siinäkin mielessä urosvalinta on kohtalaisen turvallinen, jos niin voi sanoa.

Eipä siinä taaskaan auta kuin odottaa lopputuloksia, joskin odotukset ovat melko matalalla sattuneesta syystä, aiempien yritysten ja epäonnistumisten vuoksi.



Keskiviikko 14.12.2022

Onpa aikaa taas vierähtänyt edellisestä päivityksestä. Mitään kovin kummallista ei ole tapahtunut, vaan entiseen malliin olemme metsässä käyneet. Ennen suurta lumikatastrofia koirat ajelivat mukavasti, ja jopa Millis ajoi varmaankin elämänsä parhaan ajon. Näyttää siltä ääntä tulevan kun vain kaikki keliolosuhteet sattuvat kohdalleen. Kävimme kaverin luona Siilinjärvellä marraskuun lopulla ja Millis ajoi ehkä jopa ykköstuloksen arvoisesti.



Tästä innostuneena ilmoitin sen kokeisiin, tietäen kuitenkin että koiran haukku on varsin tuulella käyvää. Sää ei kuitenkaan ollut meille armollinen ja ennen koetta kerkesi sataa parisenkymmentä senttiä puuterilunta. Pöllyävä lumi haittasi koiraa koetilanteessa ja äänenanto jäi niukaksi, mutta kaikesta huolimatta se sai kasaan kolmostuloksen. Olen siihen erittäin tyytyväinen, koska koirani tuntien ei niidenkään haukuttujen minuuttien saaminen kasaan ole itsestään selvyys. Millis osaa ajaa melko hyvin, mutta haukkuminen vain unohtuu. Haukkukynnys on noin 5-10 minuutin luokkaa, ja siitä pidempi välimatka jänikseen tarkoittaa, että suu menee kiinni.



Muutkin koirat ovat käyneet metsässä. Malviina tekee omia reissujaan ja on ollut mukana tositoimissakin jänisjahdissa noin viikko sitten Vehmersalmella. Kaksi ajoa se sai aikaan ja jänis nähtiin vilaukselta toisessa ajossa, mutta ammuttua sitä ei saatu. Malviinalla "kylmähaku" eli jäljettömän maaston haku on vielä olematonta, se pyörii käytännössä haulikkohollilla. Olen jonkin verran kävellyt sen kanssa alkusyksystä metsässä, jotta se saisi riistakontakteja (ja toisaalta siksikin, että olen ottanut sitä mukaan sienimetsään...). Nyt aloitammekin seuraavan vaiheen Malviinan metsäkoulussa niin, että alan kävelemään hieman vähemmän ja odottamaan koiran omatoimista siirtymistä kauemmin. Koska se on saanut useampia ajoja, uskon sen jo hieman tietävän mitä metsästä etsitään. Hakemisesta en ole järin huolissani tässä vaiheessa, se kehittyy vielä sitä mukaa, kun koira saa ikää ja itsevarmuutta. Nyt minun täytyy vain pystyä sitomaan itseni paikoilleni, etten kävelisi liikoja. Ajamisen suhteen Malviinalla on vielä niinikään opittavaa, se lähtee herkästi hukkapaikalta takaisin jäniksen makuille. Tässä meillä on treenattavaa, ja täytynee pistää juoksuvaihde päälle kun Mankkis saa ajon, mennä perään ja käännyttää se ympäri jos se aikoo tulla pois hukkapaikalta. Intoa, hönkää ja ääntä pennussa kyllä riittää kun jäniksen perään pääsee, siinä ei ole puutteita. Eli siis hyvää löytyy, mutta myös kehityskohteita, niinkuin pentukoiran kanssa aina.



Elkku on tällä välillä toiminut opetusmestarina lähinnä Millikselle. Elkun hukkatyö on vertaansa vailla, se tekee täydellisiä rengastuksia hukkapaikoilla. Millis taas sen sijaan joskus sortuu sahaamaan jälkeä edestakaisin. Millis onkin nyt pari kertaa käynyt metsässä yhdessä isänsä kanssa, ajatuksena juurikin tuo hukkatyön vahvistaminen, josko se saisi Elkulta oppia. Pari ensi,mmäistä reissua eivät ole tehneet ihmeitä, mutta katsotaan miten jatkossa edetään. Elkku on ollut tällä kaudella hyvässä vedossa, ja toiminut metsässä aivan kuin nuoruusvuosinaan.

Perjantai 4.11.2022
Eilen ja toissapäivänä olimme Vehmersalmella jahdissa. Keli oli peruskostea ja kolea syysilma. Musta maa, valkea jänis. Otimme ensimmäisenä päivänä Elkun matkaan. Sillä ei kauaa nokka tuhissut, kun se pienen herättelyn päätteeksi nappasi valkoisen jäniksen ajolle. Menin passiin harvalle kuusikolle ja kuinka ollakaan, matkallani törmäsin toiseen jänikseen. Se oli makuillaan kaatuneen kuusen alla, ja sen valkea pää pilkisti oksien välissä. Ei sitä nyt makuilleen kehdannut ampua, ajattelin ja seurailin hetken jäniksen edesottamuksia. Se pyöritteli korviaan, katsoi minua ja totesi parhaimmaksi siirtyä hiljalleen noin sadan metrin päähän mäen päälle pitkään heinikkoon. Sinne se jäi kököttämään. Pian ajojänis tuli kuusikon halki eteeni, ammuin sitä kerran mutta ohi, se karkkosi sopivasti mättäiden ja puiden takaa niin ettei toista laukausta saanut kokeiltua. Laukaus säikäytti myös heinikossa maanneen jäniksen tiehensä. Elkku tuli paikalle, haahuili hetken ruudinkäryssä ja lähti sitten sen karkkojäniksen perään. Siitä jänis juoksi suoraan Olli-Pekalle kopiksi ja päätyi pataan.


Tämän jälkeen yritimme etsiä vielä sitä minun ohiampumaa jänistä mutta tuloksetta. Elkku kuitenkin nappasi keskeltä peltoa ilmeisestikin rusakon, joka viihtyi vain pienen pätkän metsässä ja latoi sitten pikkuteitä pitkin isommalle tielle. Tässä ehti autojakin ajaa jäljen yli ja rusakko hävisi Elkulta. Vein sen vielä uuteen paikkaan ja jäin sinne seuraamaan ylösottotyötä. Koira herätteli harvakseltaan ja eteni, sitten herättely kiihtyi ja arvasin sen olevan jo lähellä jänistä, eikä aikaakaan kun ajo lähti. Vaan tämä ajo ei oikein sujunut, tuli hukkia ja taas uusia "perslähtöjä". Vaikutti siltä että jänis tykkäsi piilotella. Piiloleikkiä kesti aikansa eikä jänis tullut passeihin, lopulta otimme koiran kiinni ja päätimme päivän. Mukava jahtipäivä oli kaiken kaikkiaan.

Seuraavana päivänä oli Milliksen ja Malviinan vuoro. Olli vei Milliksen rannan puolelle aluettamme, minä menin toiseen suuntaan Malviinan kanssa tutkimaan josko löytäisimme jäniksen. Kiersimme kolmisen kilometriä metsää ja taimikkoa, jäniksen syönnöspaikkoja löytyi ja pentu viuhtoi niissä innoissaan, mutta jänistä ei näkynyt. Malviina pyöri noin sadan metrin säteellä maksimissaan, annoin sen tehdä aina omat kierroksensa ja siirryin, kun se tuli ottamaan yhteyttä eikä enää osoittanut lähtemisen merkkejä. Sillä välin Millis etsi jänistä rannasta ja löysikin lopulta, ajoi suoraan mehtäkaverimme passiin ja jänis jäi saaliiksi. Millis laitettiin etsimään toista jänistä, se löytyi pitkähkön yöjälkityön päätteeksi. Tämäkään ajo ei valitettavasti pitkään kestänyt ennen kuin se meni ropsipinon alle. Sittenpä Millikselle ei enää kolmatta ylösottoa saatu.
Vein Malviinan autoon ja lähdin vielä tutkimaan nuotiopaikan lähimetsän, näkyisikö siellä merkkejä jäniksestä. Kuinka ollakaan, karkotin matkallani yhden valkoisen liikkeelle! Soitin äkkiä Ollille että toisi Malviinan paikalle, ja tyrkkäsin sen jäljelle. Se oli innoissaan, nuuski maata, pyöri ympäriinsä ja haukkui etsien jäljen suuntaa. Ohjasin sitä oikeaan suuntaan ja niin lähti liikkeelle Malviinan todistetusti enesimmäinen jänisajo! Jäin makuille haulikon kanssa valmiina. Ajo kiersi pienen kierroksen muutamia katkoja sisältäen, sitten jäniksen jälki hävisi pennulta korkeaan kalliorinteeseen. Millis oli tällä välin myös tullut paikalle ihmettelemään. Alkoi hämärtää joten nappasimme tästä koirat kiinni. Malviina sai noin 20 minuutin ajon. Toivottavasti se toisi pennulle lisää syttyjä metsähommiin.


Lauantai 15.10.2022

Syys-lokakuu on tähän mennessä ollut vaihteleva ajojen suhteen. Elkulla pyyhkii melko hyvin: Viime kaudella sillä oli ongelmia ja pistin ne vanhuuden piikkiin, nyt taas se on muutamilla reissuilla toiminut oikein mallikkaasti ja ollut niin sanotusti oma itsensä. Hukkahaukkua sillä tulee enemmän kuin nuorempana, mutta kuitenkin vielä siedettävissä määrin, ja herättely sekä ylösottotyö ovat olleet hyviä. Mitään päätöntä sekoilua hukkapaikoilla ei ole ollut, ja melkein jo jossain vaiheessa harmitti että ehdin julistamaan sen eläkkeelle koekäyntien suhteen. Tässä muutama reissu on ollut sellaisia, ettei kokeissakaan olisi tarvinnut hävetä. Metsästäminen Elkun kanssa on ollut ilo. Ammuin sille vähän aikaa sitten pienen jäniksen, joka meinasi väkisin tunkea maantielle. Vaikkakin täällä Kolkontaipaleella jäniskanta on huono eikä kovin montaa raaski ampua. Kuitenkin tämä kyseinen jänis on tuottanut harmaita hiuksia useampaan otteeseen. Se asuu noin puolen kilometrin päässä pihastamme ja siksi joutuu usein koirien ajettavaksi, jos päästän koirat pihasta irti. Joskus se kiertää hienosti lähimetsissä mutta viime aikoina se on keksinyt loikkia suoraan isolle tielle heti ylösoton jälkeen. Noh, laitoin Elkun kotirappusilta matkaan. Se haki tuon tutun jäniksen ajoon ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa oli jänis matkalla maantielle. Se kävi pistäytymässä tien laidassa ja meni sen jälkeen takaisin metsään. Menin paikalle pieneen metsäautotien pistoon, jota pitkin jänis aina maantielle pykäsi. Huusin siellä ja läpsyttelin käsiä aikeissani häätää jänis kauemmas. Samalla katselin vähän sieniä siitä tien lähistöltä. Jänis kaarsi kohta takaisin tietä kohti, mutta metelöintini sai sen kaikkoamaan metsään. Seurasin tilannetta ja harmikseni huomasin, että pienen ajolenkin jälkeen ajo kaarsi jälleen tietä kohti. Perkule tuo tiepyrkyri pääsee hengestään jos näyttäytyy, tuumasin ja hain haulikon kotoa.
Takaisin tultuani ei minun kauaa tarvinnut odotella kun ajo alkoi tulla kohti. Jänistä ei kuitenkaan näkynyt vaikka koira oli aivan muutaman kymmenen metrin päässä. Meniköhän se jo maantielle? Katsahdin olan yli pikitietä kohti, ja siinähän se jänis istui selkäni takana, ehkä kymmenen metrin päässä! Tömpstömps, se pakeni tiheikköön ennenkuin ehdin tehdä mitään. Perhana! Mutta se ei mennytkään tielle, vaan kiersi passipaikkani ympäri tiheikön kautta ja sitten pöljänä loikki uudelleen aivan eteeni. Nyt se päätyi saaliiksi. Se oli kyllä tosi pieni, tuskin sama jänis jota jo monta vuotta olin tässä ajattanut. Liekö sen poikasia?



Elkun kanssa oltiin männäviikolla Vehmersalmella. Saimme kuunnella koko päivän ajoa, jänishavaintojakin tuli mutta passimiehillä oli hieman sihti hukassa.



Milliksen touhuista ei ole järin paljon kerrottavaa. Se on ajanut kohtalaisesti, välillä hölmöillytkin. Ääntä tulee ajossa niukasti edelleen. Jos jotain kehitystä on tapahtunut niin haku on nyt tullut sellaiseksi mistä pidän. Millis lähtee metsään, kulkee siellä ja etsii jänistä eikä kaipaile emäntää. Saan rauhassa sienestää ja marjastaa ympäriinsä miiraillen koiran tehdessä omaa työtään. Tai vaikka siemailla aamukahvia rappusilla. Sitkeyttä ja intoa tyhjään hakuun on myös koiralle tullut kiitettävästi.



Malviinan kanssa ollaan sienestetty niinikään, ja pariin otteeseen se on ollut isojen koirien peesissä ajamassa. Omia ylösottoja ei ole tullut, pitäisi nyt sen suhteen tormistautua ja viedä koiraa jänisrikkaisiin maastoihin. Niitä tosin saa hakea näillä main. Malviinan suhteen sen hommat ovat perus-nuoren-koiran-hommia, se käy pikku hakulenkkejä, tarttuu jokaiseen hajuun olipa siinä sitten, jänis, hiiri tai sammakko, ja kauemmas mennessä rohkeus pettää ja äitiä tulee ikävä. Haukkukynnys sillä tosin tuntuu olevan matalampi kuin esim. Milliksellä, mikä on erittäin hyvä asia.

Sunnuntai 25.9.2022

Noniin, kausi on lähtenyt käyntiin jo ajat sitten. Metsässä ollaan käyty entiseen malliin aikuisten koirien kanssa, Malviina on ollut mukana joitakin kertoja marjanpoiminnassa tai siinä sivussa aikuisia koiria viedessä. Koirien suoritukset ovat olleet vaihtelevia, välillä on saatu hyviä onnistumisia ja ajoittain taas pettymyksiä. Supihaukkuja on ollut pari, Elkku haukkui supinpentua heti ensimmäisellä reissulla mutta se karkasi meiltä emmekä saaneet sitä saaliiksi. Sen jälkeen Elkku on ajanut kettua muutaman kerran. Kotimetsissämme on vähän jäniksiä ja kettukanta vaikuttaa entistä vahvemmalta, joten liekä tuo ihmekään että koira ottaa ajoon mitä sattuu saamaan. Millis sen sijaan ei ole ketuista välittänyt vaan ennemmin tekee tyhjiä reissuja. Supi on tosin saatu sillekin. Milliksen ajot ovat olleet lyhyitä ja hukanselvitys osittain kokematonta. Se saa ylös hyvin, vaikka kotona tuleekin tyhjiä reissuja mutta heti kun menemme tiheämmän kannan alueelle alkaa ylösottoja tulemaan päivän aikana. Millis vaikuttaa ottavan ilmavainulla jonkin verran ylösottoja, se ei tätä nykyä monestikaan nyhräile jälkikentissä. Hakukin on itsenäistynyt. Kuitenkaan ajojen pituudella ei ole hurrattu. No, reeniä reeniä vaan enemmän. Malviina sen sijaan teki noin viikko sitten ensimmäisen ajonpätkänsä iltalenkillä. Hienoa että tässä iässä jo riista kiinnostaa! Sain tuosta uutta virtaa lähteä sen kanssa ihan tosissaan metsään jäniksen jälkiä haistelemaan.



Perjantai 12.8.2022

Metsästyskausi lähenee ja lähenee. Ensimmäiset reissut kaveriporukan kanssa on jo sovittukin ja tutkia testattu, nenäpunkkeja häädetään taas täydellä teholla. Paljon muutakin on tällä välillä tapahtunut. Elkun kanssa kävimme näyttelyissä hieman kehnolla menestyksellä. Viimeistä veteraani-sertiä haettiin mutta ilman jäätiin. Harmillista. ERI kuitenkin tuli molemmista reissuista joten siinä mielessä meni ihan hyvin, eipähän erinomaisen putki katkennut vieläkään. Taitaa olla niin, ettei koirasta saa veteraanivaliota sillä tämän kesän osalta näyttelyt on jo meidän osalta taputeltu, enkä tiedä onko koira ensi kesänä näyttelykunnossa. Toki jos terveyttä riittää niin mikä ettei, mutta nähtäväksi jää.
Millis oli kolmisen viikkoa sitten astutettavana, mutta vielä ei minkäänlaisia tiineyden ensimerkkejä ole näkynyt, joten senkin osalta taitaa olla viisain laittaa hanskat tiskiin.
Uusi pentu on tuonut pientä piristystä, se onkin oikein reipas tapaus. Alkuun isojen koirien kanssa oli pientä sopeutumisongelmaa, Elmeri ei aluksi välittänyt pennusta mitään ja Millis oli liian innokkaana menossa tutkimaan, mikä pelotti pentua. Kuitenkin ensimmäisen viikon aikana Malviina kotiutui ja on nyt osa koiralaumaa. Malva käyttäytyy ehkä keskiverto-ikäistään fiksummin ja rauhallisemmin, sille tuntuu käyvän kaikki eikä se ole millänsäkään erilaisista arjen tapahtumista. Hihnakävelyn se oppi kuin itsestään, autossa matkustaa hienosti eikä ole arastellut oikeastaan mitään. Varsin vähillä tuhoillakin ollaan toistaiseksi selvitty. Hihnassa kävelyn ja luoksetulon lisäksi emme ole opetelleet vielä juurikaan mitään. Sieni- ja marjametsässä ollaan käyty, samoin kyläilemässä muutamissa paikoissa. Metsästysseuran kesäkokous kuului myös ohjelmaan, kaikki tilaisuudet pikkukoiran sosiaalistamiseen ovat tervetulleita.

Lauantai 9.7.2022

Mitäpä tässä kerrottavaa. Näyttelyissä ollaan käyty vaihtelevalla menestyksellä: Elkku on nyt yhtä sertiä vaille veteraanivalio, kun taas Millis, noh, taitaa olla niin ettei siitä missiä saa tekemälläkään. Se on vaan liian raskastekoinen miellyttääkseen näyttelytuomareita, ja takaliikkeen ahtaus ja osin myös holtittomuus ovat sen kompastuskiviä.
Muuten on mennyt ok, ollaan uitu ja lenkkeilty. Koirahieroja kävi tutkimassa ja hieromassa koirat kesäkuussa, ei suurempia huomautuksia niiden lihaksiston suhteen. Millis oli karkuteillä tuossa kesäkuun alussa, onneksi kuitenkin löytyi parin tunnin etsimisen jälkeen eikä sille ollut käynyt mitään vahinkoja.
Huomenna menemme hakemaan meille uuden pennun, Malviinan. Jännittää miten uuden pennun kanssa sujuu nyt kun samassa taloudessa on pieni lapsikin. Toivottavasti kaikki oppivat elämään sovussa keskenään.

Keskiviikko 25.5.2022

Kesä alkaa vähitellen tulemaan ja kesäharrastuksia on viritelty. Talven jäljiltä ollaan täällä päästy jälleen laajemmille lenkkipoluille lumen sulaessa. Lisäksi Millis on käynyt pyörälenkkeilemässä 1-2 kertaa viikossa, Elkkua taas ei viitsi enää viedä sen ollessa hieman hitaanlainen juoksija. Vanhuus kaiketi alkaa jo näkymään vauhdissa, mutta toisaalta kävelylenkeillä se on vielä melko hyvin kestänyt mukana.
Niinikään kesäharrastuksena koiranäyttelyt ovat pyörähtäneet käyntiin. Kun vanhat veteraanit pääsevät usein ilmaiseksi näyttelyyn, olen ilmoittanut Elkun siinä missä Milliksenkin mukaan. Noita veteraanisertejä koitamme metsästää, jos meille onnea suodaan. Melko hyviä arvosteluja koirille on tullutkin, ja yksi täysosuma viime viikonlopulta, kun Elkku sai veteraanisertin. Millikselle ei sen sijaan ole vielä kummempia palkintoja herunut, suurimpana rajoittavana tekijänä on ollut sen ahdas takaliike. Käydään nyt vielä pari näyttelyä ja elleivät arvostelut tuostaan parane, niin voitaneen pistää sertijahti jäihin.

Edustustehtäviä ja sosialisointia ollaan harrastettu myös. Olimme toukokuun alkupuolella Kuopion erämessuilla. Millis oli mukana dreeveriteltalla esittelykoirana lauantain, ja käyttäytyi hienosti. Se oli rauhallinen ja ystävällinen kaikille.
Tänään kävimme Kuopiossa vanhoilla kotiseuduilla porukkalenkillä, mukana oli kaverini koirineen. Asuimme pitkään naapureina Kuopiossa ja Elkku leikki paljon tämän kaverin sheltin Nallen kanssa pikkupentuna. Oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa, koirat pääsivät ryhmälenkille ja kävimme lopuksi vielä terassilla syömässä.

Lisäksi pari viikkoa sitten saatiin odotettuja uutisia, meille on tulossa pentu. Varasin narttupennun Jallun kasvattajan seuraavasta pentueesta, ja tuohon syntyi kolme narttupentua. Meitä pidettiin jännityksessä loppuun asti, sillä tiedettiin että pieni pentue olisi tulossa ja narttujen varauksia oli jo yksi ennen meitä, uroksia olisi mennyt useampiakin. Onneksi kuitenkin kävi tuuri. Nyt vaan rauhassa pitäisi pystyä odottamaan pentujen kasvua. Onneksi aika menee melko nopeasti ja kohta päästään jo ihastelemaan pieniä tulokkaita.







Maanantai 4.4.2022

Kevätsäät ovat parhaimmillaan, ja ollaan saatu hiihtää ja lenkkeillä hienoissa hankiaiskeleissä. Koirien kanssa on kävelyn ja hiihdon lisäksi muisteltu myös jumppahommia jakkaran ja jumppapallojen kanssa. Varsinkin Millis hetkuvine takapäineen kaipaa vahvistusta lihaksistoonsa. Jumpasta tuskin ainakaan haittaa on. Pyörälenkkeilykauden avajaisia on odotettu mutta lunta ja jäätä on vielä siinä määrin, että on turhaa haaveilla lähdöstä.
Tälle keväälle oli pentusuunnitelmia, mutta niin vain pitkän suunnittelun tulos oli nolla, sillä Millis ei tullut tiineeksi. Vaikka astutukset menivät hyvin, epäilin tiineyden ensimerkkien puuttuessa että tokko tuolla mitään olisi, eikä sitten ultrassa pentuja näkynyt. Yritämme vielä astuttaa uudestaan, mutta isävalinta on vielä hakusessa. Samoja sukuja se suunnilleen kuitenkin tulee joka tapauksessa olemaan.
Vaikka omille pentusuunnitelmille kävi miten kävi, niin ehkä silti pientä toivonkipinää koirien suhteen on olemassa, varailin pentua toiselta kasvattajalta ja ensi viikolla tiedettäneen, onko astutus onnistunut.
Paljoa kerrottavaa ei tällä hetkellä koirarintamalta ole muutoin, jatketaan kesäharrasteluja. Muutamaan näyttelyyn ilmoitin molemmat koirat nyt touko-kesäkuulle. Elmeri pääsee ikänsä vuoksi ilmaiseksi mukaan, joten sama kai senkin kanssa on käydä näytillä pyörähtämässä, noin niinkuin harrastusmielessä.

Maanantai 7.3.2022

Metsästyskausi kääntyi kesälomaksi. Kausi meni jonkin verran odotettua paremmin. Viime kesänä arvelin koko kauden menevän taas "ite eestään" peurojen ajossa, mutta kuinka ollakaan niitä ei juuri ajoihin sattunut. Jäniksiä saatiin mukavasti molemmille koirille, suurin osa niistä oli kaverien ampumia, mutta yhtä kaikki koirille palkintoja. Millis kehittyi ihan mukavasti ja ajot pitenivät, vaikka suurta herkistymistä ei haukkumisen osalta tapahtunutkaan. Saadut kaadot kuitenkin antoivat sitkeyttä koiralle. Lukuunottamatta valeraskauden tekemää alavirettä Millis teki hyvin töitä jänisten parissa. Metsässä käytiin yhteensä 44 kertaa kauden aikana. Kokeet jäivät käymättä, se harmittaa. Jos koira olisi herkempi haukkumaan niin ajo ja haku olivat sillä mallilla, että kokeisiin olisi varmasti lähdetty. Jospa ensi kaudella...
Elkusta taas alkaa huomaamaan että se on vanha. Se ei jotenkaan ole ollut entisessä terässään ja ennen hyvin sujuneessa tieajossa alkaa olla haasteita. Lisäksi se on löystynyt haukun suhteen paljon. Mutta ihan hyvässä fyysisessä kunnossa se silti on, ja on jaksanut tehdä pitkiäkin päiviä. Metsäreissuja Elkulle tuli yhteensä 27.

Torstai 27.1.2022



Kausi jatkuu, lunta sataa ja karppakeliä on pidellyt. Koirat ovat ajelleet kohtuullisesti, ja rusakoita on koitettu metsästää nyt tämän ilmaantuneen lumimäärän myötä. Elkku ajaa tapansa mukaan, tuossa yhytti lauman kauriita eräänä päivänä ja aiheutti minulle päänvaivaa, kun piti ajella jonkin verran perässä. Mietin vielä ensin että onko kettu ajossa ja ehdin olla tovin passissakin, ennenkuin ajo loittoni tosi kauas ja kävin tarkistamassa jäljet.
Millis on niinikään ollut metsässä vaihtelevalla menestyksellä. Sen äänenanto on mennyt entistä huonommaksi nyt syvän lumen aikaan. Se kuitenkin ajaa ääneti, ja olen päässyt todistamaan sen haukkukynnystä kun olen päässyt näkemään jäniksiä ajossa, kymmenen minuuttia vanhalle jäljelle ei koiran suusta pääse enää minkäänlaista pihausta. Siitä huolimatta muutama rusakko on jälleen jäänyt saaliiksi, reilu viikko sitten Rautalammilla saatiin yksi. Lisäksi on tullut uusia tuttavuuksia: Pääsin naapurikylälle erään ystävällisen isännän matkaan, joka on innokas metsämies ollut aikanaan mutta ei ole enää koiria jaksanut pitää. Hänellä on paljon piharusakoita ja pikkuteitä sisältävä maasto jossa Milliksen kanssa on ollut hyvä harjoitella. "Tulette tänne reenaamaan, tehdään Millistä oikea ajuri!", hän totesi, ja tottahan toki lähden mielelläni matkaan kun pommitettavia rusakoita löytyy eikä matkakaan meiltä kotoa ole kovin pitkä. Ja jos joku vieras tuon miltei mykän koiran kanssa haluaa jahtiin, niin tilaisuus pitää käyttää hyväksi. Tahtoo olla ennemminkin niin että porukka tympääntyy jos ajossa ei ole kunnolla ääntä.
Tänään olin siis tuossa matkassa. Aamulla laskettiin koira irti ja rusakon jälkiä oli kaikkialla, ei tarvinnut kauaa etsiskellä. Näimme rusakon heti ajon alusta, se pinkoi minkä tassuistaan pääsi mutta poispäin meistä. Millis lopetti haukkumisen ensimmäisen hukan jälkeen ja seurasi rusakkoa äänetti. Näin rusakon kertaalleen kaukaa tien ylityksessä, mutta se oli aivan liian kaukana ammuttavaksi. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua koira seurasi perässä mutta aivan tuppisuuna. Rusakko pinkoi isommalle ja isommalle tielle, lopulta maantielle ja karisti koiran kannoiltaan.
Veimme Milliksen toiseen paikkaan ja sieltäkin löytyi rusakko nopeasti. Ja taas sama tarina, haukku loppui heti kun koira jäi vähän jälkeen. Menimme passiin samalle maantien risteykselle josta edellinenkin rusakko karkasi, ja kohta rusakko loikki minua vastaan. Huolellisesta tähtäämisestä huolimatta ammuin ilmeisesti nopeasti lähestyvän rusakon yli, se sai vain lisää vauhtia ja loikkasi metsään. Se ohitti vanhan miehen metsän kätköissä aivan läheltä ja lähti kiertämään etemmäs kohti rantaa ja pienempiä mökkiteitä. Millis kävi kuumana ampumapaikalla ja jopa haukkui kunnolla pikku pätkän, kun usutin sen rusakon perään, mutta hiljeni taas seuraavan paluuperän jälkeen. Vaihdoimme hieman passipaikkaa lähemmäs ajoa, jäin kolmen tien haaraan jota minulle oli mainostettu hyvänä paikkana. Vaikka haukkua ei kuulunut niin aioin olla passissa ja katsoa jonkin aikaa tilannetta, varsinkin kun koira näytti kaartavan minua kohti. Oliko edessä mitään? No ei siinä kauaa mennyt, kun rusakko tulla vilisti mökkitieltä minulle kopiksi. Nyt jopa sain siihen osuman, ja niin saimme ensimmäisen rusakkomme tämän uuden jahtikaverin kanssa. Päivä oli mukava ja onnistunut.

Milliksellä alkoi tänään myös juoksu, joten pikku tauko tulee väkisinkin nyt viikon-parin päästä olemaan. Jos Milliksen astuttaminen onnistuu, niin voi olla että se jää jo kesälomalle. En halua altistaa koiraa stressille jos on mahdollista että se tiinehtyy. Milliksen sulhanen starttasi kokokauden kokeessa viime viikolla, päivä ei ollut helppo vaan vaati kolme löytöä. Ensimmäistä jänistä se ehti ajaa miltei tunnin koe-erän jälkeen, kun emme saaneet herraa kiinni metsästä. Toisesta paikkaa löytyikin rusakko, joka juoksi miltei suoraan vilkkaalle tielle ja koira meinasi jo jäädä auton alle reissullaan. Se kytkettiin ja etsittiin vielä kolmas jänis, jota se sitten ajoi ongelmitta kokeen loppuun saakka. Lopputulos oli hyvä DRAJ 1, onnea!

Sunnuntai 2.1.2022



Uusi vuosi, vanhat kuviot. Milliksen kanssa on tuskailtu äänenannon suhteen. Sillä aikaa Elkku on päässyt tositoimiin onnistuneesti. Se osallistui rusakkojahtiporukkaan viime viikolla, ajo saatiin mutta ajoeläin olikin metsäjänis joka kiersi pusikoita eikä päätynyt saaliiksi. Ennen joulua sain kuitenkin Elkun kanssa jäniksen, kun olimme kaverien kanssa Lapinlahdella ajattamassa. Elkku lähti tapansa mukaan hakemaan ja löysikin jäljet aika läheltä. Ylösotto vain oli outo, ensin se herätteli tavalliseen tapaansa, sitten ylös saatuaan se haukkui hetken aivan pienellä alalla paikallaan tiheässä vesakossa. Piti jo soittaa pantaan ja varmistaa ettei mitään tappelun ääniä kuuluisi, koska alueessa oli myös hirvikoira irti. Ja olipa alueella nähty taannoin susiakin. No ei, sieltä kuului ajohaukkua eikä muuta, mutta kun matka vaan ei taittunut niin lähdin rämpimään kohti koiraa selvittääkseni, mitä tapahtuu. No, siinä matkalla ollessani huomasin että ajo lähti loittonemaan harvalla haukulla. Menin silti ylösottopaikalle varmistaakseni ajoeläimen jäljet. Kyllä siellä jänis oli mennyt edeltä, mutta mitä tuossa lähdössä oikein tapahtui jäi mysteeriksi.

Arvelin kelin olevan sellainen ettei jänis varmasti tulisi isommille teille tai urille, ja jäin passiin vesakkoon. Elkku pääsi lopulta paremmin jäniksen kantaan ja ajokin muuttui tiheähaukkuisemmaksi. Menin aluksi vanhalle, umpeenkasvaneelle tiepohjalle, jossa juuri ja juuri pystyi ampumaan 20 metriä oikeaan tai vasempaan ja jäin siihen. Seurailin ajoa hetken ja totesin, että jänis rauhoittui pyörimään muutaman sadan metrin päähän, tuskinpa tulisi enää tänne. Tietämättä yhtään millaista metsää vastassa olisi katselin puiden latvuksia "sinne päin", totesin että taitaa olla isompaa metsää joka voisi olla harvahkoa, ja läksin tarpomaan paikalle. Lumisen vitelikon läpi (onneksi alamäkeen), ojasta yli ja ison metsän laitaan, jossa olikin sopivasti vanha ajoura ja sen verran reikää, että siinä voisi vaikka jäniksen saadakin ammutuksi. Jänis oli ylittänyt uran pari kertaa jo, menin tuohon ylityspaikalle enkä ehtinyt pitkään odottaa, kun jänis loikki juuri vanhoja jälkiään pitkin ja kolmannella ylityksellään joutui saaliiksi. Oli mahtavaa saada Elkulle onnistuminen, edelliset kaadot saatiin syyskuun puolella. Vaan olipa siinä tosin kantaminen, jäniksessä nimittäin, omia jälkiä pitkin takaisin tulipaikalle saakka.

Torstai 16.12.2021
Nytpä sitten on satanut kunnolla lunta tänne meillekin. Metsään on päästy melko hyvin siitä huolimatta. Elkun kanssa olemme löytäneet uuden rusakkopaikan ja siellä ollaan nyt pari kertaa käyty jallittamassa ruskeita. Tosin huonolla menestyksellä, lähinnä itseni vuoksi, sillä yhdellä reissulla ammuin niin monesti ohi rusakkoa että alkoi hävettää ja piti lähteä kotiin. Viime sunnuntaina menimme vähän toiselle paikkaa ja sieltä löytyikin ajoon peura. Äkkiä hälytys peuraporukalle ja ukkoa passiin! No, peura karkasi kuitenkin naapuriseuran puolelle eikä jahtia voinut jatkaa. Menin sen jälkeen vielä Elkun kanssa rusakkopaikalle. Vaikka siellä olikin ollut naapurin venakko hämmentämässä aikaisemmin, löysi Elkku sen ajaman rusakon ja työnteli ajaa sitä sujuvasti. Ainoa ongelma oli, että rusakko juoksi omia polkujaan pitkin talojen pihoja ja puutarhoja niin pienellä alalla, ettei sinne ollut mitään toiveita mennä passiin. Sanomista tulisi ja varmasti, jos jossain talon nurkalla seisoisi haulikko ojossa. Niinpä tyydyimme lähtemään kotiin muutaman tunnin passituksen jälkeen. Koiraa hakiessani rusakko tupsutteli tulla miltei jalanjuureen, jos olisin loikannut sen kimppuun niin liekö olisin saanut sen.



Millis on niinikään saanut metsää. Kävimme nyt muutaman reissun kotimetsissä eikä ollut minkäänlaista ajatusta ampua jäniksiä. Otin koiran mukaani viedessäni jäniksille talviruokaa ja siinä se etsiskeli, löysi ja puuhasteli jänisten parissa. Puuterilumi ei vaikuta tekevän hyvää Milliksen äänenannolle, ääntä tulee vielä vähemmän mitä tavallisesti tuollaisella kelillä. Märkä lumikeli sopii koiralle paremmin. Mutta vaikka äänihanat eivät ole auenneet ja hukanselvitys on välillä liian malttamatonta, on hienoa nähdä miten koira on saanut syttyjä ja intoa nyt jostain lisää. Ei sitä tahdo enää saada metsästä kiinni. Kävimme eilen Vehmersalmella porukan kanssa jahdissa. Millikselle saatiin kaksi jänistä. Ajot eivät olleet pitkiä, mutta toinen ajo erityisesti tuli hyvällä haukulla, mikä oli positiivinen yllätys. Nyt vaan koittamaan taas pidempiä harjoituksia, kyllä tämä tästä!

Uteliain silmin olen seurannut myös Jylhäpuron Elmeriä, nyt kun ystävällisesti omistaja antoi siihen mahdollisuuden. Pitää sanoa, että sillä ajot ovat luistaneet hienosti ja on ollut mukavaa seurattavaa. Ei tuon kanssa kokeissa tarvitsisi hävetä, ainakaan noilla ajoilla, jos vaikka omistaja koetouhuihin intoutuisi.

Tiistai 29.11.2021
Viime viikonloppuna olikin jonkin verran tapahtumia metsällä. Milliksen kanssa käytiin perjantaina kokeilemassa jänishommia, tavoitteena oli sen antaa ajaa, jos vain ajettavaa löytyy. Heti aamusta mennessäni maastoon löytyikin ketun jälkiä, ja Millis lähti innoissaan seuraamaan niitä. Se jäljitti kettua vajaan kilometrin ja sitten lähtikin ajamaan jotain. Menin paikalle haulikon kanssa katsomaan, mistäpä sitä tietää jos vaikka kettu olisi ajossa? Ajo kuitenkin katkesi pian metsään. Kun koira ei tuntunut saavan selvää minne eläin piiloutui, päätin lähteä katsomaan tilannetta hukkapaikalle. No, siellä oli jäniksen jälkiä ja ajoeläin selvisi siinä, mutta eipä mitään. Ennen pitkää Millis selvitti hukan ja jatkoi ajamista. Nyt annoin sen mennä vaan, vaikka jänis kävikin aivan jalkani juuressa. Ajoharjoittelua on saatava, kun niin monta jänistä on nyt ammuttu pätkäajoihin! Ja harjoitusta neiti saikin, jänis käytti paljon samoja jälkitolia. Millis kuitenkin sitkeästi niitä selvitteli ja ajoi aina pätkän siellä täällä.



Iltapäivä alkoi kääntyä iltaa kohti ja ajattelin että otetaan vielä täsmäisku rusakkopaikkaan, sieltä voisi sitten vaikka jotain ampuakin jos rusakko sattuisi löytymään. Vaikka Millis ehti touhuta useamman tunnin ensimmäisessä paikkaa, niin se lähti reippaana hakemaan toisessa maastossakin. Vaan rusakon sijaan löytyi metsäjänis joka osoittautui varsinaiseksi puskajussiksi. Se kiersi vain tiheiköitä sen minkä ehti. Illalla minulle alkoi tulla hoppu: Lapsi piti lähteä hakemaan hoidosta. Millis ei tullut pois metsästä kutsumalla, pääsin parhaillaan 20 metrin päähän siitä mutta sepä ei korviaan lotkauttanut kutsuilleni.
Koiraa hakiessa sattui harvinainen löytö, kun maassa räpisteli siipirikko pyy. Sen toinen siipi oli aivan irtipoikki katkennut. Eipä sellaista rampaa lintua voinut taakseen jättää, vaan sen kohtalona oli kaula poikki ja reppuun paistin jatkeeksi.
No, Millistä en saanut kiinni yrityksistä huolimatta. Kävin hakemassa lapsen ja tulomatkalla tarjosin uudelleen, joko koira tulisi kotiin? Eipä tullut, vaan jatkoi ajamista ja jäniksen perässä puuhastelua. Lopulta illalla lähdin seitsemän aikaan lamppuvarustuksen kanssa koiran hakuun ja juoksin niin kauan ajon perässä, että koira erehtyi hidastamaan. Milliksen päivä venyi lopulta kymmentuntiseksi. Sen siitä saa kun pikaisesti jotain yrittää!



Viikonlopun peurajahti Elkun kanssa ei tuottanut tulosta. Peuraa ei ollut motissa ja Elkku kaiken viljan koirana sitten ajoi jänistä ja kettua. Kettuhomma vähän harmittaa, se meni kahden passimiehen edestä joista toinen ei uskaltanut ampua, koska oli peurajahti eikä ketun ampumisesta ollut puhetta, ja toinen ei ehtinyt nopeaan paikkaan ampua. Näin ketun kun menin kytkemään koiraa, se vilahti auton edestä, enkä ehtinyt tehdä sille mitään. Sunnuntaina peuranjälkien puutteessa ajatimme jänistä mutta Elkku sekoili ja hävitti jäniksen, emmekä saaneet sitäkään. Siispä viikonloppu on ollut kaksijakoinen, Millikselle hyvää reeniä ja Elkulle epäonnistumisia.

Keskiviikko 24.11.2021


Millis on ollut taas työn touhussa. Olin itse tuomarina dreeverien SM-kilpailussa, sillä välin Olli oli Milliksen kanssa Vehmersalmella porukan jänisjahdissa. Sen verran ajoa saivat että jänistä kaatui taasen, mutta ajot olivat lyhyitä. Minkäpä sille tekee, kun jahtiin lähdetään sillä mielellä että kun vilahtaa niin pamahtaa. Sitten tällä viikolla pääsin Milliksen kanssa Lahnalahdelle ja lähdin ilman pyssyä matkaan ajattamismielessä. No eipä sitten jänis lähtenytkään liikkeelle koko päivänä, vaikka Millis haki hienosti. Milliksen valeraskaus lienee talttumassa, koska se on virkistynyt nyt paljon viime päivien aikana niin kotona kuin metsässäkin.
Elkku oli tänään kuntoilemassa, ensin eteen sattui rusakko joka meinasi viedä koiran maantielle. Vaihdettiin sitten paikkaa ja aika nopeasti löytyi pikkuinen jänis, joka teki yhden ison lenkin ja kiersi siihen keskelle niin paljon jälkeä, että koira lopulta sekosi. Elkulle on kyllä iän myötä tullut paljon hukkahaukkua, se vähän harmittaa. Mutta no, eipä tuolla enää niin väliä ole kun emme kokeisiin ole menossa. Pääasia että saa liikkua.

Keskiviikko 17.11.2021
Harjotellaan, harjotellaan. Ei oikein kummempaa kerrottavaa. Metsässä ollaan käyty mutta vaihtelevalla menestyksellä: Millis on ollut valeraskaana ja hakeminen on sen mukaista. Se ei tahdo lähteä tyhjään metsään vaan haikailee kotiin. Kun se saa hajun tai edes ajonpätkän niin meno normalisoituu, mutta suurta alkukankeutta on ollut. On se ajoja saanut, entiseen tapaansa mykkäillyt niissä. Hirveäkin se erehtyi tuossa jokin reissu sitten ajamaan.
Elkku oli pienessä operaatiossa viikko sitten. Sen silmäluomeen oli kasvanut pieni patti joka hankasi silmää ja sai aikaan rähmimistä. Patti otettiin pois ja nyt silmä on entistä ehompi. Toki patin poisto tarkoittaa että metsään se ei ole nyt päässyt reiluun viikkoon. Ennen operaatiota se oli mukanamme Tuusniemellä, pari kohtuullista ajoa saatiin vaikka valkeat jänikset eivät tahtoneet lähteä liikekannalle oikein mielellään. Saalista ei kuitenkaan tullut, vaan ohiammuttua jänistä. Parin viikon kuluttua menemme peurajahdin aloitukseen, sitä odotellessa!

Elkun jälkeläisistä Hilma saavutti marraskuun alussa käyttövalion arvon, onnea! Lisäksi Ajomiina ajoi hienosti ensimmäisen ykkösensä. Mukavaa kun jälkikasvu pelaa.

Perjantai 29.10.2021




Lumikelin harjoitukset avattiin meilläkin viikko sitten, kun pääsimme vieraiksi tuttavien maille Lapinlahdelle. Millis otettiin mukaan, samoin kaverin koira, ja lähdimme etsimään jäniksiä eri puolille maastoa. Millis löysi jäniksen nopeasti. Jänis tuli melkein heti minulle kopiksi, mutta arvelin jotta antaa koiran ajaa ja läpäytin vain käsiä yhteen. Noh, hetki meni ja jänis kiersi sitten kaverin passiin, joka taas ei ollut yhtä armollinen ja jänis jäi saaliiksi.

Toiseen paikkaan lähdettiin, mutta seuraava jänis ei niin vaan löytynytkään. Jälkiä oli paljon ja Milliksellä meni niitä peratessa aikaa. Sitten kaverin koira ajoi melko lähelle Millistä ja sillä petti hermo, Millis lähti toisen ajon matkaan. Siitäpä ei mitään järkevää seurannut, ja taas aikaa tuhraantui. Kun lopulta vein Milliksen kolmanteen paikkaan se kuitenkin kaivoi ylös rusakon. Rusakko tietysti juoksi suoraan kaverin passiin ja se ammuttiin.
No niitä kaatoja on nyt kyllä tullut, mutta mutta... Ajon pituutta saisi alkaa reenata urakalla. Tänään käytiin kaverin kanssa ihan muuten vaan makkaranpaistossa ja tulilla istumassa. Siinä Millis sai onneksi olla irti ja ajella ihan huvikseen. Paljon oli katkoa ajossa, osan matkaa se meni mykkänä, sitten ihan oikeaa hukkaakin oli toki jonkin verran. Mutta mikä positiivista, jäniksien ampuminen oli ehkä auttanut sen verran ettei Millis lähtenyt etsimään kauriita, vaikka ne nähtiin samassa maastossa aamulla ja niiden jälkiä oli ympäriinsä.

Elkku sen sijaan on treenannut pitkää päivää. No ei sentään, vaan se lähti sammuneen tutkapannan kanssa metsään ja viipyi reissullaan kuutisentoista tuntia. Laskin Elkun kotipihasta "vähän jaloittelemaan" aamupäivällä kymmenen maissa, sitten kun koira oli kadonnut horisonttiin niin rupesin katsomaan ettei tutkapanta päivitäkään. No siitä sitten lähdin ajelemaan lähiteille ja välillä aina jostain haukku kuului, mutta ei niin hyvin että olisi voinut perään lähteä ja saada koiraa kytkettyä. Sitten kun tunnetusti Elkun tottelevaisuuskin on mallia dreeveri, eli kun huudat niin latu aukeaa päinvastaiseen suuntaan, olivatkin rentouttavan lomapäiväni ainekset siinä. Ajelin ympäri kyliä, kuuntelin, juoksin välillä perään ja totesin että ajo vaan loittonee. Mennessä tutkin sydän syrjällään ojanpenkkoja joko siellä raato odottaa. Vielä yhdeksän aikaan illalla isäntä pääsi niin lähelle koiraa että kuuli jo sen hengityksen, mutta ei, Elkku kun tajusi tilanteen se pisti suunsa kiinni ajosta ja vinkkari kääntyi ihan toiseen suuntaan. Onneksi se oli sentään kaukana isoista teistä. Nukkumaan piti lähteä, kun aamulla oli jälleen työpäivä. Päättelimme että osaahan Elkku kotiin jos ei mitään satu, ja niin se tuli yöllä kahden aikaan oven taakse. Muutama päivä meni huilaillessa, mutta huomenna taas lähdetään.

Lauantai 16.10.2021


Syksy sen kuin menee eteenpäin ja kelit muuttuvat pimeämmiksi, kylmemmiksi ja märemmiksi. Metsässä on käyty siitä huolimatta. Elmerin osalta ei ole suurempaa kerrottavaa, se on käyttäytynyt hieman omituisesti jälleen. Se etsii ja etsii, herättelee monessa paikkaa eikä saa jänistä liikkeelle. Oikeastaan tuon syyskuun puolivälin jälkeen, josta tännekin kirjoitin, ei Elkulla ole kunnollista suoritusta metsässä ollut. Päätin jättää sen pienelle tauolle metsäilystä ja katsotaan mitä se tuo tullessaan.
Millis sen sijaan on saanut putken nyt auki. Se on löytänyt jäniksiä hyvin, ja vaikka ajon pituudella ei olle hurrattu niin jäniksiä on nyt tullut saaliiksi asti. Ajoipa se pätkän kettuakin!
Olli oli sen kanssa lokakuun alussa Makleholla porukkajahdissa ja saivat tuolla kaksi jänistä. Saivatpa vielä kaverit ammuttuakin! Vähän on jo hävettänyt kun meidät kutsutaan sinne jahtiin, niin me Ollin kanssa olemme olleet lähestulkoon ainoat jotka siellä ovat jäniksiä ampuneet. Onneksi nyt tuli muillekin onnistumisia. Tuon reissun jälkeen seuraavana päivänä lähdin Milliksen kanssa kotipihasta matkaan, vähän sellaisella mielellä että no ajakoot mutta jos rusakko tulee niin voisi ampua. No, eihän se muuta ajanut kuin rusakkoja. Ensimmäisen sain kaadettua, se oli pieni. Toinen samanlainen löytyi myös mutta olin jättänyt aseen autoon. Jäipä siis rusakko kasvamaan, vaikka meinasi väkisin syliin juosta. Lihottakoot vaan itseään, kyllä me käydään vielä sitä etsiskelemässä!



Eilen sitten lähdin Milliksen kanssa Tuusniemelle. Kyselin mukaan yhden paikallisen metsämiehen ja menimme hänen kotikonnuilleen, missä jäniksiä on yli tarpeen. Ne ovat ansiokkaasti mm. tuhonneet istutettuja puuntaimia. Vaan en tiedä oliko keli haastava vai mitä, Millis etsi hienosti mutta ei millään meinannut saada jänistä liikkeelle. Kaveri ehti jo yhden onnettoman jäniksen ampua lymöönkin. Oltiin jo pitkälti iltapäivän puolella kun koira lopulta käveli melkein kirjaimellisesti jäniksen päälle. Ajattelin ettei ajamisesta varmaan tule sitäkään vertaa mitä ylössaannista, mutta olin väärässä. Lie jänis antoi ajaa lähellä vai mitä, mutta Millis ajoi hienosti omaan tasoonsa nähden ja antoi hyvin ääntä. Se ajoi ja selvitti sujuvasti pienet mökkitietkin, eikä harhautunut jäljiltä vaikka viereisessä talossa hirvikoirien lauma mökysi suoraa huutoa. Jäni tuli noin puolen tunnin jälkeen minulle kopiksi ja tottahan minä sen ammuin, kun tarkoitus oli niitä vähentää. Ja pikkukoira sai lisää vettä myllyyn. Veimme sen toiseen paikkaan ja siinä mennessämme ajoimme rusakon liikkeelle. Rusakko lähti pitkälle lenkille, juoksi tuhatta ja sataa peltotielle jossa näin sen mutta liian kaukana ammuttavaksi. Se tosin karkotti matkallaan yhden metsäjäniksen liikkeelle, joka juoksi kaverin passiin ja joutui saaliiksi. Rusakko ei palannut koskaan, se kiersi lenkin salolla, sitten pyyhki maatilan pihaan ylämaannautojen aitaukseen. Sieltä otin Milliksen kiinni ja lähdimme kotiin, kun iltapäivä alkoi olla pitkällä.





Kaiken kaikkiaan oli hyvän mielen päivä, vaikka alku näyttikin synkältä, niin lopulta Millis teki hyvät ajot omaan tasoonsa nähden. Päivän aikana sain tutkan välityksellä seurata Elmerin tyttären Ajomiinan hienoa ajotyötä Kaavin kokeissa, se johti ykköstulokseen. Samassa kokeessa Jallun sisko Hilma ajoi hyvän kakkosen. Olen ylpeä pikkukoirista ja niiden omistajista, mahtavaa että jaksavat viedä pentuja eteenpäin!

Maanantai 27.9.2021
Metsäreissuja on tehty vaihtelevalla menestyksellä. Elkku oli tässä välissä yhden sateisen aamupäivän jänistä etsimässä, mutta eksyikin sitten taas lammasaitaan kun muuta ei alkanut löytymään. Siellä se haukkui yksinäistä lammasta villisti kiertäen kun menin paikalle. Vähänkö hävetti.

Millis on käynyt enemmän metsässä. Sille on yritetty saada jänistä ammutuksi mutta turhaan, havaintoja on tullut mutta aina jossain muualla kuin haulikkohollilla. Viime perjantaina se sai kolme jänistä liikkeelle kaverin luona, ja tänään olin metsässä flunssasta huolimatta sen kanssa. Eihän metsään menoa voi estää, sinne mennään vaikka pää lahoaisi, jos sattuu pääsemään! No, Millis sai neljä ylösottoa ja teki kovasti töitä jäniksien löytämiseksi. Ei sitä päivän mittaan jalan juuressa näkynyt, kun vietimme seitsentuntisen päivän metsässä. Vaan perkule, kun ajoissa ei ole pituutta. Se hakee hyvin, löytää ikäisekseen hyvin, ja ajaa 20 minuuttia kunnes yleensä hävittää jäljen. Sitten se aikansa etsii ja lähtee haahuilemaan muiden jäniksien pariin. Pitkäjänteisyys tuntuu ajohommista puuttuvan. En tiedä auttaisiko muutama ammuttu jänis sitä. Metsässä se toki viihtyy, siitä ei tarvitse huolehtia.
Kaikesta huolimatta Milliksen varalle on tehty alustavia pentusuunnitelmia. Löysin suvultaan mielenkiintoisen uroksen, jota kukaan ei ole jalostukseen käyttänyt. Tuon uroksen emälinja on sammumassa vaikka siellä on paljon aikansa huippukoiria, ja paljon minulle lapsuudesta tuttuja nimiä. Sellasia sitkeitä ajajia, joista kuuntelin vanhojen metsämiesten tarinoita pikkutyttönä ollessani, ja mietin että "tuon täytyy olla hieno koira". Voi kuulostaa haaveilulta jne, mutta yhtä kaikki, haluaisin antaa mahdollisuuden yhdistelmälle. En oikein edes tiedä mitään muuta vaihtoehtoa urokseksi, millä haluaisin Milliksen astuttaa. Kävimme kesällä katsomassa tuota koiraa ja se oli luonteeltaan avoin ja ystävällinen, näytti dreeveriltä, eikä ollut mikään massiivinen mörssäri vaan normaali keskikokoinen koira. Eikä takaa ahdas kuten Millis. Sinänsä ulkomuodollisesti se siis vähän täydentäisi Milliksen puutteita, joskaan en voi tietää tarkkaan mitä sukupolvien takaa kauempaa tulee. Metsään olemme vielä menossa koiraa katsomaan. Ainoa hankaluus on että uroksella on jo paljon ikää, eikä astuttamista voi silloin venyttää pitkälle, jos nyt onnistuu ollenkaan.

Kummallakaan koiralla ei ole koetulosta, vielä ainakaan. Se minua harmittaa, ja muutaman vuoden takainen itseni ei olisi suvainnut tällaista pentuesuunnitelmaa ilman koetuloksia. Kuitenkin mieli muuttuu, kun saa lisää näkemystä ja kokemusta. Yksi tulokseton pentue ei kaada rotua, jossa ajankohtaisesti pennutetaan lähes kaikki kynnelle kykenevät hurjan kysynnän vuoksi. Myös tulokseton koira voi periyttää hyvää, ja onhan Milliksellä hyvä suku meriittien puolesta. Ja toisaalta omat hyvät puolensa, metsästysinto ja laaja haku (joka ei ole dreeverille itsestäänselvyys, olen huomannut). Ominaisuudet periytyvät, eivät tittelit. Myös se, että jotakin ns. katoamassa olevaa sukua ollaan pelastamassa, joten voisiko tästä olla tulevaisuudessa hyötyä? Mene ja tiedä. Mutta ainakin itselleni olen ottamassa pentua jos jotakin tulee, joten siinäpä sitten kärsin, jos meni ihan mehtään!

Tiistai 21.9.2021
Taas ollaan metsässä käyty. Puolukkasato kypsyy ja koirat ovat olleet irti viikonloppujen lisäksi myös muutamana iltana kun olen käynyt puolukkametsässä. Tuusniemellä käytiin kaverin koiran ja Milliksen kanssa toissa viikonloppuna vähän kehnolla menestyksellä. Millis oli ainoa joka sai ajoja, ne olivat lyhyitä eikä jäniksiä tullut ammuttavaksi. Sama meno jatkui viime lauantaina, kun olimme käymässä Lapinlahdella metsäretkellä. Kaverin koira sai useamman ajon ja jänis ammuttiin, Millis teki pari lyhyttä ajoa, niistäkin osan ääneti. Ja lopun aikaa miiraili pitkin metsiä.

Elkku on tehnyt muutamia iltavuoroja, jotka eivät ole olleet kovin menestyksekkäitä, viimeisin meni niin että koira lähti kotipihasta noin 2 km päähän linnuntietä, ja se piti noutaa pois lammasaitauksesta. Onneksi se on jo niin vanha ja kokenut ettei jaksa pahemmin välittää lampaista, mutta onneton kun ei meinannut löytää ulosmenoa aitauksesta johon oli itsensä tunkenut.

Menneennä lauantaina saimme kutsun Vehmersalmelle Makleholle. Tuolla olemme käyneet useampana vuonna ja jotain juttua olen aiemmista reissuista kirjoitellutkin. Olli oli kesällä mukana jahtiporukan laavutalkoissa, ja nyt oli tarkoitus vihkiä laavu käyttöön. Päätin ottaa yksinomaan Elkun mukaan, sillä olihan se päällimmäinen syy siihen, että ylipäänsä tähän porukkaan tutustuimme. Elkun SM-reissusta teki muistaakseni vuonna 2017 lehtijuttua kaveri, joka haastattelun jälkeen pyysi meidät ystäviensä kanssa Makleholle metsään. Vastauksen arvaatte ja monta reissua olemme saaneet kokea hyvässä seurassa, jänisrikkaassa maastossa.







Matkalle siis, aamulla laavu viimeisteltiin ja jahtikavereita muistettiin erilaisin muistamisin, kun vuosipäiviäkin oli tullut näkemisten välissä. Elkkua harmitti, se mietti varmaan mitä tässä aikaillaan, tulilleko jäätte istumaan? Kun lopulta laskimme Elkun matkaan se lähti innoissaan. Vaikka yöjäljet löytyivät nopeasti, ylösotossa meni jonkin aikaa. Ehdimme testata uuden laavun sateensuoja-ominaisuuksia, ja totesimme ne hyviksi. Lopulta Elkku löysi jäniksen ja lähti kuljettamaan sitä. Porukka jakaantui innoissaan passiin kauden aloitukseemme. Panokset ensimmäisen jäniksen ampumiselle olivat kovat, kaveri lupasi purkillisen hirvisäilykettä sille, kuka saisi ensimmäisenä jäniksen kallistettua karvaiselle kyljelle. Menin läheiselle mökkitielle, suunnitelmanani kolmen tien Y-haara, joka on ollut aina jänisten suosiossa koiraneksytyspaikkana. Olin vaan hieman liian myöhässä paikaltani, kun Elkku ehti jo mennä ohi jäniksineen ennenkuin ehdin passiin. Jäin hieman sivummalle tienhaarasta alussa, vain huomatakseni että olin väärässä kohtaa, kun jänis juoksi tuosta Y-haarasta toiseen kertaan. Kuuntelin vain harmistuneena miten koira ajoi paikasta uudelleen läpi. Päätin, että kolmatta kertaa et muuten tule tästä ja menin tienristille vartomaan. Elkku ajoi lenkin kauempaa ja kohta alkoi taas palaamaan samoille raiteille. Kohta mökkitietä pitkin vinttoi vieterikoipi jälleen tulla, eikä se päässyt enää risteykseltä eteenpäin. Jänispaisti ja hirvipurkki, check.

Elkku laskettiin laavulta uudelle kierrokselle, ja se löysi toisen jäniksen melko joutuin. Tätä se ei kauan ehtinyt ajaa, kun jänis sattui Ollin eteen ja jäi eräksi. Ja sitten palasimme jälleen laavulle makkaransyöntiin.



Kolmannen jäniksen löytymisessä ei mennyt sitäkään aikaa mitä ensimmäisissä. Jänis meni makuiltaan kesämökin pihaan, pyöritteli siellä koiraa aikansa ja kääntyi sitten tulemaan takaisin. Ollli, joka oli tulilla odotellut kaikessa rauhassa jäniksen takaisin kääntymistä, lähti jäniksen makuusijoja kohti passiin. Mies ehti kävellä nuotiolta ehkä 50 metriä tietä pitkin, ja kun nosti katseensa puhelimesta niin huomasi rusakon tulevan vastaan tietä pitkin. Kiirehän siinä tuli sekä pyssymiehelle että rusakolle, äkkiä puhelin taskuun ja nopea veto kohti rusakkoa. Se meni sujuvasti ohi ja hämmentynyt rusakko vain kiihdytti vauhtiaan kohti ampujaa. Se tuli niin lähelle, että ehkä jo haulikolla kolkkaamalla olisi saanut sen paremmin kuin ampumalla uudelleen, koska toinenkin laaki meni ohi. Rusakko sutkuili villisti kuin olisi yrittänyt väistää haulit, sitten se viimein älysi hypätä metsään. Metsästä se pinkaisi toiselle tielle, näin sen ja ammuin sitä perään mutta matkaa oli liian paljon. Rusakko kiisi henkensä edestä vielä kolmannen passimiehen hollille, mutta tämänkin laukauksen se onnistui välttämään nopeudellaan. Kolmas saalis oli lähellä mutta silti kaukana!
Rusakon lopullinen menoreitti jäi epäselväksi. Elkku hukkasi sen tielle, autoja ehti ajaa jälkien yli ennenkuin koira ehti paikalle. Haravoimme sen kanssa tien ympäryksiä turhaan. Porukka veikkasi rusakon ehkä piiloutuneen tienvarren kivikasoihin. Elkku kyllä löysi tien varresta jonkin jäljen ja harvakseltaan haukkuen sitä jäljitti kesämökkien pihaan, liekö ollut sama rusakko tain ajon tieltä karkonnut jänis. Kesämökin pihasta ajo ei vähään aikaan jatkunut ja menin koiraa hakemaan, ettei se häiritsisi mökkiläisiä. Mökillään oleva nainen sanoi nähneensä pihassa jäniksen hetkeä aiemmin, joten sen jäljillä koira luultavimmin oli. Elkku kävi vielä pienen hakulenkin tämänkin jälkeen laavulta päästyään, mutta väsymys alkoi kuitenkin painamaan vanhaa koiraa ja lopetimme sitten päivän. Kaiken kaikkiaan jahtipäivä oli mukava ja onnistunut, jään odottamaan seuraavia seikkailuja. Koiraharrastusta parhaimmillaan!



Keskiviikko 8.9.2021
Viime sunnuntaina sitten alkoi meidän jäniksen mehtuut. Pääsimme Ollin kanssa kahdestaan Tuusniemen jänismaille, mikä oli oikein mukavaa. Tuolla on hyvät jänismaat, ja tänä vuonna erityisesti seuran jäseniä on kehotettu ampumaan jäniksiä, kun niitä on haitaksi asti.
Millis laitettiin ensimmäisenä hakemaan ja se hakikin mukavasti, itsenäisesti kierteli hyviä jäniksen makuupaikkoja ja metsäpeltoja. Sillä meni kuitenkin tovi ennenkuin se sai liikkeelle jäniksen, ja ehdimme keräämään Ollin kanssa sieniä kassisotalla. Ajon lähdettyä kiiruhdimme passiin, Olli näki jäniksen kertaalleen sen ylittäessä tien mutta liian kaukana ammuttavaksi. Millis selvitti pari hukkapaikkaa, mutta lopulta jäniksen jälki katosi siltä hiekkatielle. Se etsi jänistä uudelleen noin tunnin verran, mutta kun mitään valmista ei näyttänyt tulevan niin lähdimme uuteen paikkaan.
Seuraavassa kohteessa laskimme myös Elkun irti, ja saimme koirat lähtemään eri puolille aluetta, kummankin omiin touhuihinsa. Ehdittiin juuri sopivasti syödä eväät kun molemmat koirat saivat ajon melkein samaan aikaan eri paikoista, puolisen kilometriä niillä oli matkaa toisiinsa. Menimme taas passeihin jänispaisti mielessä. Oma passittamiseni jäi tosin vähälle, kun jututin paikalle tullutta metsästyskaveria ja sitten vielä neuvoin tietä paikalle sattuneelle enduropyöräilijälle. Tällä välillä Olli ampui jäniksen Elmerille. Hienoa!



Jänis oli kyllä pieni, aivan loppukesän poikanen. Mutta yhtä kaikki palkinto koiralle.
Elmeri jäi autoon ja menimme Milliksen jänispaikoille. Se oli tällä välillä hävittänyt jäniksensä ja oli lisäksi ajautunut pienriistan kieltoalueelle, jossa ei saisi passittaa jänistä. Päätimme ottaa sen kiinni ja lähteä kolmanteen kohteeseen. Menin Milliksen perään tiheikköön ja sitten kävikin vanhanaikaiset, olin muutaman kymmenen metrin päässä koirasta kun se löysi taas jäniksen ja jatkoi tietenkin ajamista. Onneksi se kuitenkin päätyi Ollille kopiksi ja joutui kytketyksi.
Kolmas paikka oli Leksan entinen, nykyään poikansa Hannun, pihamaa. Kävimme kylässä Hannulla ja sillä välin koirat touhusivat metsään, tällä kertaa yhdessä. Vaan siitä ei tullut mitään, käytän koiria niin harvoin "doppelina" eli yhdessä metsässä, että ne eivät osaa porukalla ajaa. Koirat löysivät jäniksen mutta hukkasivat sen heti ja hukanselvitys oli päämäärätöntä kaaosta, kumpikin säntäili suunnasta toiseen ja vuoroin toisen perään. Millis tuli jo lopulta pois tuosta touhusta ja otimme sen kiinni. Elkku jäi vielä metsään ja menin sitä hakemaan. Olin 20 metrin päässä lähestyvästä koirasta, kun jänis ponkaisi liikkeelle meidän välistämme! Pääsin aivan koiran viereen ja se jo mukamas antautui, mutta kun kumarruin nappaamaan pannasta se ponkaisi eteenpäin ja täysillä pakoon. Loikkasin perään mutta en saavuttanut koiraa vaan löysin itseni rähmältään sammalikosta. Perkeleen Elkku!

No, ei tuossa vahinkoa tapahtunut, jänis oli pieni ja tuli kohta takaisin, sitten otimme lyhyen suojuoksukisan, jonka päätteeksi Elkku sitten joutui nöyrtymään. Kaiken kaikkiaan mukava päivä, jänis saatiin ja Millikselle kolme hyvää hakua ja ylösottoa. Ainoastaan Milliksen jänissaalis vielä odotuttaa itseään, se harmittaa. Mutta ensi kerralla sitten.
Eilen Millis oli vielä mukana marjametsässä kotinurkillamme Rantasalmella, mutta kuivana syksyiltana ei löytynyt ajettavaa. Meillä kyllä jäniskantakin on surkea, ja peurat ovat (luojan kiitos) kesänvietossa ilmeisesti muualla. Mutta pentu haki taas hienosti eikä paljoa emäntää kaipaillut, siihen olen tyytyväinen jos johonkin.

Lauantai 4.9.2021
Ensimmäisenä muistamme hetken Nallea, joka siirtyi ikuisille jahtimaille 25.8. kolmentoista vuoden iässä. Se alkoi turvota eikä enää syönyt, sen kummempia tutkimuksia ei enää tehty vaan koira päästettiin haudan lepoon. Nallesta ei koskaan tullut suurta hirvenhaukkujaa ja se vietti viimeiset vuotensa anopin lenkkikaverina, ollen kuitenkin rakas seuralainen.

Metsässä on käyty, joskaan ei vielä varsinaisessa jänisjahdissa. Milliksellä oli reilu viikon tauko metsäilystä juoksujen vuoksi. Olin ilmoittanut sen näyttelyyn vielä kertaalleen, mutta kuinka ollakaan samalle päivälle sattui läheisen sukulaisen hautajaiset, joten näyttely jäi nyt välistä. Mutta tuleehan noita näyttelyitä.
Millis oli mukana puolukkametsässä juoksujen mentyä tuossa muutama päivä sitten. Lähdimme illalla töiden jälkeen matkaan, otin kolme sankoa, poimurin ja puhdistusvälineet matkaan puolukkasavottaan valmistautuen. Millis meni omille teilleen ja se haki hienosti, teki omia miirailuitaan 300-400 metrin päässä alkuun, sitten kävi ottamassa yhteyttä ja lähti sen jälkeen pitkälle matkalle, noin kilometrin päähän. Sieltä se löysi rusakon, ajoi hetken, mutta rusakko meni kylätielle ja eksytti siihen koiran. Eipä sitä enää sitten löytynyt yrittämisestä huolimatta ja lähdimme kotiin, kolme sankollista siivottua puolukkaa kuitenkin saatiin.

Eilen Millis kävi sitten uudestaan metsässä. Nytkin se meni omia menojaan, taisi olla parhaillaan noin kilometrin päässä minusta taas, kun keräilin sieniä ja koira kipitteli muualla. Se löysi taas piharusakon, ja oikeastaan sama kaava toistui kuin viimeksikin. Rusakko juoksi pikku lenkin koiran edessä ja katosi sitten pihoille. Toisessa paikassa käytiin piipahtamassa, sen verran että täydensin sienisaalista, mutta Millis ei ehtinyt löytää mitään ennenkuin oli lähdettävä muille menoille.



Elkku on käynyt myös parilla reissulla. Viikko sitten sunnuntaina se pääsi metsään ja jäljitti jotakin aamutuimaan herätellen, parissakin eri paikassa, mitään valmista ei kuitenkaan tullut. Sitten iltapäivän puolella se löysi supikoiran, jonka ajoi rumpuputkeen. Supi saatiin ulos naapurin avustuksella, hän toi ystävällisesti mäyräkoiransa virka-avuksi.



Eilen Elmeri pääsi iltavuoroon. Se löysikin jäniksen yllättävän nopeasti, mutta jänis oli ovela ja kiersi tiheässä risukossa hyvin pientä lenkkiä. Siinäpä meni vanhalla koirallakin tassu suuhun, ja jäniksen jälki hävisi. Hyvä reilu tuntinen ajoa kuitenkin tuli. Huomenna menemme jänisjahtiin niinsanotusti tositarkoituksella, katsotaan miten tuossa käy.

Lauantai 21.8.2021


Noniin, metsäkausi saatiin käyntiin meilläkin. Molemmat koirat kävivät eilen aloituspäivänä metsässä. Millis pääsi ensimmäisenä vuoroon, otin mukaan kameran jos vaikka saisin siitä kivoja kuvia, ja mustikkasankon poimureineen marjojen varalta. Menimme mustikkapaikallemme, ja matkalla nähtiin iso, hieno ukkometso, joka ei valitettavasti jäänyt kuvattavaksi vaan lähti pakoon.
Milliskin lähti hyvin matkaan irti päästessään. Kovin montaa kuvaa en ehtinyt siitä saamaan. No, ei siinä mitään, hyvä kun lähtee ajattelin ja etsiskelin mustikoita. Puoli sankollista kerkesin keräämään, kun iloiset haukahdukset kiirivät korviini. Millis oli löytänyt jotakin aivan junaradan vierestä. Lieköhän jänis olisi tuollaisessa paikassa, mietin ja jatkoin vielä marjojen keräämistä. Kohta haukku kuitenkin jäi paikalleen ja arvasin supikoiran olevan nyt Minkkisen kohteena. Vein marjat autoon ja läksin kävelemään haukulle. Ei minulla ollut haulikkoa matkassa, pessimistinä en odottanut mitään tapahtumia tälle päivälle ja kuinkas sitten kävikään. Katselin matkalta josko löytyisi tukeva karahka, millä saisi supikoiran kalautettua kanveesiin, mutta turhaan.
Pääsin perille ja supparihan se siellä. Se oli kahden kiven välisessä kolossa, rähähteli Millikselle, joka haukkui takaisin. Mennessäni paikalle koiran haukku sai uutta pontta ja se hyppäsi supikoiran niskaan, joskin sai heti vastalauseen sen terävistä hampaista. Ihmisen saapuminen ja koiran tuoma lisäpaine olivat liikaa supikoiralle ja se karkasi hurjaan juoksuun, Millis kannoillaan. Noiduin itseni taas maanrakoon, minkälainen idiootti lähtee ilman haulikkoa metsään? Varsinkin kun tiedossa on että supikoiria saattaa tulla haukkuun! Noh, supikoira juoksi, kiersi muutamassa pihassa ilmeisesti suojaisaa pesää etsien. Se ehti melkein 2 km päähän lähtöpaikastaan, kunnes löysi maakolon ja kaivautui sinne. Menin hakemaan pettyneen Milliksen pois pesäkololta. Supi oli ehtinyt jo metsästysmaidemme ulkopuolelle, joten sen suurempaa vaivaa tai kaivuu-urakkaa ei oikein voinut aloittaa.
Toisesta paikasta ei meille löytynyt ajoeläintä, muutama haaparousku tarttui mukaan kuitenkin.

Elmeri pääsi matkaan Milliksen jälkeen. Näin alkukaudesta tapaamme pitää päivät lyhyinä, mieluummin tekee monta lyhyttä reissua kuin pitkiä ja uuvuttavia harvakseltaan heti alkukauteen. Menin Elkun kanssa toiselle sienimestalle, josta löysin mukavasti kantarelleja. Elkku puuhasteli omiaan ja risteili aika kauaskin irtilaskupaikasta välillä, joten sain katsottua useamman sienipaikan samalla reissulla. Elkku meni lopulta samalle seudulle josta Millis sai ajon, ja melkein samasta kohtaa otti jotakin ajoon. Pienen lenkin jälkeen seurasin tutkasta kun koira jäi paikalleen, sestasi siinä hetken ja alkoi haukkua paikallaan. Nyt olin ollut viisaampi ja otin haulikon mukaan koiraa vaihtaessa. Lähdin pyssyineni katsomaan tilannetta. Olisikohan peräti sama supikoira ollut palaamassa reviirilleen? Vaan ei tullut saalista tältäkään reissulta: Supi, tai mikä sitten olikaan, oli paennut mäyrän pesään. Tutkin suuaukot lampun kanssa, koira haukkui milloin mistäkin reiästä maan alle, mutta mitään havaintoa ajettavasta ei tullut. Ei auttanut kuin luovuttaa ja lähteä uuteen paikkaan.
Toisesta paikasta etsin myös sieniä, joskin turhaan. Elkku sai melko nopeasti ajon, ajettavana oli luultavasti peura ajon mennessä suoraviivaisesti eteenpäin. Ajo kulki kohti maantietä ja menin vastaan hyvissä ajoin. Viime hetkellä koira kuitenkin kääntyi ja tuli hieman edempää tielle missä itse olin, ja sopivasti tutka vielä jätti muutaman päivityksen välistä, etten ollut satavarma koiran paikasta. Olipa taas onnettomuus lähellä! Elkku tuli haukkumatta tielle, ja olin vastapuolella kun huomasin sen penkalla. Auto tuli tuhatta ja sataa suoran toisesta päästä, eikä minulla mitään jakoja kiirehtiä tien yli itse ennen autoa. Ojensin kädet vaistomaisesti kohti koiraa ja karjaisin STOP, Elkku pysähtyi, auto pyyhkäisi ohi ja ihme kun ei vienyt käsiäni mukanaan. Siinä olisi ollut koira pitkällä syylärissä, jos olisi tullut vielä puolenkymmentä metriä edemmäs. Liekö näitä uskaltaa kohta löysätä ollenkaan.

Tänään Millis kävi vielä uudelleen metsässä, mutta mitään ei sen kummemmin löytynyt. Toki reissukin oli parituntinen.

Keskiviikko 4.8.2021
Kesäloma alkaa olla taputeltu koirien osalta, vielä pari viikkoa pitäisi jaksaa kauden aloitukseen. Meilläpäin vaan nuo jahtimaat ovat sen verran peurarikkaita, että poikkeuksellisesti en kovin innoissani odota tulevaa kautta. Tiedän, että suurimman osan ajasta saan ajaa rallia ja juosta Milliksen perässä sen ajaessa peuraa. Liekö tyhmyyttä yrittää saada sitä suunnattua jäniksen ajoon, ehkä viisaampi olisi vaan luovuttaa ja antaa sen ajaa sorkkaa minkä ehtii.

No, kevätkesä ja kesäkuu menivät muuttohommissa ja hellettä pitäessä. Heinäkuu oli niinikään helteinen ja koirat liikkuivat lähinnä uiden. Heinäkuussa kävimme muutamassa näyttelyssä, lähinnä Milliksen kanssa. Heti heinäkuun alussa olikin näyttely kotikylällämme. Millis kävi siellä kehässä pyörähtämässä, mutta tuomari ei oikein pitänyt siitä, oli kuulemma liian raskastekoinen nartuksi. Lisäksi koira liikkui huonosti jo ennen näyttelyä, eikä kehässä ainakaan parantunut. Se pompotti vasenta takajalkaa ja rikkoi jatkuvasti laukalle - kaiken tämän tuloksena näyttelystä saatiin vain T eli tyydyttävä arvosana, joka on huonoin laatumaininta.
Halusin tietysti selvittää huonon liikkumisen syyn, niinpä varasin koiralle ajan Kuopion eläinlääkärikeskukseen, mistä olen aina saanut hyvää palvelua jalkavaivaisten, ja muidenkin, koirien auttamiseksi.

Lääkäriin siis lähdettiin ja minua jännitti. Tietysti jos jotain vakavaa löytyisi niin ainakin pentusuunnitelmille tulisi stoppi. Ja mitä tekisin, jos vika olisi niin vakava, että koiran metsästyskäyttökin olisi vaakalaudalla? Päättyisikö sen elämä sitten eläinlääkärin pöydälle, niinkuin Jallun? Eikö tämä epäonni jo riittäisi?

Millis tutkittiin ja kuvattiin takapäästään. Sillä ei ollut kipupisteitä takajaloissa tai selässä, se ei reagoinut taivutuskokeissa, ei ollut patellaluksaatiota eikä ontumista aiheuttavaa, vakavaa lonkkavikaa. Mikä helpotus! Polvilausunnon otin virallisena, mutta lonkkakuvia ei alunperin otettu kennelliiton määräysten mukaan ja sitten koira ehti jo saada herätteen kun kysyin niiden lähettämisestä. Mietin ensin että käyttäisinkö Milliksen myöhemmin virallisissa lonkkakuvissa, mutta ehkä minulle riittää tämä tieto ja oman eläinlääkärin sana, että mitään vakavaa vikaa niissä ei ole. Eipä tuosta edellisen kerran tullut kuin vittuiluja, kun kuvautin koiran ja ilkesin sitten vielä sitä jalostukseen tarjota. Joten tästä viisastuneena, antaa olla tällä kertaa.
Noh, eläinlääkärikäynnin jälkeen menimme hierojalle, lanneselästä löytyi jokunen jumi molemmilta koirilta ja Elkulta lisäksi niskasta, mutta ne saatiin avautumaan. Siitäpä tuo Milliksen liikkuminen alkoikin parantumaan. Se pompauttaa edelleen toista takasta ravissa ajoittain, mutta vakavat syyt on nyt poissuljettu, ja sekä eläinlääkäri että hieroja olivat sitä mieltä, että kyseessä lienee pikkukoirilla yleinen, mutta vaaraton ilmiö.

Heinäkuun lopussa kävimme dreeverien kesäpäivillä. Siellä oli oikein mukavaa, sain nähdä eri puolelta Suomea ystäviä joita näkee ehkä pari kertaa vuodessa. Lisäksi Elmerin jälkeläisiä oli mukana hyvä kaarti, pääsinpä näkemään niidenkin omistajia ja tutustumaan koiriin. En osallistunut rotujärjestön vuosikokoukseen, vaan kävimme lauantaina Milliksen kanssa Outokummussa ryhmänäyttelyssä. Siellä oli vain kaksi dreeveriä. Millis sai sieltä sileän ERI:n, tuomari löysi paljon hyvää sanottavaa mutta koiran ylärajoja hivelevä koko ja ahdas takaosa ilmeisesti vaikuttivat arvosanaa alentavasti. Ei se mitään, ERI oli oikein mukava sen Rantasalmen arvostelun jälkeen. Sunnuntaina osallistuin molemmilla koirilla erikoisnäyttelyyn. Millis sai EH:n, ahdas takaosa pudotti palkintosijaa, mutta rotutyyppi oli muuten hyvä. Elmeri teki tuomariin vaikutuksen veteraaniluokassa ja oli lopulta VSP veteraani. Myös Elmerin jälkeläisryhmä esitettiin. Ulkomuodon puolesta kaikki saivat EH:n, mutta ryhmä palkittiin silti kunniapalkinnolla. Itseni teki ylpeäksi se tosiasia, että kolme neljästä jälkeläisestä esitettiin käyttöluokassa. Käyttökoiria, käyttökoiria...

Ja näyttelykesämme päättyi sitten Mikkelissä viime viikonloppuna, Milliksen kanssa. Sielläkin oli vain kolme dreeveriä, enkä odottanut hirveitä tuloksia - sileä ERI olisi hyvä saavutus. Toisin kuitenkin kävi, kun tuomari pamautti Millikselle niinsanotusti koko potin ja se oli rotunsa paras, saaden sertin ja cacibin. Vaikka tämäkin tuomari huomasi takajalkojen ahtauden (ei sitä voi olla huomaamatta), hän ihastui niin kovasti Milliksen rotutyyppiin, että sanoi takaosasta huolimatta myös tästä hienosta rotutyypistä pitää palkita! Olin oikein ylpeä pienestä koirastani. Kaiken kukkuraksi se käyttäytyi mallikelpoisesti, niinkuin tähänkin asti: Seisoi paikallaan kuin tatti, sekä maassa että pöydällä, pöydällä sitä ei tarvinnut pitää kiinni lainkaan vaan se antoi tuomarin tutkia itseään kaikessa rauhassa.




Kuva Ari Huttunen

Kuva Ari Huttunen

Perjantai 19.3.2021
Sinne meni jahtikausi, joka jäi mieleen surkeimpana koskaan. Elkku sai loppukaudesta ihan hyviä ajoja ja pääsi rusakkojahtiin muutamia kertoja, itsekin pari rusakkoa sain sille pamautettua. Elkku pääsi kaudella metsään 36 kertaa ja ajo tai useampia saatiin 29 reissulla. Saaliiksi jäi supi, kaksi peuraa ja kuusi jänistä/rusakkoa. Pari morsianta kävi nyt keväällä, mutta niiden kanssa ei onnistanut, harmittaa toki kovasti. Käytin koiran klinikalla tutkimuksissa, että löytyykö siltä enää paukkuja ja kannattaako siten tarjota enää jalostukseen. Mitään estettä ei pitäisi olla astutuksen onnistumiselle uroksen fysiikan puolesta.

Milliksen kanssa kuluneella kaudella tehtiin yhteensä 41 metsäreissua, joista ajo saatiin 28 kerralla. Saaliiksi jäi yksi supi ja jänis. Vaikka viimeisinä viikkoina saatiinkin useampia jänishavaintoja ja pääsin ampumaankin, ei pupu vaan sattunut kaatumaan. Harmittaa, sillä tälle olisi muutaman jäniksen suonut. Sitäkin suuremmalla syyllä kun sorkka-ajot maistuvat liian hyvin, haluan yrittää leimata koiraa jänikselle. Se ei ole helppoa tässä maankolkassa, jossa peuroja on lähes kaikkialla minne menetkin metsälle.
Kehittämisen varaa jäi paljon, mutta onpahan tavoitetta seuraavalle kaudelle.
Vaikka vielä on aikaista asian suhteen, niin olen miettinyt Milliksen pennuttamista. Sitä haikaillenhan minä nartun otin. Mutta realiteetti on että ajojen pitäisi parantua radikaalisti, että voisin hyvillä mielin harkita pentuetta. Onhan sillä hyviäkin ajoja ollut, ne tosin voi laskea yhden käden sormiin. Ja niistäkin osa on sorkalle, jolle taas en laita isoa painoarvoa. Toisaalta sorkka-ajuriksi menee tällä hetkellä suurin osa syntyvistä pennuista. Ja Millis on hyväsukuinen, koskaan ei tiedä mitä se periyttää ennenkuin kokeilee. Tässäpä sitä on pohtimista, eihän tämä kummoinen narttu ole mutta varmaan huonompiakin on viime aikoina pistetty tiineeksi. Itselle siitä voisi ottaa jatkoa laumaan jos muualta ei tahdo saada mieleistä.

Tiistai 10.3.2021



"Vie sävel muiston niittyjen luo
Niin palaa mieleen taas onnen aika tuo
Taas puron muistan ja loisteen auringon
Taas niitty vihrein mun mielessäni on
Vie sinun luokses tie niin huoleton


Pois on jo niityn vihreys kai
Ei puro virtaa pois päivänvalo sai
En enää koskaan kai löytää häntä voi
Ken mulle kerran niin suuren ilon soi
Yö niityt vihreimmät mustiksi loi


On sadepilvet yllä niittyjen
Ystävääni mistään kai löydä minä en
Yön usvaan pois jo kaikki häviää
Sydämeni lämmön pois talvi hyydyttää


Jos on sydän lämmin rinnassa sun
Niin ehkä kertoo se toiveistani mun
Jos vielä muistaa voit niityn entisen
Niin saavut jälleen kuin uni suloinen
Taas kanssas alkaa saan rakkauden"

Vihreät niityt. Säv. Gilkyson, Dehr, Miller, Suom. R.Helismaa

Ystävänpäivää edeltäneen lauantain piti olla hyvä metsäpäivä. Kettukoe oli sovittu Juvalle ja lähdimme sinne yrittämään. Ensin vaikutti siltä, että pakkanen saattaisi pilata suunnitelmat, mutta sääennuste muuttui ja päivästä näytti muodostuvan sääolosuhteiltaan varsin hyvä. Jallu oli vähän turhankin täynnä virtaa, en ollut ehtinyt käyttää sitä metsällä ennen koetta ja mietitytti, mitä tuo kaikki energia tekisi koiralle.
Juvalla tutkittiin ketunjälkien tilanne ennen irtilaskua. Maantien lähelle tulivat yhdet ketunjäljet, emme tietenkään jääneet niille vaan ajoimme pari kilometriä eteenpäin metsäautotietä. Tuolta löytyi uusia jälkiä, joille sitten koira löysättiin. Se lähti jälkiä pitkin hirveällä höngällä herätellen ajonomaisesti, harmittelin tuota höyryämistä ja mietin mitä tuomarit sanoisivat. Juteltiin tuomariryhmän kanssa ja tutkittiin jälkiä mistä koira oli mennyt, totesimme että kyllä se edelleen yöjäljellä on, kaikesta äänenannosta huolimatta. Se eteni vähän huomaamattakin kovaa vauhtia kohti maantietä ja lähdimme perään. Välillä näytti että latu kääntyisi toiseen suuntaan, mutta sitten koira taas kääntyi, meni talon pihaan, juoksi viimeisen satakunta metriä suoraan tielle. Se ei ehtinyt olla tiellä kauaa, meni kerran tien poikki ja palasi siitä takaisin. Olimme melkein paikalla, kun tutkaa seurannut tuomari totesi ettei koira liiku enää. Ehkä joku otti sen kiinni, ajattelin ja kaarsin metsäautotieltä maantien varteen jossa porukkaa oli kerääntyneenä ja auto pysähdyksissä. Toinen auto oli ojassa, kyntänyt ensin penkalla ainakin 15 metriä, ja hätääntynyt kuski tuli minua vastaan. Tilanne valkesi siinä samassa. Tien laidassa oli pitkällään pieni Jallu, silmät ympyräisenä maaten, raskaasti huohottaen, veri valui nenästä. Kiedoin sen takkiin, nostimme sen porukalla autoon ja pakkasin vielä viltin koiran peitoksi. Ajoin ensin Juvan eläinlääkäripäivystykseen, jossa todettiin koiran olevan shokkinen, verta vuosi vatsaonteloon ja molemmat keuhkot olivat revenneet, muodostui paineilmarinta. Leuka oli jostain syystä lukkiutunut. Jallu sai happea, kipulääkettä ja nesteytystä. Otetuissa röntgenkuvissa vaikutti, että luusto olisi ehjää. Koira kuitenkin tarvitsisi leikkauksen ja tehohoitoa, jos se edes selviäisi leikkauspöydälle asti. Jo ilmarinta on hätätila, ilmaa vuotaa rintaonteloon ulos keuhkoista ja se pakkautuu joka hengenvedolla, painaen keuhkoja ja sydäntä kasaan. Koska luusto oli mahdollisesti ehjää ja leikkaus saattaisi pelastaa koiran, päätin antaa sille mahdollisuuden ja ajoin Kuopioon eläinsairaalaan niin lujaa kuin pääsin.
Jallu ei päästänyt matkalla pihaustakaan, enkä tuhlannut aikaa pysähtymiseen tai sen tarkkailuun. Tai jospa en uskaltanut katsoa, vieläkö se hengittää? Ajoin vaan hullun lailla.
Sairaalaan päästiin elävän koiran kanssa. Sitten odotettiin. Keuhkoista vedettiin ruuttasotalla ilmaa pois. Jallun takaosa ei reagoinut oikein mihinkään, ja eläinlääkäri tuli kysymään, että onko koira ollut lainkaan jaloillaan kolarin jälkeen. No eipä ollut, ja siksi otettiin vielä uusi lantion röntgenkuva toisesta asennosta. Siinä paljastui lohduton näky, koiran lantio oli murtunut kolmesta kohtaa, lonkkamalja oli sökönä ja SI-nivel revennyt. Seuraava vaihtoehto olisi ollut siirto Viikkiin Helsinkiin, päivystysleikkaus jos kunto kestäisi. Mutta tässä kunnossa koira ei selviäisi edes nukutuksesta, oli lääkärin arvio. Siirto Helsinkiin pitäisi tehdä tietenkin autolla, ja jaksaisiko Jallu 5 tunnin ajomatkan, kun jo reilu tunti meinasi koitua kohtaloksi?
Koen ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyvästellä koira viimeiselle matkalleen. Jossiteltavaa ja itsesyytöksiä jäi tilanteesta paljon: Jos olisin mennyt ajoissa eteen ja ollut tilanteen tasalla paremmin, ei tätä olisi tapahtunut. Miten sen voi antaa itselleen anteeksi, kun minun virhearviostani maksaa ystävä hengellään?




Vanhemmat blogimerkinnät on koottu koirakohtaisesti. Pääset lukemaan niitä klikkaamalla linkkiä:

Tallmossens Mielikki
Arosuon Elmeri
Metsäusvan Hjalmar
Arosuon Ami