Mehtään meni

MEHTÄÄN MENI

Blogi 2024-25

Keskiviikko 10.9.2025
Kauden aloitukseen on hiljaisuudesta huolimatta mahtunut monta metsäreissua ja jotain toimintaakin. Kaikki koirat, jopa vanha Elkku, ovat päässeet metsään. Ajankohtaisesti Kikellä ja Milliksellä on juoksu, mikä teettää niille jokusen päivän taukoa. Sää oli elokuun lopulla hyvä ja päivät viileitä, mutta mokoma syyskuu on kääntynyt helteiseksi ja se rajoittaa harmillisesti koirien metsälle vientiä. Kaikki dreeverit ovat saanet ajoja, lyhyitä tosin, mutta Kike ei ole saanut haukkuja. Muutamalla reissulla hirvi on löytynyt, mutta Kikellä ei ole ollut lähestulkoon minkäänlaista sitkeyttä seurata sitä. Seuraamismatka on jäänyt muutamaan sataan metriin, sitten koira tulee pois ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on lannistavaa, sillä kun oli viime syksynä ihan hyviäkin seuraamisia ja haukkutöitä. Hakukaan sillä ei kummoinen ole. No, viedään metsään ja toivotaan, ei tässä muukaan auta.
Väinön kanssa kävimme vielä kauden viimeisessä näyttelyssä Riihimäellä. Se täytti muutamaa päivää aiemmin kaksi vuotta ja MVA-arvoa silmällä pitäen ilmoitinkin sen näyttelyyn, vaikka matkaa meiltä tuonne tulee reilusti. Reissu meni hyvin ja saimme sen mitä menimme hakemaan, Väinön kolmannen sertin ja samalla valionarvon. Metsässä olemme myös tottakai käyneet pari kertaa viikossa-tahdilla. Väinö on hakenut kohtalaisesti ja saanut melko hyvin ajoja, mutta ne ovat valitettavan lyhyitä päräytyksiä. Kun hukkatilanteessa vauhtia on koiralla 10-20km/h, mitäpä muuta voi odottaa. Kun siihen lisätään tiukkuus äänenannossa, ei paljon haukkua metsässä kuulu. Eli tämänkin kohdalla, viedään mehtään ja toivotaan.
Mankkisella sen sijaan oli nyt huonoa tuuria. Kauden toisella metsäreissullaan se ajoi toiveita herättävän ajon, mutta sitten kotona huomasimme että sen sieraimesta tulee verta. Heti tietysti arvasimme jonkin tökänneen sitä ja seurasimme tilannetta tarkasti. Ulkopuolelta ei näkynyt mitään vierasesinettä nenässä, vain pikku haavaumia sieraimen alueella. Nenä jäi kuitenkin vaivaamaan koiraa seuraavina päivinä, se piti liikkuessaan pientä tuhinaa, ajoittain aivasteli aika rajusti ja verenvuoto muuttui kirkkaaksi vuodoksi. Eläinlääkäriaikaa piti odottaa toista viikkoa, kaikkialla kun ei nenän tähystysmahdollisuutta ollut. Eilen Mankkis viimeinkin pääsi hoitoon, ja sieraimesta vedettiin ulos lähes kymmensenttinen oksanpätkä! Eipä ole ennen tällaista sattunut kaikista harrastusvuosista huolimatta. Pahempaa tulehdusta nenässä ei ollut, joten ei tarvittu antibioottia. Muutama päivä parannellaan ja sitten lähdemme pitkästä aikaa metsään.

Tiistai 5.8.2025

Kesää on taas vietetty. Alkukesän pyörälenkit vaihtuivat kuumuudessa kärvistelyyn, kun heinäkuun helteitä pideltiin. Kunpa sää viilenisi seuraavan parin viikon aikana! Koirat ovat käyneet lenkeillä ja uimassa helteestä huolimatta. Väinö kävi terveystutkimuksissa ja parissa näyttelyssä. Muille ei mitään erityistä kuulu, ne ovat viettäneet lepsua koiranelämää kotona. Tai no, kävimme kesäkuussa saarireissulla Kiken, Mankkisen ja Väinön kanssa. Koirat saivat juosta muutaman tunnin ympäri saarta ja uida mielin määrin.
Väinö kävi kansainvälisessä näyttelyssä Jyväskylässä juhannuksen seudussa. Reissu oli märkä ja sateinen, mutta Väinö esiintyi silti edukseen ja sai ainoana dreeverinä erinomaisen arvosanan. Sen lisäksi se oli rotunsa paras ja sai Cacibin, jota vähän niinkuin "lähdimme hakemaan". Siitä puolesta reissu oli onnistunut.
Heinäkuun puolella sitten käytiin terveystutkimuksissa. Väinölle olisi ollut tulossa narttudreeveri mahdollisesti ensi keväänä, ja sen vuoksi tutkittiin kyynärnivelet. Nartulla kun on niissä hieman sanomista. Kuitenkin myös Väinön toinen kyynärnivel oli lievästi inkongruentti, se on "normaali" dreeverille muttei kuitenkaan täydellinen. Tämä saattaa kaataa astutussuunnitelmat, mutta sen osalta jätän pallon nartun omistajalle. Dreeverillä kun ei ole rajoituksia terveystulosten suhteen, ja 1/0 kyynärät ovat vielä kuitenkin aivan hyvät. Patellaluksaation osalta tulokseksi tuli lat 1/1, löysyyttä polvissa on mutta ne eivät luksoidu itsekseen eivätkä siten haittaa koiraa mitenkään. Polvitulos ei ainakaan omasta puolestani tule vaikuttamaan koiran jalostuskäyttöön. Mietin kovasti lonkkien kuvauttamista, mutta toisaalta edes rodun kotimaassa ei enää lonkkakuvauksia pidetä tärkeänä. Kaikkien dreeverivuosieni aikana en ole kuullut, että dreevereitä vaivaisi lonkkien nivelrikko millään lailla. Siispä lonkkatutkimus jätettiin vielä ottamatta, jos joskus on tarvetta niin palaamme asiaan. Olen käyttänyt nyt kolme dreeveriä Pitkäjärven eläinklinikalla Mikkelissä näissä terveystutkimuksissa, ja vahva suositus meiltä tulee tuohon suuntaan. Olen huomattavasti tyytyväisempi palveluun ja hintatasoon verrattuna aiempiin klinikkaviereiluihin muualla. Hoitava lääkärimme teki tutkimukset ja otti kuvat erittäin huolellisesti ja tarkasti koiran asetellen.
Menneenä viikonloppuna olimme Vöyrillä dreeverien kesäpäivillä ja erkkarissa. Perjantai kului matkan tekoon ja majoittumiseen sekä muuhun ihmettelyyn. Lauantai meni hyvin tiiviisti kesäpäivien ohjelman parissa. Harmittaa hieman kun aivan kaikkeen ohjelmaan en saanut osallistuttua, kun on koira mukana niin siitäkin on huolehdittava. Lämmin sää haittasi hieman liikkumista. Kun lauantai-iltapäivällä alkoi sataa, niin suuntasimme heti sateen tauottua lenkille kosteaan viileyteen. Norrvalla liikuntakeskuksella olikin hienoja lenkkipolkuja pitkin metsää joihin tutustua.

Sunnuntaina sitten osallistuimme erikoisnäyttelyyn, johon oli ilmoitettu 86 dreeveriä. Naamani taisi hieman venähtää, kun tuomari jakoi yksi toisensa jälkeen H:ta, T:tä ja EH:ta esitetyille koirille. Voi ei, mitähän tämä meidän rusakonvärinen otuksemme tulisi saamaan? Olisin ERI:in hyvin hyvin tyytyväinen, mutta se alkoi vähitellen tuntua lottovoitolta. Tuomari myös juoksutti koiria paljon ja kannusti omistajia juoksemaan lujempaa. No, sitten tuli meidän vuoromme. Hätäpäissäni laitoin koiran ensin pöydälle väärin päin, ja sitten liikkeiden arvostelussa juoksin minkä vain pääsin. Kehäsihteeri joutui vähän toppuuttelemaan että älä juokse niin kovaa. Tunsin itseni tunariksi, mutta jännitys varmaan teki tepposet. Kavereiden mukaan koira onneksi sentään näytti hyvältä, ja se sai kuin saikin erinomaisen arvosanan! Pikku pettymys kuitenkin oli ettei tullut SA:ta lisäksi, Väinöllä kun ei ole niskassa valkoista niin se vaikutti tänään ensimmäistä kertaa arvoteluun. Olen kuitenkin tyytyväinen päivän tulokseen, ja olipa Väinö sitten jopa VSP käyttöluokan koira saaden ruusukkeen. Olen myös iloinen kaverien puolesta: Parin kaverin koira oli koko näyttelyn toiseksi paras, ja toinen kaveri voitti kasvattajaryhmät. Oli mukava viikonloppu.

Perjantai 30.5.2025

Väinön hommista pientä tilannepäivitystä. Tein sille huhtikuun puolella Mydogdna-geenitestin. Testituloksia odoteltiin ja mietin jo, että onkohan koko testi edes onnistunut kun aikaa kului. Noin kuukauden kuluttua sain viestin testin perillepääsystä, ja sitten tulokset tulivatkin melko nopeasti. Ihan hyviä tuloksia saatiin terveyden suhteen, Väinö ei kanna mitään testattuja sairauksia. Lisäksi minua kiinnosti erityisesti välilevytyrän riski. Dreevereillä esiintyy lyhytjalkaisuuden taustalla kahta eri FGF4-geenin kopiota, joista toinen yhdistyy suurentuneeseen riskiin saada välilevytyrä. Karkeasti voidaan puhua genotyypeistä CDDY ja CDPA, joista varsinkin ensimmäinen liittyy suurentuneeseen välilevytyrän riskiin. Väinö on tyypiltään CDPA eli ei kanna tätä tyräriskiä. Hienoa!
Lisäksi tutkittiin väriin ja karvanlaatuun liittyviä asioita. Monen muun piirteen joukosta ehkä ne meille tärkeimmät pitkäkarvaisuus, maksanväri ja sininen väri testattiin myös. Pitkäkarvaisuutta tai sinistä väriä ei Väinö kanna, mutta maksanväriä se kantaa. Jos kaksi kantajaa yhdistää, niin 25% todennäköisyydellä syntyvä pentu on maksanvärinen. Koska maksanväri on rotumääritelmän vastainen, ei värivikaisesta pennusta ainakaan näyttelytähteä tule, mutta yhtä lailla sillä on edellytykset terveeseen metsästyskoiran elämään kuin muillakin. Maksanväriin ei liity terveysongelmia, vaikka tätäkin väitettä joskus kentällä kuulee.

No, testituloksista sitten näyttelykauden avaukseen. Kävimme eilen Kangasniemellä Nord-näyttelyssä. Jännitti taas niin pirusti, ja Väinökin oli vähän levottomalla tuulella. Asiaa eivät auttaneet juoksuiset beaglenartut kehässä ennen meitä. Väinö oli hieman levoton esiintyjä, mikä harmitti minua. Tuloksesta viis, mutta kun edes saisimme näytettyä parastamme! Noh, arvostelu oli kuitenkin "koiran näköinen", moitetta tuli vaaleista silmistä ja räpyläjaloista, kehua taas jäntevästä rakenteesta. Pyörälenkkeily kannattaa näköjään. Väinö oli paras uros, mutta tällä kertaa narttudreeveri oli rodun paras. Onnea heille! Saimme kuitenkin sen Nordsertin jota menimme hakemaan, ja hyvillä mielin lähdettiin kioskin kautta kotiin.

Sunnuntai 4.5.2025

Jokohan tämä kevät kohta kääntyisi kesäksi? Huhtikuussa meitä helli jo lämmin aurinko, mutta toukokuu on alkanut varsin epävakaissa sääolosuhteissa pakkasöineen ja sateineen. Kasvihuoneeseen istutetut tomaatin taimet ottivat ja paleltuivat, kun yllättäen koitti -6 asteen hallayö. No se siitä.
Kun lumet lähtivät melko aikaisin, pääsimme jo maaliskuun lopulla aloittamaan pyörälenkkeilyt koirien kanssa. Se onkin mukavaa, jospa koirat pysyisivät vähän paremmassa kunnossa kesän ajan. Kunpa vaan järvivesi lämpenisi myös suhteellisen nopeaan, niin koirat pääsisivät uimaan. Muitakin kesäharrastuksia olemme suunnitelleet, lähinnä Väinön kanssa olisi tarkoitus käydä muutamassa näyttelyssä. Ainakin toukokuussa Kangasniemi NORD, kesäkuussa Jyväskylä KV, elokuussa dreeverien erkkari ja Joensuu KV. Elokuun lopulla ajattelin vielä Riihimäen KV-näyttelyyn Väpen ilmoittaa, jos sinne sattuu sopiva tuomari. Tuolloin Väinön olisi mahdollista valioitua, jos se saisi näyttelystä SERTin. Toivossa on hyvä elää, sanoo lapamato. Väinö on talven jäljiltä hyvässä kunnossa ja onkin meidän reippain pyörälenkkeilijämme. Kike ja Mankkis ovat myös saaneet lenkkiä. Mankkisen kanssa kävimme Rantasalmen MLL:n match showssa kannatuksen vuoksi. Mätsäri meni ihan hyvin, mutta loppukehässä Mankkis ei enää oikein jaksanut esiintyä. Päivä oli ollut tuulinen ja kylmä, varmaankin myös äkkiseltään raskas Mankkiselle, joka ei ole aikoihin ollut "ihmisten ilmoilla".
Dreeverin pennuille tuntuu edelleen olevan kysyntää, ja olen miettinyt varovasti mitä tulisi Mankkisen ja Väinön yhdistelmästä. Kolmanteen polveen yhteiseksi sukulaiseksi tulisi Elmeri, joka on hyvä koira muutamaa pientä sanomista lukuunottamatta. Se on kestänyt kovaa metsästyskäyttöä ja elänyt pitkän elämän kohtalaisen terveenä, metsästysinto on kohdillaan. Ödeemariskiä kuitenkin yhdistelmään jonkin verran tulee, eniten Mankkisen ja Milliksen taustoista. Mihinkä tosin nykypäivänä ei tulisi? Olen miettinyt muitakin vaihtoehtoja, mutta tuollaiselle nartulle kuin Mankkis on aika hakuammuntaa lähteä etsimään vierasta urosta. Sanomattakin on selvää, että uroksen tulee olla hyvin hakeva, itsenäinen, ja osata ajaa. Uroksen pitää myös olla viimeisen päälle rehellinen ja jopa tiukka äänenantaja. Ödeemariskin pitäisi olla pienempi kuin Mankkis-Väinö-yhdistelmällä, jotta vierasta urosta kannattaisi käyttää. Lisäksi ulkomuodon tulisi olla vankka ja voimakas, mielellään hieman pitkärunkoinen, täydentääkseen Mankkisen neliömäistä kevyttä olemusta. En myöskään halua käyttää muotiuroksia, joilla on jo paljon jälkeläisiä, ja on muutamia linjoja joihin en halua sotkeutua muutenkaan. Siinäpä on etsimistä, enpä tiedä antaisinko tästä jalostustoimikunnalle toimeksiannon jatkossa! Mankkisen suunnitelmiin tosin oleellisesti vaikuttaa sen suoriutuminen metsässä ensi kaudella. Jos lörpöttely ja hukalla hölmöily jatkuvat, en aio koiraa pennuttaa.

Syntymäpäiviä vietettiin hiljattain Elmerin täyttäessä 14 vuotta. Sen kunto on mennyt alaspäin vähitellen, takaosan lihaksisto on surkastunut ja toinen kives on alkanut kasvaa, luultavimmin kasvaimen vuoksi. Elmeri saa olla ja elellä niin kauan kun vointi pysyy hyvänä, se jaksaa vielä leikkiä, lenkkeillä ja riehaantuakin. 14 vuotta on mielestäni jo kunnioitettava ikä dreeverille.

Lauantai 1.3.2025

Sinne meni metsästyskausi 2024-2025. Ajattelin tehdä tähän postaukseen hieman yhteenvetoa kaudesta koiriemme osalta.

Kike (Kiira) lähti toiseen syksyynsä hirviä etsimään. Sen osalta meillä oli toiveena, että onnistuneita hirvikontakteja saataisiin. Niitä kyllä saatiin ja haukut kestivät kauemmin kuin viime vuonna, mikä oli positiivista. Jokunen jänisajo saatiin myös, niitä ei kyllä tarvittaisi. Kike on selvästikin keskustellut dreeverien kanssa. Syksyllä sen metsäreissuja häiritsi ensin juoksu ja sitten irronnut kynsi, joten kehityskäyrä ei ole ollut kovin jyrkkä. Hakua ja sitkeyttä tarvitaan vielä runsaasti, jotta Kiken kanssa kehtaisi lähteä esimerkiksi hirvijahtiin. O-P ei halua viedä täysin osaamatonta koiraa jahtiin, minkä ymmärrän, kun porukkajahdissa on aikamoinen paine onnistua. Siinä onkin tekemistä ensi kaudelle, istua koiran kanssa reppujakkaralla. Kike kävi metsässä 26 kertaa, ja se sai hirvikontaktin kahdeksan kertaa.

Sama koskee myös Väinöä. Väinöä on tullut vähän liikaa neuvottua hukkapaikoilla, ja se alkaa kostautumaan niin, että koira tulee ottamaan hukalta yhteyttä. En tosin tiedä tuleeko se todella pyytämään apua vai hakeeko emäntää muuten vaan ikäväänsä. Joka tapauksessa neuvominen ja hukalle takaisin vienti pitää jättää vähemmälle ensi kaudella. Samalla lailla tyhjän metsän hakua täytyy nyt myös alkaa aktiivisesti harjoittaa, kun Väinö jo tietää miksi metsään lähdetään ja mitä sieltä etsitään. Mutta Väinön kohdalla kehitys on ollut talven mittaan huimaa, kun vertaa alkusyksyn ja loppukauden suorituksia. Se on kehittänyt ylösottokykyä ja ajovarmuutta nopeaan tahtiin, nopeammin kuin muut koirani tähän saakka. Erittäin positiivisella mielellä lähden tämän kanssa ensi syksyyn. Väinön kanssa vietettiin 47 metsäpäivää, ja ajon (tai useamman) se sai 34 reissulla. Sille ammuttiin kolme jänistä ja yksi rusakko. Kokeista Väinö sai tulokset DRAJ 0, 3, 2, 1 ja 2.

Ja toinen yllättäjä on Mankkis. Kaksi vuotta sen kanssa tahkottiin ja revittiin hiuksia päästä, kun se ei osannut selvittää minkäänlaista hukkaa vaan lähti kertaamaan vanhoja ajojälkiä äänen kanssa. En uskonut kirveelläkään, että siitä tulisi minkäänlaista koiraa. Mutta kun sydän ei anna myöten luopua koirasta, niin on taottava päätä seinään sen tunarin kanssa. Tarpeeksi kun takoo, saattaakin näköjään osua viisasten kiveen. Joulun jälkeen tapahtui kummallinen harppaus ja Mankkis lopetti hukalla huutamisen lähes kokonaan. On sille pari kertaa sattunut lapsus ja se on mennyt ajon tiimellyksessä vähän matkaa takajälkeen, mutta tuo on pientä siihen verrattuna mitä joskus on ollut. Varovaisen toiveikkaana suuntaamme seuraavaan metsästyskauteen. Kunpa tämä kehitys ei kesän aikana unohtuisi! Sillä Mankkis on oikein hyvä ajokoira, silloin kun ei sekoile ajossa. Mankkisen kauden saldoksi jäi 46 metsäpäivää, joista se sai ajon 33 reissulla. Sille ammuttiin jänis ja rusakko. Kokeissa kävimme kerran ja sieltä tulokseksi DRAJ 1.

Millis on käynyt metsässä 1-2 kertaa viikossa. Se on toiminut tuttuun tapaansa tasaisesti. Syksyllä sille tuli tauko, kun sitä jälleen kerran yritettiin astuttaa enkä käyttänyt sitä metsässä, ennen kuin tiinehtymättömyys taas varmistettiin. Sen jälkeen se on metsää saanutkin, pari saalista ja ollut mukana vierasjahdeissa varmana ylösottajana. Yhdessä kokeessa kävimme varsin huonolla menestyksellä. Vaikka Millis on ajanut hyvin nyt kevättalvesta, en ole vienyt sitä enää kokeisiin vaan keskittynyt nuorempiin. Milliksen suhteen minulla ei ole suuria suunnitelmia. Se saa olla, elellä ja käydä metsässä, mukavasti sille riistaakin saa kaadettua jos passissa jaksaa olla hiljaa ja hereillä. Periaatteessa sitä olisi voinut kokeisiin vielä viedä, mutta kun nuoret pelasivat hyvin päätin satsata niihin. Millikselle tuli kaudella 35 metsästyspäivää, joista se sai ajon 25 reissulla. Sille ammuttiin jänis ja rusakko. Yhden kokeen se kävi ja siitä tuloksena DRAJ 0.

Elmeri kävi myös metsässä. Syvään lumeen se ei enää lähde eikä kaatosadekaan oikein inspiroi, mutta hyvissä olosuhteissa sekin pystyy vielä useamman tunnin ajoihin. Höppänähän siitä on tullut, sen äänenanto on löystynyt huimasti verrattuna nuoruusvuosiin. Mutta no, eipä sillä enää ole merkitystä, kunhan saisi viimeiset vuotensa olla hyvässä kunnossa ja terveenä. Kuulo on mennyt todella huonoksi, mutta no, kuurohan se on metsässä aina ollut ainakin kutsuhuudoille. Elmeri kävi metsässä 27 kertaa, ja ajon se sai 17 kertaa. Lisäksi supin jäljitys/haukku saatiin neljästi. Saaliiksi jäi kolme supia.

Niin sujui pääpiirteissään kausi 2024-25, tästäpä odottamaan sitten seuraavaa! Kesän aikana lenkkeillään, pyöräillään ja uidaan entiseen tapaan, lisäksi Väinön kanssa varmaankin pyörähdämme parissa isommassa näyttelyssä.

Sunnuntai 16.2.2025
Väinön pitkä koe pidettiin viime torstaina Juvalla. Koska meidän alueellamme tuomareita on huonosti saatavilla, on helpompaa mennä kokeeseen sinne missä tuomarit ovat, kuin ajattaa tuomareita omaan maastoon puolen sataa kilometriä. Lisäksi Väinön isän Jeren omistaja ystävällisesti auttoi tuomareiden kyselyssä.
Kun koe oli jo sovittu, huomasin että se oli samana päivänä ja samalla kylällä kuin Jallun kohtaloksi koitunut päivä neljä vuotta sitten. Vaikka en olekaan taikauskoinen, olin silti hieman huolissani. Kumpa historia ei toistaisi itseään! Vaikka teiden suhteen olisi kuinka varovainen tahansa, on maastoissa muitakin vaaroja kuten sulia ojia ja jokia, susista puhumattakaan.
No, koepäivään lähdettiin. Keli oli hyvä, mutta jälkiä oli maastossa paljon. Onneksi kuitenkin pikkuinen lumenhärmä oli satanut vanhojen jälkien pintaan edellispäivän aikana. Väinö sai ensimmäisen jäniksen liikkeelle nopeasti, mutta no, ajo ei vaan sujunut laisinkaan. Heti ajon alkuun tuli kymmenkunta minuuttia hukkaa, ja sitten sen selvitettyään teki Väinö kohta uuden hukan. Hukkatyössä oli isoja vaikeuksia jostakin syystä. Harmitti ja ehdin jo ajatella ettei tästä koepäivästä taida tulla mitään, jos kerran ajaminen on moista turaamista. Lopulta Väinö lähti hukkapaikalta erkanemaan, ilmeisesti etsimään uutta ajettavaa. Minuuttia ennen lyhyen erän päättymistä se nappasi uuden ajon, voi räkä! Ajo karkkosi kauas meistä kaiken lisäksi, ja no, se ajohan sitten sujuikin ihan eri lailla. Odotimme hetken josko ajo kaartaisi takaisin, mutta se jäi pyörimään noin puolen kilometrin päähän. Kun sääntöjen puitteissa koira pitäisi saada kahteen tuntiin kytkettyä ja siirrettyä, en malttanut enää odottaa pidempään vaan lähdin perään tarpomaan mäkeä ylös. Onneksi matkalla kasvoi harvaa kuusikkoa, jossa eteneminen onnistui kohtuudella. Sen verran tuuria oli matkassa, että ajo lähti tulemaan kohti, ja sain Väinön siitä melko rivakkaan kytkettyä. Erien väliin tuli 40 minuuttia sujuvaa ajoa. Niin minun tuuria, olisi nyt edes ajanut erän sisään ne minuutit!
Seuraavassa paikassa sitten tehtiin rauhassa nuotio ja saatiin odotella. Väinö haki mukavasti yhden kunnon hakulenkin, noin 400-500 metriä laajalti. Se kävi ottamassa yhteyttä ja ohjasin sen toiseen maastokohtaan tuolla välillä. Kun hakuaika kului ja kului (aika tuntui paljon pidemmältä kuin lopulta olikaan), ehdin taas vaipua epätoivoon. Tässähän sitä turattaisiin tyhjää hakea lopun aikaa. Eipä jäänyt lapsille kerrottavaa. Mutta sitten Väinö kuitenkin sai jäniksen liikkeelle, aivan tien varresta ykskaks yllättäen. Noo ei se tämäkään ajo pitkään kestäisi, tuumasin. Ehkä saisimme kuitenkin tuurillaan kolmostuloksen. Odottelin milloin tulisi vuosisadan hukka, mutta eipä sitä tullutkaan. Väinö tosiaan yllätti ajamalla sujuvasti pitkän erän. Yksi vähän pidempi hukka sille tuli, mutta sekin selvisi. Onneksi tässä pitkässä erässä tuurit olivat matkassa! Sain koiran hyvin kytkettyäkin kutsumalla ajosta, kun jänis ylitti tien erän päätyttyä. Päivään mahtui monenlaista tunnetilaa, ja lopulta olin oikein ylpeä pienestä koirastani. Tuomaritkin tykkäsivät ja pentuakin jo toinen tuomari kovasti tilasi. Minuutit ja pisteet riittivät hyvin ykköstulokseen. Nyt sitten viikon päästä Rautalammille jatkamaan koeuraa, vähän vähemmillä paineilla kun se ykkönen on jo ajettuna. Toki se useamman ykkösen tarvitsee jatkossa valioituakseen käyttövalioksi, mutta ensimmäinen ykkönen oli tälle kautta varovaisissa toiveissa ja nyt se on saavutettu.

Maanantai 10.2.2025
No nyt ollaan eletty nuorien koirien osalta jännittäviä aikoja.
Mankkisen ilmoitin kokeisiin Peräseinäjoelle. Kaveri sai houkuteltua minut sinne mukaan ja kun järjestäjä ystävällisesti vielä hankki tuomaritkin, niin mikäpäs siinä muu auttaa kuin matkalle lähteä. Mietin pitkään minkä koiran veisin. Mankkinen on ajellut hyvin, mutta viimeisillä parilla reissulla se on tullut hukalta pois kesken kaiken. Eivätkä ajotkaan ole pituudella pilattuja olleet. Mutta toisaalta se on kuitenkin ajanut, ei ole höperehtinyt, ja muuten suorittanut ihan hyvin. Ajattelin, että jos en nyt sitä kokeisiin vie, niin luultavasti jää tällä kaudella käymättä. Niinpä pakkasin viime perjantaina Mankkisen, tavarat ja lähdimme matkalle. Koiran puolesta matka meni hyvin, mutta itse tunnetusti hajamielisenä unohdin metsäsaappaat kotiin. Huomasin noin 200km ajettuani, ettei minulla ollut muita kuin pienet kävelykengät jalassa. No, onneksi matkan varrelta löytyi eräliike ja sitä kautta kurvattiin kenkäostoksilla.
Perillä kohteessa majoituimme Ilomäen maatilamatkailun mökille. Mökit olivat entuudestaan tuttuja muutaman vuoden takaisista dreeverien SM-kilpailuista. Majoitus oli edullinen mutta silti oikein viihtyisä ja laadukas, juuri sopiva tällaiseen metsäreissuun ja viikonlopun viettoon. Mökissä oli 2 kerrosta ja yläkertaan kuljettiin ulkokautta, mikä teki kahden toisiaan tuntemattoman koiran majoittamisen helpoksi. Suosittelen!

Lauantaina koitti koeaamu. Viivalla oli 12 koiraa, mikä tuntui huimalta määrältä niinsanotusti tavalliseen kokeeseen. Pohjanmaa on perinteisesti aktiivista dreeverialuetta ja muutenkin kenneltoiminta-henkistä. Esimerkiksi useimmista maastoista ei oltu ammuttu lainkaan jäniksiä, vaan ne pidettiin vuodesta toiseen puhtaasti koemaastoina. Maastoarvonta tuli ja meni, ja pääsimme Mankkisen kanssa hyvään maastoon. Kelikin oli hyvä, lunta oli aukoilla enemmän mutta metsässä varsin vähän ja se kantoi koiraa. Toki uutta lunta ei ollut tullut hetkeen. Metsässä oli ristiin rastiin jälkiä ja ehdin jo vähän huolestua, miten käy herättelevän koiran. Eipä sitä kuitenkaan kauaa ehtinyt miettimään, sillä viiden minuutin hakuajan jälkeen ajo lähtikin liikkeeseen.
Olimme kohtalaisen lähellä taajamaa, ja ajoeläin meni aika suoraan taajaman vierelle pyörimään. Se käytti hyväkseen kuntopolkuja ja hiihtolatuja lähestyen vaan kierros kierrokselta taloja. Sen vuoksi päätin aika varhain, että tämä on lyhyt erä. Tuomarit lähtivät suoraan kohti koiraa, kun itse menin hakemaan autoa ja ajoin heitä vastaan taajamalle. Ajoeläin näyttäytyi tuomareille ja se todettiin rusakoksi. Ilmankos ajo pyörikin sillä tavoin! No, Mankkisen sai kuitenkin helposti hiihtoladulta kytkettyä ja pääsimme nopsaan kohti toista erää. Olin hyvillä mielin, kun lyhyeen tuli täysi 60 minuuttia ajoa. Vielä kun toinen jänis löytyisi!
Palattuamme takaisin maastoomme hieman mutkan kautta totesimme, että siellä olikin vieras koira. Se pyöri juuri sillä alueella, jonne meidän olisi pitänyt seuraavaksi mennä. Niinpä piti turvautua varasuunnitelmaan ja laskea koira irti melko läheltä entistä ajojälkeä. No, opas kyllä tuntee maaston ja jänikset, ajattelin ja vein koiran neuvotulle paikalle. Ei se ehtinyt taaskaan kauaa hakea, noin 300 metrin renkaan se teki ja kohta lähti ajamaan aivan meidän läheltämme. Tämä ajo kiersi mukavasti metsässä ja sujui hienosti. Vaikka itse sanonkin, Mankkisella on kyllä aika hyvä haukku. Se kuuluu, on tiheä ja moniääninen. Ajo sujui ja sujui, mutta sitten yhtäkkiä koiralle tuli "vuosisadan hukka" kun ajo palautui neljättä kertaa samoille tolille. Siihen hävitti jänis itsensä, eikä Mankkis löytänyt sitä perusteellisesta rengastamisesta huolimatta. Kun se tuli hukalta ottamaan yhteyttä koitimme ohjata sitä takaisin päin, muttei hukka enää selvinnyt. Harmillista, minuutteja tuli 125... Riittäisi se kuitenkin hyvään kakkoseen, vaikka vähän harmitti kun ajo sujui alkuun niin hienosti ja jäi niin vähän puuttumaan ykkösestä.
Noh. Olimme hyvissä ajoin koepaikalla ja tulos purettiin. Äimän käkenä kuuntelin, kun tuomarit luettelivat pisteitä. Miten tämä on mahdollista? Tuomarit olivat kovin tykästyneet koiraan, ja ensimmäisen erän rusakkoajo erityisesti tuntui tehneen vaikutuksen. Mutta siitä huolimatta, en uskonut millään että noilla ajominuuteilla saisi ykköstuloksen. Yritin vielä ylituomaripuhuttelussa mainita, että nyt vähän korkeat pisteet taisitte antaa, mutta minua ei nyt tässä asiassa kuunneltu. Olinhan vain ohjaaja, en tuomari. Hyvä näin kuitenkin. Reissulta tuli siis lopulta saldoksi 77 pisteen DRAJ 1! Tästä on hyvä jatkaa Mankkisen kanssa ensi syksyllä uusia tuulia kohti. Mikä oli parasta, Mankkis teki jälleen hukalla hyvää työtä eikä höpötellyt lainkaan. Jospa, jospa tämä tästä!

Väinön kanssa ollaan harjoiteltu kotona. Se on ajellut mukavasti. Meidän oli tarkoituksena mennä viime torstaina Siilinjärvelle metsälle. Sille reissulle kävi kuitenkin huonosti: Susi oli pyörinyt metsästysalueella samana aamuna. Emme päässeet siis Siiliin. No, koska metsästysintoni on kyltymätön, oli jonnekin päästävä. Ajoin sitten Tuusniemelle tutuille metsämaille, joilla en ole käynyt aikoihin. Väinö sai kuin saikin ajon ja ajoi mukavasti, passasin jänistä tositarkoituksella nyt kun Väinöllä on useampi reissu ajatettu ilman kaatoja. Pääsin ampumaan jänistä kahdesti mutta aina vaan ohi! Ensimmäisellä kertaa se tuli selkäni takaa, jouduin kääntymään ja jänis huomasi sen sukeltaen tiheikköön. Kuusen oksat vaan tipahtelivat siitä mihin ammuin. Noin tunnin päästä jänis tuli uudelleen näytille, tällä kertaa noin 50 metrin päähän istumaan, enkä osunut siihenkään paikkaan. Voi pahkeinen! Harmitti huomattavasti koiran puolesta, halusin sille palkinnon ennen seuraavia kokeita. Väinö kun on ilmoitettu vielä kahteen kokeeseen.

Harmitus oli niin raskas, että lähdin vielä seuraavana päivänä rusakkopaikoille. Minulla olisi muutama tunti aikaa, ennenkuin piti lähteä tuonne Peräseinäjoen reissulle. Jos kävisi tuuri, niin kyllä siinä ehtisi vähän rusakkoa passittaa. Vakiopaikallani kuitenkin oli hakerekka enkä päässyt siihen, piti jäädä kauemmas. Toisaalta rusakkojen jälkiä oli runsaasti. Laskin koiran menemään ja se tahtoi puskea ensin väärään suuntaan isommalle tielle päin. Ei sinne! Ohjasin sitä oikeaan suuntaan tietä pitkin vajaan sata metriä. Ja siitä kun koira hyppäsi metsän puolelle, se alkoi melkein heti ajamaan! Minulle tuli kiire hakea autolta haulikko, ettei rusakko pääsisi pakoon. Jäin auton viereen passiin ja melkein heti näin rusakon. Seklin kuitenkin huomasi minut ja käänsi suuntansa hyvissä ajoin pois tieltä loikaten metsään. Väinö seurasi nopsaan perässä. Siitä rusakko lähti viilettämään hakerekan suuntaan ja kerkesi etenemään melkein kilometrin verran. Käänsin katseeni tutkaan kun mitään ei kuulunut enää, ja mietin jotta onkohan peli menetetty. Rusakko varmaan meni eri suuntaan tietä pitkin. Nostin katsettani ja niin, siellä näkyi rusakko tulevan kaukaisuudessa tietä pitkin kohti. Hyvin varovasti ja hiljaa pujotin puhelimen taskuun, rusakko ei huomannut mitään ja juoksi lähemmäs. Sain tähdätä kaikessa rauhassa ja niin jäi rusakko saaliiksi. Väinö oli ilosta soikea! Meillä oli oikea täsmäisku, kun koko reissu kesti vain vähän reilun tunnin verran. Kerkesin vielä hyvin matkailemaan ja mikä parasta, pikku koira sai palkkionsa.

Maanantai 27.1.2025
Onhan tässä taas käyty metsässä. Koirien kanssa on alkanut luistaa varsin mukavasti. Mankkis on parantanut ajoaan nyt joulun jälkeen, sillä on ollut muutama oikein sujuva ajo viime aikoina ja olen jo harkinnut vieväni sitä kokeisiinkin viime aikoina. Vaikka sen hukanselvitys on edelleen varsin sahaavaa, ei se huuda enää hukalla entiseen malliin. Se teki tammikuun alussa varsin hyvän nelituntisen ajon ilman suurempia hukkahaukkuja. Sitä seuraavalla reissulla saimme sille rusakonkin nurin, eikä se tässäkään ajossa sekoillut yhtään. Jos positiivinen kulku jatkuu, käymme vielä kokeissa Mankkisen kanssa.

Millis on parhaillaan varsin valeraskaana, ja sen toiminta on erinomaisen hidasta ja vetelää. Meneehän se ja välillä ajaakin, mutta etenkin tyhjän metsän haku on kehnoa tässä mielentilassa. Elmeri on myös käynyt metsässä. Se ei enää lähde syvään lumeen kahlaamaan, mutta kun keli muuttui koiraa kantavaksi, kävi se kolmituntisen ajon puuhailemassa.
Väinön kanssa olemme harjoitelleet niin ikään. Nuoren koiran tapaan sen tekeminen on hieman ailahtelevaa, välillä hyvää ja toisinaan ei niinkään. Kävimme myös kokeissa Rautjärvellä. Keli oli vetinen ja raskas, vaikka kuusikoilla lunta ei juuri ollutkaan, niin aukoilla sitä riitti reilusti minun polveeni saakka. Lumi upotti koiraa täysin, kantava kerros oli pehmennyt. Väinöllä oli haasteita, se väsyi selkeästi toiseen erään kun ensimmäinen haku kesti ja ajoerän otin pitkänä. Vähän nuoren koiran hölmöilyjä hukalla tuli, mutta siitä huolimatta Väinö ajoi mukavasti ja pisteet riittivät DRAJ2- tulokseen. Tulos olikin sitten kokeen paras, mikä oli mukavaa. Vaikka harmittelen edelleen haun hyytymistä, on tulos mukava lisä koiran plakkariin. Katsotaan josko kelit paranisivat ja pääsisimme vielä jonnekin starttaamaan!

Sunnuntai 5.1.2025
Vuosi vaihtui koekäynnin merkeissä. Olin sopinut metsäpäivän Siilinjärvelle uudenvuoden aattona. Keli näytti suosivan ja mielessä oli ollut jonkin aikaa ajatus Väinön koekäynnistä. Sen tekeminen on vielä erittäin epätasaista ja missään nimessä se ei ole valmis koira. Kuitenkin se on väläytellyt taitojaan silloin tällöin ja onnistuessaan sen oli täysin mahdollista saavuttaa koetulos. DRAJ 2 tai 3:kin olisi jo näyttöä alle 1,5v koiralle sen varhaiskypsyydestä. Kun tuomaritkin järjestyivät, otin ja ilmoitin Väinön pitkään kokeeseen.
Koe ei kuitenkaan sujunut niinkuin Strömsössä. Ensimmäisen erän jänis oli hullu kiituri ja juoksi yli kilometrin suoraan, Väinöä jäi tiukkana äänenantajana jälkeen eikä ajo sujunut. Toisessa erässä ajo ei sujunut sen paremnmin, vaikka se ei karkonnut kauas niin äänenanto oli tiukkaa. Kävimme vielä toisen tuomarin kanssa toteamassa ajojäljillä tilannetta, pariinkin kertaan seurasimme kuinka koira tuli jäniksen jälkeä pitkin mykkänä. Pisteet eivät aivan riittäneet tulokseen. Vaikka vähän harmittikin, niin en katunut kokeilua.
Olin vielä ilmoittautunut toiseen kokeeseen, Juvalle 4.1. Alun perin ajattelin viedä Milliksen, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin ja mietin josko kuitenkin vielä Väinöllä yrittäisin. Väpe siis taas tulille ja menoksi! Koepäivään mahtui monenlaista tunnetilaa. Aamusta Väinö lähti hyvin varovasti ja harvasti haukkuen etenemään suoraviivaisesti. Olin epävarma, mitä se oikein teki? Kunnollista ajoa se ei ollut, mutta toisaalta Väinö on tiukka äänenantaja eikä ole vielä juurikaan herätellyt. Se eteni yli kilometrin ja teki "paluuperätkin", mutta sitten sai jäniksen liikkeelle ja ajoi hyvällä haukulla sujuvan 41 minuuttia. Eli se herätteli sittenkin, onneksi ei kuitenkaan älyttömästi!
Ensimmäinen erä meni lyhyenä, kun se päättyi tielle eikä hukka tuntunut selviävän. Toisessa erässä sitten meinasikin usko loppua, Väinö haki hyvin ja laajalti käyden varsmastikin jälkiä läpi matkoillaan, muttei saanut mitään liikkeelle. Vasta aivan hakuajan lopulla se sai ajon. Ajo oli katkonaisempi kuin edellinen ja lopulta Väinö turasi sen pitkään paluuperään. Pitkään erään tuli ajoa vaivaiset puolisen tuntia. Se kyllä jonkin verran harmitti, olisi koiralla ollut rahkeita parempaankin ajoon. Toisaalta minuutit riittivät tulokseen, mistä olen oikein tyytyväinen. Nyt kotiin harjoittelemaan ja palaamme kokeisiin luultavimmin ensi kaudella!

Lauantai 28.12.2024
Reilu viikko sitten pääsimme kuin pääsimmekin metsään Väinön kanssa. Lunta oli sen verran paljon että hakeminen oli hidasta, ja sitä myös tuli lisää jatkuvalla syötöllä. Mistään jäljistä ei ollut tietoakaan ja pennultakin alkoi usko loppua puolen päivän tienoilla. Ajattelin ensin lähteä hyvissä ajoin kotiin, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin ja kävelin sen kanssa uuteen maastokohtaan, mistä oli jo pariin kertaan löytynyt jänis suunnilleen saman puun alta. Tuskinpa tuo mitään löytää mutta katsotaan, mietin ja usutin koiran menemään. Ei kuitenkaan pitkään mennyt kun se pärähtikin ajamaan! Harmillista vain että kello oli jo melko paljon, enkä halunnut jättää koiraa pimeällä metsään. Se ehti ajella tovin, teki monta hukkaa mutta aina sai ne selvitetyksi. Lopulta se hävitti jäniksen jäljen vanhoille ajotolille vaille kolmen, sieltä sain huudettua sitten koiran kotiin. Loppujen lopuksi olikin ihan hyvä harjoituspäivä.
Ennen joulua kävimme vielä Vehmersalmella Milliksen ja Väinön kanssa. Ylös saanti tuntui olevan haastavaa, heti aamusta Millis sai ajon josta jänis päätyi eräksi. Sitten odotettiinkin parisen tuntia seuraavia ajoja. Molemmat koirat kuitenkin saivat vielä jänikset liikkeelle. Millis ajoi puolen tunnin pätkän, mistä jänis juoksi maatalon pihaan ja eksytti koiran sinne. Väinö meni halpaan jäniksen juostua omaa jälkipolkuaan pitkin - jänis oli jossain vaiheessa hypännyt sivuun mutta koira seurasi vanhoja jälkiä tielle ja siihen sammui ajo.

Vein sitten Väinön vielä seuraavana päivänä metsään kotipuolessa. Se haki mukavasti raskaasta kelistä huolimatta ja sai kuin saikin jäniksen liikkeelle. Kymmenen minuutin ajon jälkeen sille kuitenkin tuli paha hukka, ainakin puoli tuntia se selvitti jäniksen reittiä. Mutta kun se siitä jälleen sai uuden lähdön sujui ajo hienosti parisen tuntia lähes hukattomasti. Pimeän koputellessa hain koiran hukalta pois.

Joulupyhät vietettiin ja Tapaninpäivänä perinteisesti ajeltiin. Päästin Mankkisen anoppilassa irti, menkööt juoksentelemaan - periaatteella. Kuten jo aiemmin olen kirjoittanutkin, on Mankkisen kohdalla toiveet koe- ja jalostuskoiran urasta pikku hiljaa taputeltu sen ajolöysyyden vuoksi. No mutta, nyt Mankkis kuitenkin yllätti positiivisesti. En tiedä auttoiko sitä märkä keli vai lumen määrä, mutta se ei lähtenyt enää hullun lailla hukalta kertaamaan vanhaa jälkeä vaan selvitti varsin tyylikkäästi paluuperät ja muut jäniksen metkut. Hyvää ajoa kesti noin tunnin verran ja ehdimme O-P:n kanssa jo olla vähän aikaa passissakin. Sitten koiralle tuli kuitenkin lopullinen hukka suolle. Siitäkään huolimatta se ei kerrannut, vaan palasi hukalta pois mölyt mahassaan. Jos jokaisella reissulla olisi edes tällaisia ajoja, ei meillä olisi hätäpäivää.

Eilen laskin pappakoiran verryttelemään. Keli olikin nyt muuttunut koiraa kantavaksi pakkasen tehtyä kuoren lumen pintaan. Elmeri meni menojaan, ei sitä paljoa irtilaskun jälkeen näkynyt. Se kierteli metsiä välillä herätellen mutta saamatta kuitenkaan ajoa. Kävin senkin korjaamassa talteen iltapäivällä vähän ennen hämärtymistä. Samana päivänbä O-P lähti Kiiran kanssa katsomaan, vieläkö on hirviä. Yllättäen se löysikin hirven melko nopeasti, mutta haukku ei kestänyt kauaa hirven karkotessa. Keli oli karhukoiralle haastava, sitä ei enää hanki kantanutkaan vaan se upposi heti karkeuteen yrittäessään juosta. Kikellä ei sitkeys riittänyt enää karkon selvittämiseen vaan se tuli pois. Hyvä kuitenkin, että jokin hirvikontakti saatiin.

Torstai 19.12.2024
Kuulumisiamme lumen ja pakkasen keskeltä. Talvi iski meille tosissaan: Lunta tuli kertarysäyksellä kolmisenkymmentä senttiä ja -25 asteen pakkasta on pidetty tämän viikkoa. Koirilla ja meillä on ollut pieni lepotauko, mutta tänä aamuna viimein näyttää siltä, että pääsemme metsään. Kaikki koirat ovat muutoin tässä päivitysten välillä käyneet metsässä 1-2 kertaa viikossa, milloin milläkin menestyksellä.
Millis ei edelleenkään tullut tiineeksi. Viikko sitten maanantaina, heti ultran jälkeen, vein sen metsään ja se ajoi hienosti parituntisen putken. Ihan uhallaankin nyt ajaa, kun ei suostu lisääntymään. Ajoa oli katkeransuloista kuunnella, se oli hienoa kuunneltavaa mutta mitä hyötyä siitä on? Mitä hyötyä on koiran näytöistä jos se ei saa jälkikasvua? No toki Väinöä pitää viedä eteenpäin, ja siinä myös suvun näytöt voivat painaa. Mene ja tiedä. Ja onpahan joku koira rusakkojahtiin.

Olin jo syksyllä päättänyt, että lähden PSDK:n kerhon mestaruuskokeeseen jos minulla on yhtään ajavaa koiraa. Niinpä ilmoitin Milliksen sinne. Keli oli hieman haasteellinen siinä mielessä, että maastoissa oli esillä noin kahden viikon jäljet. Maassa oli pieni lumenhärmä mutta uutta ei ollut satanut aikoihin. Lisäksi meidän maastossamme oli edeltävästi käynyt pari ajokoiraa sotkemassa jälkiä. Eipä sille mahda mitään, jos ei uutta lunta tule, enkä tietenkään oleta että maastot olisivat viikkosotalla käyttökiellossa kokeemme takia. Jälkien meri kuitenkin häiritsi koiraa lajinsa. Se sai nopeasti ensimmäisen ajon ja ajoi sitä kokonaista neljä minuuttia! Eipä tuollaista tunarointia jäniksen kanssa ole Millikseltä hetkeen nähty, mutta minkäs teet, ajo katkesi kuin seinään. Koira yritti hyvin selvittää hukkaa ja etsi sitkeästi uutta jänistä, mutta tuloksetta. Haku oli laajaa, koira ajautui kesken haun 1,3 km päähän isolle tielle, mistä se piti ottaa kiinni ja siirtää toiseen paikkaan. Mutta Millis ei vaan saanut enää mitään liikkeelle. Ärsytti suunnattomasti, ja jos keli ei mene mahdottomaksi, aion käydä Milliksen kanssa vielä hakemassa revanssia kokeista. Muuten oli kuitenkin tosi mukavaa olla pitkästä aikaa koiranohjaajana kokeissa. Illan kruunasi vielä kerhon järjestämä pikkujoulu. O-P oli pitkästä aikaa tuomarihommissa, sekin oli hienoa että saimme olla kahdestaan koereissulla niinkuin "ennen vanhaan".

Väinön kanssa meillä meinasi olla perjantai 13. toden teolla. Vein sen tavanomaiseen paikkaamme, josta oli hyvä mahdollisuus löytää rusakko tai metsäjänis. Otin aseenkin mukaan rusakon varalta. Väinö kävi hakemassa tavalliseen tapaansa, sitten löysi jäljen ja meni sitä pitkin noin 300m päähän. Itse palelin autolla ja päätin lähteä kävelemään koiran suuntaan. Siinä mennessäni nostelin harvennushakkuulta löytyviä haavan oksia kantojen päälle hieman ylös maasta, jotta ne eivät jäisi lumen alle ja jänikset saisivat pureksia niitä. Sillä välin kuitenkin Väinö oli kiertänyt minut ja mennyt autolle, olimme kulkeneet ristiin. Koiranpenikka jäi sinne ihmettelemään eikä saanut suuntaa, minne olin mennyt. Huusin sille, mutta matkaa oli liikaa eikä se hahmottanut mistä ääni tulee. Voi perhana! Ei siinä auttanut kuin kävellä lähemmäs. Ajattelin että oikaisen vähän risukon läpi, mikä oli virhe. Risukkoa riitti ja se oli läpitunkematonta. Mutta kun jollekin tielle läksin niin ei siitä takaisinkaan käännytty! Rämmittyäni jonkin matkaa eteenpäin huusin koiraa uudelleen ja nyt se sai suunnan lähtien tulemaan minua kohti. Jäin sitten siihen risukkoon istuksimaan, Väinö lähti sujuvasti uudelleen hakemaan. Piakkoin se saikin jotain ylös ja lähti ajamaan. Koska ajo oli suoraviivainen ja lähti ilman kummempia sykeröitä, kerkesin jo manata, että ajossa on sorkkaeläin. Menin takaisin autolle ja lähdin ajamaan koiraa vastaan. Ajoeläin teki pienen lenkin ja juoksenteli ojanvarsia pitkin, se sai minut epäilemään jotta olisiko kuitenkin kettu ajossa. Menin oletetulle ketun kulkupaikalle passiin, ajo tuli minua kohti. Olin kuitenkin auttamatta myöhässä, en ehtinyt näkemään kuin pelkän koiran. Tajutessani tilanteen pakkasin itseni autoon ja kiirehdin seuraavalle kettujen kulkupaikalle. Siinä ehdin olla hetken aikaa, kunnes ajon suunta muuttui jälleen ja se meni kohti maantietä. Tuli kiire juosta autolle ja muutaman vuoden takaiset tapahtumat koiran jäämisestä auton alle tulvahtivat elävästi mieleeni. Mutta päästessäni autolle oli koira jo ajanut tien yli ja jatkoi matkaansa muualle, luojan kiitos.
No se siitä kiitollisuudesta, ajo meni naapuriseuran puolelle ja lisäksi lammen ja junaradan väliin. Olin tarkistanut onneksi etukäteen tavarajunien aikataulut eikä niitä pitäisi olla tulossa. Mutta mistä sitä varmaksi tietää? Lisäksi jäät saattaisivat olla heikot. Lampeen laskee useita isoja ojia ja siitä lähtee virtaava joki, eli vaaran paikkoja riitti. Kettu käyttäisi varmasti jäätä tai rataa hyväkseen koiraa eksyttäessään. Ajoin "talla pohjasssa" lähemmäs koiraa, sitten tien päässä autosta ulos ja radan vartta pitkin juoksemaan perään. Pääsin alle sataan metriin koirasta ja kutsuin, huusin ja komensin. Väinö se vaan jatkoi matkaansa kuulematta tuon taivaallista! Oli pakko luovuttaa. Mutta onneksi kohta ajo katkesikin isolle hakekasalle. Menikö kettu siihen? Lähdin koiraa kohti uudelleen ja se tuli kuin tulikin minua vastaan, mistä sain sen kytketyksi. Huh, olipahan reissu! Myöhemmin kävin tutkimassa jälkiä lumelta, ja ajoeläin olikin yllättäen jänis. Oliko se hullu jänis vai olisiko rusakko majaillut keskellä metsää, sitä tarina ei nyt kerro. Pääasia kuitenkin, että sain koiran ehjänä takaisin.

Keskiviikko 4.12.2024
Pikku hiljaa asiat ovat edenneet. Loka-marraskuu näytti koirien kanssa huonolta, kaikilla oli pitkiä yöjälkitöitä vailla ylösottoja. Kike paranteli kynsiään mutta sitten tappeli Milliksen kanssa, sai kipeitä reikiä jalkaansa ja siis edelleen joutui sairastamaan. Sillä oli hankaluuksia löytää motivaatiota metsätyöskentelyyn ja O-P menetti moneen kertaan hermonsa. Dreevereillä niinikään oli ihmeellisiä suorituksia, pitkiä hakuja, lyhyitä ajoja ja hukat tulivat helpoissa paikoissa. En tiedä johtuiko kelistä, tosin meillä saattoi vierailla myös nenäpunkki. Koirilla oli aivastelua ja siinä vaiheessa kun alkoi nenällä tursaaminen sekä niiskuttaminen, hankin koirille Bravectot. Tuon jälkeen ollaan saatu kohtalaisia ajoja, Elmeri ajoi hyvin rusakkoa viime viikolla selvittäen tiet ja ajaen lammasaitauksessa. Tosin seuraavassa paikassa se hölmöili hukalla ja kertasi siitä vanhoja ajojälkiä. Niin siitäkin on vanhuuttaan tullut vanha höperö. Väinö ajoi kohtalaisesti viime maanantaina. Minuutteja ei tullut kamalasti mutta hyviä selvitystöitä hukkapaikoilla sekä tiellä. Jänis tuli minulle kopiksi ja menin ampumaan sen palkinnoksi koiran työstä.
Tänään myös Kike onnistui pitkästä aikaa, mikä oli oikein mukavaa, sillä se on aiheuttanut harmaita hiuksia viime aikoina. Se ei ole hakenut kunnolla eikä myöskään siten saanut hirvikontakteja. Tänään se kuitenkin sattui törmäämään suoraan hirville mennessään metsään ja siitä seurasikin mukava kolmituntinen haukkutyö.

Milliksen osalta sen verran, että astutettu taas on, menemme vajaan viikon päästä ultraan. Turhaa työtä sanokaa minun sanoneen. En aio enää yrittää tämän jälkeen pentuja Millikselle. Pakko kai se on uskoa ettei tästä mitään tule.

Keskiviikko 30.10.2024
Harjoituksia jatketaan. Ei erityistä raportoitavaa kuitenkaan, pääsääntöisesti haut ovat olleet pitkiä ja ajot lyhyitä. Jänikset ovat sekoittaneet koirat milloin minnekin. Metsään, tielle, junaradalle... Eniten ehkä ärsyttää, ettei ole lunta, jotta voisi neuvoa nuoria koiria. Noh, liiallinen neuvominen ei kai ole koskaan hyväksi.
Väinö on tehnyt mukavia edistysaskelia, siitäkin huolimatta että saisi olla hieman innokkaampi hakemaan tyhjää. Ammuin sille jäniksen lyhyeen ajoon, jotta se saisi lisää varmuutta ja intoa siihen, mitä metsästä etsitään. Sen jälkeen on pari kohtalaista ajoa tullutkin. Millikselle sain rusakon jokin aika sitten, se on toiminut omaan tapaansa. Kiken kanssa on ollut huonoa tuuria, siltä kuoriutui kynsi ja se on joutunut sairauslomalle tuon vuoksi. Kävimme eläinlääkärissä poistattamassa roikkuvan kynnenpalan ja nyt kolmatta viikkoa on mennyt ilman metsää, josko sen kohta uskaltaisi tossu jalassa laittaa liikenteeseen.
Mankkis on joutunut Elmerin kanssa muutamaan otteeseen samaan aikaan metsään, lähinnä sillä ajatuksella, että ehkä Elmeri stoppaisi Mankkisen sahaushommat ajojäljellä. No, ei noista koirien yhteishommista ole vielä kummoista raportoitavaa tullut, katellaan.

Lauantai 5.10.2024
Kelit ovat viilenneet ja metsään on päästy mukavasti. Olen viettänyt neliviikkoista kesälomaa ja koirat ovat päässeet kohtalaisesti metsälle. Kaikilla on edelleenkin ollut hieman pallo hukassa, riistakontakteja on tullut vaihtelevasti ja ne ovat sujuneet huonohkosti.
Kiira on saanut vähänlaiseen hirvikontakteja eikä sen hakukaan ole kummoista. Ne vähät hirvikontaktit ovat olleet varsin juoksevanlaisia, eikä oikein kunnollista haukkua ole saatu. Koiralla ei riitä sitkeyttä seurata karkkoja kovin kauas. Lisäksi olemme miettineet, mitä tekisimme hakemisen kanssa. Haku laajenee vähän jos isäntä jaksaa istua tunteja paikallaan, joku muutaman sadan metrin laajuinen lenkki saattaa istumisen aikana tulla. Toisaalta taas on sekin nähty, että koira jää viereen istuksimaan. Liialti emme haluaisi kävellä, jotta koira ylipäänsä lähtisi jatkossa hakemaan itsenäisesti eikä odottaisi isännän tulevan mukana. Hirvikontakteja pitäisi kuitenkin saada, eikä niitä tule tällä menolla jos istua jökötetään samassa paikassa tai jos hakulenkin laajuus on sata metriä kanttiinsa. Olemme tehneet niin, että istumme ensin ja liikumme sitä mukaa kun näyttää, että koira ei enää lähde minnekään. Saahan nähdä miten käy.
Millis on saanut joitakin ajoja, mutta ylösotto on ollut sille nyt jostain syystä haasteellista. Ja sitten kun se jopa tuntien työn jälkeen viimein jäniksen liikkeelle, se hävittää sen kymmenissä minuuteissa. Millis oli mukana Vehmersalmella yhtenä päivänä, muttei sen tekemisestä tahtonut tulla mitään yllämainitusta syystä. Ajot vaan päättyvät metsään, eli koira ei vain nyt osaa ajaa jostain syystä eikä kestä jänisten perässä.
Mankkis jatkaa entiseen tapaansa. Sillä on ollut tyhjiä päiviä, mutta silloin kun se on saanut ajon, se ajaa jonkin aikaa sujuvasti, hukkaa ja alkaa kertaamaan ajojälkeä. Käytämme metsässä ja toivomme parasta, mutta valitettavasti isoja odotuksia ei Mankkisen suhteen ole. Ehkä aika ja kokemus korjaavat tilannetta, mutta rehellisesti sanottuna en usko tuon mittakaavan ajolöysyyden poistuvan edes ajan kanssa. Ei meillä kuitenkaan ole tapana hylätä koiriamme, tekivätpä ne metsässä sitä tai tätä. Välillä harmittaa, mutta ei voi mitään.
Ammuin kuluneella viikolla Mankkiselle ensimmäisen jäniksen. Sitä on säästelty tarkoituksella, koska Mankkisella on ollut tuota höyryämistaipumusta. Ei näy kuitenkaan höyry helpottavan, ja jänis tuli sopivasti hollille. Mankkis oli ajanut hienosti puolisen tuntia kun jänis tuli minulle kopiksi. Kun olin saanut sen nurin ja aloin katsomaan koiraa, huomasin että sielläpä se oli taas jäljen kertaamisessa. Se teki pari kunniakierrosta ja tuli sitten autolle. Menin sitä vastaan jotta se ei ehtisi kaadolle kaiken sekoilunsa päätteeksi. Kutsuin sen mukaan ja vein oletetulle hukkapaikalle, josta se sitten selvitti oikean jäljen ja pienellä avustuksella pääsimme sitten kaatoa ihmettelemään. Mankkis oli innoissaan.

Elmeri on myös saanut jokusen ajon. Se joutui parantelemaan hetken tassuaan, kun anturaan tuli metsäreissulla kiusallinen viilto. Muutoin olemme saaneet saaliiksi pari supia. Joku jänisajokin tuossa välissä oli, joka hukkui ampumaradan sokkeloihin. Kaiken kaikkiaan se on käynyt aika vähän metsässä, kun alkaa vanhuuttaan jo hiipumaan. Palautuminen ottaa aikaa. Mutta pääasia että pääsee vielä käymään.
Väinön kanssa olemme käyneet metsässä niinikään, se hakee kohtalaisesti mutta vielä vähän vailla päämäärää. Se viuhtoo syönnöskentässä eikä välttämättä saa mitään ylös. Joskus kuitenkin ajonpätkiä on tullut, mutta hukanselvitys on vielä lapsenkengissä ja aika pätkiksi ajot ovat jääneet. Hyvin Väinö kuitenkin jaksaa pakertaa metsässä, vaikkei siinä hommassa oikein päätä eikä häntää ole. Hukanselvityskin on hieman kehittynyt nyt syksyn aikana, se ei enää suoraan lähde ajojälkeä takakäteen vaan ajoittain jää hukkapaikoille.

Tänään olimme Vehmersalmella jahdissa jälleen. Aamulla yritimme saada Väinölle ajoa ja ensimmäistä jänistä, se ei kuitenkaan hakemisesta huolimatta saanut mitään liikkeelle. Se myyräsi melko kauan yhtä ojanreunan tiheikköä, mutta luopui sitten ja vaihtoi itse paikkaa. Kun Väinö ei tahtonut löytää mitään, laitoimme sen autoon ja laskimme Elmerin toiselle puolelle aluetta. Elmeri lähti päämäärätietoisesti etenemään, meni noin 500 metriä ja sitten löysi jonkin kuumottavan jäljen. Se lähti etenemään harvalla ajohaukulla eteenpäin, ja me porukan kanssa jäimme miettimään mitä tapahtuu. Kunnollista jäniksen ajoa tuo ei ollut. Oma epäilykseni oli supi, joskin haukkua tuli aika paljon siihen nähden jotta supia jäljittäisi. No, Elmeri meni menojaan ja kun matka jatkui kauemmas, uskalsin jälleen ottaa Väinön ulos autosta. En mielelläni vie koiria kahdestaan samaan maastoon, sillä ensinnäkin haluan niiden oppivan itsenäisiksi työntekijöiksi ja toisekseen ne yleensä vaan sotkevat toinen toisensa tekemiset. No nyt Elmerin ollessa kaukana menin Väinön kanssa alueen toiselle laidalle, sinne suunnalle missä Väinö oli aiemmin perannut ojan laitaa. Huomasin jäniksen syönnöksiä harvemman metsän laidassa ja jäin siihen hetkeksi ihmettelemään. Koira meni menojaan, eikä kestänyt kauankaan kun se lähtikin ajamaan! Jäin itse harvaan metsään passiin ja jahtikaveri tuli noin 100 metrin päähän pellon laitaan, muidenkin porukkalaisten levittäytyessä ympäriinsä. Väinä ajoi pätkän ja hukkasi. Se perkasi hukkaa, selvitti sen hienosti ja lähti jälleen äänen kanssa tulemaan. Kohta sitten pellon laidassa pamahti, ja niin saimme Väinölle ensimmäisen jäniksen. Hieno onnistuminen!

No, sillä välin Elmeri oli jäljittänyt oman ajettavansa ja saanut sen satimeen lahdenpohjukkaan. Se jäi paikalleen haukkumaan ja nyt viimeistään paljastui, että supihan siellä oli edessä ollut. Olin itse Väinön kanssa vielä metsässä tutkimassa toista aluetta, niinpä O-P lähti tallustamaan supihaukulle. Vaan supi olikin heinikon keskellä vedessä jonkinlaisen mättään päällä. Elmeri haukkui supia vedessä muutaman metrin päästä, juuri ja juuri jalat pohjaan ylettäen. Ei siinä oikein ampumapaikkaa ollut ilman että koiraan sattuisi eikä kenkä riittänyt kahlata pidemmälle. Mutta sitten supi teki oman ratkaisunsa ja pakeni uimalla pienen lahdenpoukaman poikki saareen. Saareen johti lähistöltä suon tyylinen maakannas, jossa kasvoi sammalta ja harvaa pikku puustoa. Elmeri ryykäsi suokannasta pitkin supin perään, ottaen sen vastarannalla uudelleen haukkuun. O-P onneksi kevyenä miehenä pääsi myös kannasta pitkin perässä. Supi oli mennyt kallionkoloon, koira seurasi perässä kiivaasti haukkuen. Koiraan sai juuri ja juuri näkyvyyden maanpinnalta kallion rei'istä, mutta supiin ei. Haulikko ei myöskään taittunut supin oletettuun paikkaan saakka, eikä isoja kivenlohkareita käynyt siirtäminen. Hetken mietittyämme totesimme, että ehkä yritetään vielä väijyä supia. Mehtäkaveri meni avuksi, jäi passiin kallion päälle ja O-P talutti Elmerin pois. Meni vajaa puoli tuntia siitä kun paikka hiljeni, sittenpä kalliolta kuului pamaus ja kohta toinen. Supi oli tullut ulos kurkkimaan kolostaan ja se koitui kohtaloksi.
Kaiken kaikkiaan meillä oli varsin onnistunut ja mukava päivä, vaikka syksyiseen tapaan ajon pituudella ei juhlittu tänäänkään.

Sunnuntai 8.9.2024
On ollut vähän kurja alkusyksy. Sää on turhan lämmin ja luulen, että se näkyy myös koirien suorituksissa. Kiira ja Mankkis ovat olleet aika veteliä, Väinö taas alkuun juoksee intopinkeänä ja sitten väsähtää nopeahkosti. Ihmeempiä suorituksia ei nuorisolta ole saatu. Ajot ovat olleet lyhyitä. Vanhat koirat suorittavat sentään jokseenkin entiseen malliin, mutta niidenkin saavutukset ovat vaihdelleet. Elmerin kanssa osallistuimme pienpeto/vieraslajiviikonloppuun, sen järjesti paikallinen riistanhoitoyhdistys yhteistyössä metsästysseurojen kanssa. Viikonlopun yöt vietettiin maastossa koirien ja lamppujen kanssa supeja etsien. Elmerikin sai supin ajoon, mutta pimeässä supipa ei pysähtynytkään. Elkku ajoi sitä kaksi tuntia, kunnes totesin että meille riittää, ei se juoksemalla supia kiinni saa. No, jos tässä alkukaudessa jotain positiivista on, niin jäniskanta näyttää hivenen piristyneen meidän metsästysmaillamme.

Perjantai 23.8.2024
Jihuu, taas sitä mennään! Elokuussa ennen irtipitokautta ehdimme käymään vielä parit näyttelyt Väinön kanssa. Juniorivalioksihan se tuli jo heinäkuussa Mikkelissä ja tavalliset sertit olivat kasassa aikaa sitten. En ollut valmistautunut näin hyvään näyttelymenestykseen ja ehdin ilmoittaa koiran jo heinäkuun alussa "huonosti" menneen Juvan näyttelyn jälkeen näihin elokuun kinkereihin. En halunnut poiskaan jäädä kun ilmottautuminen oli jo maksettu, ja niinpä kävimme vielä viimeisessä Savo Showssa ja Heinolan KR-näyttelyssä. Molemmissa Väinö oli ROP, mikä oli hienoa. Isoissa kehissä ei sitten menestystä tullut, mutta eipä tuo niin haittaa.
No mutta sitten tärkeimpään. Metsään olemme tällä viikolla taas päässeet, vaikka työt ovat meinanneet sotkea harrastuksia. Kausihan alkoi tiistaina ja niinpä päästiin matkaan vasta töiden jälkeen. Lämmintäkin on ollut, mutta toisaalta onneksi kosteaa ja koirien ajot ovat olleet lyhyitä, niin olen uskaltanut lähteä hieman tavallista lämpimämpäänkin keliin. Kauden pääsi avaamaan Mankkis, joka sai kuin saikin lyhyen ajon. Ajo päättyi metsään luolaston lähelle. En tiedä mikä oli ajossa, en ole todennut koskaan Mankkisen olleen kiinnostunut supeista, eikä se jää merkkaamaan luolia, joten ajoeläin saattoi olla mikä tahansa. No, jänikseksi sen merkkasin kun niitäkin alueella on. Ei se niin vakavaa ole.
Seuraavana iltana oli Elmerin vuoro. Etsiskelin koiran mennessä menojaan tapani mukaan sieniä ja vähän mustikoitakin tuli kerättyä. Jännitin, miten Elkku mahtaa lähteä ja jaksaako enää metsässä. No se näytti vanhat tapansa edeten verkkaisesti lähes 800 metriä, merkkasi sieltä jonkin jäljen ja jatkoi jurputtelua reilun puoli kilometriä. Sitten se jäi paikalleen haukkumaan ja arvasin jo, että supihan se siellä. No se pieni supi jäi saaliiksemme, siitä sitten mentiin hyvillä mielin kotiin.

Milliksen kanssa kävin eilen illalla. Lähdimme autolta kukin omaan suuntaamme, minä kohti sienipaikkoja ja Millis minne nyt menikään. Se kävi kertaalleen ottamassa yhteyttä ja muuten sitä ei suuremmin näkynytkään. Vaikka sen hakuvauhti on surkea, se eteni kuitenkin ja jäniksen hajulle päästyään sai ylösoton nopeasti. Arvelin ettei ajo kestä kauaa, sillä olimme lähellä isompaa hiekkatietä ja asutusta. Yritin haalia kokoon sieniä sen minkä nyt ehdin, ennenkuin olisi lähdettävä hakemaan koiraa tieltä. Mutta kuinka ollakaan, ajo koukkasikin takaisin ja jänis tulikin minulle näyttäytymään, istahtaen pouiden väliin ja miettien mihin suuntaan menisi. Se jatkoi matkaansa korpeen ja sain kerätä rauhassa loput sienet. Millis ajeli entiseen tiukkaan tapaansa, äänenanto ei ole parantunut näemmä. Sille tuli noin puolen tunnin ajon jälkeen hankalampi hukka metsään, mutta se ei tahtonut millään luovuttaa selvitystyötä. Itse olisin joutanut jo kotiin. Yritin tunnin verran saada sitä tiheästä taimikosta kiinni, kutsumalla ja jahtaamalla, epäonnistuen. Lopulta se sitten tuli lähelle latu-uraa hieman harvempaan metsään, mistä ampaisin perään ja sain sen pyydystetyksi. No sitten autolla älysin, että mukaan ottamani otsalamppu oli pudonnut Millistä jahdatessa metsään! Perhana. Tietääpä mitä tekisi seuraavan aamun. Se ei ollut halpa lamppu ja täysin toimiva, joten halusin etsiä sitä.
Tänään siis olimme Mankkisen kanssa otsavaloa etsimässä. Aika kauan piti koluta mutta lopulta se löytyi, mahtavaa, ja mukaan tarttui myös pussillinen kantarelleja. Ne jäivät kuitenkin päivän ainoiksi saaliiksi, ajoa ei Mankkis saanut. Mutta, kylläpä syksy on minulle parasta aikaa!

Lauantai 27.7.2024
Lämpöä ja auringonpaistetta - sitä ainakin tänään saatiin. Milliksen aiheuttamasta pettymyksestä on päästy eteenpäin. Meillä on ollut pientä härdelliä nyt pari viikkoa. Mankkis aloitti juoksunsa ja sen kunniaksi pojat, sekä vanha että nuori, muistavat huutaa kailottaa ja riehua. Väinön näyttelyhommat ovat saaneet jatkoa. 2 viikkoa sitten olimme Laukaassa. Sinne oli ilmoitettu 24 dreeveriä mikä on tässä rodussa iso määrä. Olin aivan varma, että meille tulee turha reissu sinne saakka. Harmitti kun menin edes ilmoittamaan, meiltä kun ajoi 2 tuntia suuntaansa sinne. No lähdimme aamulla hyvissä ajoin matkaan, vietimme mukavan jäätelönmakuisen pysähdyksen Hankasalmella ja matka jatkui. Perillä oli ilahduttavan paljon tuttuja ja pääsimme vaihtamaan kuulumisia. No, kehässäkin kävimme ja olin tyytyväinen, kun Väinö sai erinomaisen. Mutta mitä sitten tapahtuikaan vielä, se voitti juniorit ja voitti urokset ollen lopulta VSP! Mikä ihme se olikaan niin isossa koiraporukassa, meidän rusakonvärinen turilaamme meni ja korjasi palkintopöydän.
Siitä jatkoimme tänään Mikkeliin KV-näyttelyyn. Siellä nyt oli vähemmän koiria, kamalan kuuma ja pääsin lähtemään puoli tuntia aikomaani myöhemmin. Kamalalla kiireen tohinalla paikalle, ja niin oli tohinaa Väinölläkin. Se on ollut niin juoksuisen Mankkisen pauloissa, että vöyhötti näyttelyalueellakin kaikelle ja kaikille. Hävetti hieman sen käytös, kun olen ehtinyt jo julistamaan sen varsin rauhalliseksi tapaukseksi. No hormoninsa ja halunsa ne on koirallakin... Me menimme ensimmäisenä kehään ja olin taas tyytyväinen, kun Väinö sai ERI:n. Muttei taaskaan jäänyt siihen, Väinö oli VSP juniori ja myös koko rodun VSP, eli se uusi parin viikon takaisen suorituksensa. Niinpä Väinöstä tuli neljän näyttelyn jälkeen juniorimuotovalio, mikä on mukavaa. Vaikka näyttelyhommat eivät niin vakavia olekaan ja enemmän iloitsisin koemenestyksestä, mutta silti on mukavaa kun pärjää. Voin taas olla syvästi kiitollinen Väinöstä, niinkuin olen silloinkin kun se huutaa keskellä yötä narttujen perään, syö kaukosäätimen, pissii lattialle, riehuu näyttelyssä... Kaikista kolttosista huolimatta Väinöstä on tullut tärkeä. Sitä olen odottanut ja toivonut enemmän kuin mitään muuta koiraani tähän saakka. Eihän siinä mitään sen erikoisempaa ole, yksi koira tuhansien joukossa, mutta minulle kuitenkin ainutkertainen.
Ja jälleen unohtamatta yllättäviä kohtaamisia tästäkään näyttelystä. Oli mukavaa tavata tuttuja ja rupatella maailman menosta. Lisäksi haudattiin vanhoja sotakirveitä, se oli yllättävä mutta tervetullut käänne tähän päivään.

Torstai 4.7.2024
Niinkuin jo aiemmin epäilin, jäi Millis taas tyhjäksi. Vaikka se turposikin lupaavasti, ei mitään muita merkkejä tiineydestä tullut. Käytin sen silti varuiksi ultrassa eikä siellä ketään näkynyt. Harmillista. Vaikka kuinka yritän asennoitua aina siihen, ettei pentuja luultavasti tule, niin siitä huolimatta jokainen tyhjäksi todettu reissu on aikamoinen pettymys. Seuraavaan juoksuun on taas matkaa, sen pitäisi tulla lokakuussa. Yritetään vielä siihen, jos Jeremiaksella paukkuja riittää. Sen jälkeen luulen, että Milliksen osalta pentuasiat ovat siinä. Alan olla itse loppu turhiin yrityksiin, eikä mieleen tule oikein yhtään kunnollista urosvaihtoehtoa, joka aidosti kiinnostaisi.

Maanantai 10.6.2024
Mitäs tässä helteitä pidellessä. Uimaan ollaan koirien kanssa viimeinkin päästy, ja Elmeriä lukuunottamatta kaikki koirat ovat mielellään käyneet polskimassa. Uitamme koiria veneen perässä pareina, paitsi Elmeri hitaana uimarina menee yksinään. Meillä on käynyt siinä mielessä tuuri, että venepaikkamme on suojaisessa lahdessa, jonne harvoin isot aallot yltävät. Lisäksi vesi lämpenee melko nopeasti. Venerannasta kohtisuoraan sijaitsee saari, noin 130 metrin päässä, ja edestakaisin venerannasta saareen käy koirien uimareitti. En nyt tiedä onko matka liian lyhyt kuntoilun kannalta, eihän siinä tule uintia kuin reilu 250 metriä ja taukokin välissä kun saareen pysähdytään. Mutta onpahan edes jokin liikuntamuoto lenkkeilyn tilalle kuumina päivinä. Pääasia on, että koira kuin koira saa liikettä. Osallistuin taannoin paikallisen eläinlääkärin vetämälle luennolle, joka käsitteli uutta eläinsuojelulakia koiranpidon näkökulmasta. Enää ei riitä, että koira saa ruokaa ja vettä johonkin kolmen neliön tarhaan, vaan sitä on yleisestikin ottaen kohdeltava hyvin ja sillä on oltava mahdollisuus lajityypilliseen käyttäytymiseen (liikunta, lepo, haistelu, ruuan etsintä, sosiaalisuus). Nämä ehkä itselleni olivat selviä asioita, mutta valitettavan moni metsästyskoira viettää kesänsä kokonaan kalterien takana. Vaikka metsästyskoiraa ei oikein jahtikuntoon lenkittämällä saa, on liikkuminen ennen kaikkea virikettä muuten tasapaksuun arkeen. En halua jättää koiria kesän ajaksi tarhakoristeeksi, vaan tarjota niille aktiviteetteja mahdollisimman laajasti siten miten jaksaminen ja aika antavat myöten. Liikkumassa käydään jollain tapaa lähes päivittäin, ruuanetsintää harrastetaan koirapuutarhassa nappulanetsinnän muodossa, luita kalutaan ajanvietteeksi. Kuopankaivuu ja pensaiden trimmaus oovat valitettavasti koirien mielipuuhien joukossa. Sosiaalisuus, no, kaikki viisi koiraa elävät yhtenä laumana ainakin toistaiseksi hyvällä menestyksellä. Välillä vähän nahistellaan ja sitten taas sovitaan.

Tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, että pentusuunnitelmani katosi etusivulta. Millis kyllä kävi uroksen luone useampana päivänä ja koirat yrittivät kovasti, mutta nalkkiin ne eivät jääneet. Onhan niitä pentuja tullut ilman nalkkiakin ja nalkista huolimatta narttu jäänyt tyhjäksi, mutta en oikein jaksa (pessimistinä) uskoa nyt pentuihin. Herpesrokotteella käytiin, mutta jos heinäkuun alussa ei näy tiineyden merkkejä niin ultraan saakka emme mene. Harmillista kyllä, ja pistää miettimään, mitä jatkossa tekisin Milliksen kanssa. Kolme vuotta, viiteen juoksuun astutettu ja tuloksena yksi ja ainoa Väinö. Ei tämä helppoa ole, mutta luojalle kiitos Väiskistä!

(Kuva Kati Sallinen)

Noh, aasinsillasta Väinöön. Kävimme eilen sen ensimmäisessä näyttelyssä. Jännitin hyvissä ajoin jo viikkoa etukäteen, ja paikan päällä tuntui varsin pakahduttavalta. Ihmeellistä, miten vuosien jälkeen vieläkin jännittää! Ehkä siksi, että kyseessä oli Väinön ensimmäinen näyttelystartti ja se antaisi osviittaa jatkoille. Ehkä siksi, että Väinö on tullut erityisen tärkeäksi ollessaan niin pitkään toivottu, ensimmäinen oma kasvattini. Ehkä siksi, että Väinö on uros, ja kaikki mitä teemme voi vaikuttaa jatkossa siihen, pääseekö Väinö joskus jatkamaan sukua. Tai jospa jännitti siksi, että näyttelyyn oli ilmoitettu 18 dreeveriä ja tuomarina toimi dreeverien ulkomuototuomarien kouluttaja ja ulkomuotovastaava.
No niin tai näin. Näyttelypäivä meni hyvin ja oli mukavaa, paikalla oli kiitettävä määrä tuttuja kavereita ja heitä oli mukava nähdä. Uroksia oli lopulta vain viisi. Väinö ei oikein malttanut käyttäytyä, kaikkia koiria olisi pitänyt päästä tervehtimään. Siitä huolimatta Väinö voitti luokkansa ja oli lopulta paras uros. Tästä on hyvä jatkaa kesäharrasteita.

Lauantai 4.5.2024
Kevät on ihanaa aikaa ja koirat ovat onnellisia auringon lämmöstä! Ne viihtyvät puutarhassa loikoillen kuumimmilla paikoilla (no ehkä Kiiraa lukuunottamatta). Toisaalta ne ovat viihdyttäneet itseään myös kaivamalla puutarhaan kuoppia, mistä en ole kovin iloinen. Ärsyttävä tapa ja työllistää kuoppien täytön muodossa! Toisaalta onneksi puut ja pensaat ovat saaneet nyt olla rauhassa.
Väinön kanssa olen käynyt Laukanharjun arkitaitokurssilla. Paljon tuttua asiaa tuolla on tullut vastaan, mutta myös uutta opeteltavaa.
Huhtikuun lopulla olimme Väinön kanssa erämessuilla Pohjois-Savon dreeverikerhon esittelypisteellä. Väinö käyttäytyi ihmisten seurassa mallikkaasti ja sai tavata monenlaisia kavereita. Näyttelyharjoituksissa olimme viime viikolla ensimmäistä kertaa, ja tänään Kuopiossa mätsärissä. Väinö on suht ok näissä näyttelyharjoitteluissa - kyllähän se vähän vinkuu ja haukkuu muiden perään, vaahtoaa niinkuin teinipojilla on tapana. Se on kuitenkin yleensä kuuliainen ja tottelee kehässä. Tämän päivän mätsärissä se alkoi kuitenkin loppua kohti selvästi väsyä. Alkuun parikehä meni hyvin, mutta punaisten ryhmäkehässä se oli levoton eikä oikein jaksanut seistä. Ylsimme silti punaisissa toiseksi, mikä oli mukavaa.
Oikeastaan odotan hieman innollakin kesän näyttelyitä. Väinössä on mielestäni hyvät raamit ja se on vahvarunkoinen. Toisaalta se on vielä keskenkasvuinen, pehmeyttä selässä, kapeutta rintakehässä, ranteissa löysyyttä sekä ulkokierrettä hieman. Olemme aloittaneet varovaisen pyörälenkkeilyn, ja jospa Väinö siitä kiinteytyy. Onhan tässä vielä kuukausi aikaa kasvaa ennen ensimmäistä tosikoitosta Pielaveden näyttelyssä. Muutamaan muuhunkin lähialueen näyttelyyn on tullut ilmoittauduttua.

Muiden kanssa asiat menevät entisellään. Pyörälenkkeilyyn on päästy nyt hyvin kiinni ja koirat käyvät 1-2 kertaa viikossa 10km pyörälenkillä. Olen saanut ne kulkemaan aika hyvin pareina Kiira-Mankkis, Väinö-Millis. Tuntuu, että ne välillä juoksevat vallan kilpaa, ja antaa mennä vaan! Elmeri on jo aikaa sitten vapautettu pyörälenkeistä ja pitkistä, yli 5km kävelyistä. Se kävi eläinlääkärissä tarkastuksella eilen. Muutoin kunto oli hyvä, mutta takajalat varsin jäykät lonkista ja eläinlääkäri epäili nivelrikkoa. Tuota itsekin jo osasin odottaa, eiväthän sen lonkat priimaa olleet nuorempanakaan virallisissa kuvauksissa. Toisaalta jos se on 13-vuotiaaksi saakka näinkin hyvin pötkinyt menemään, niin en pidä sitä huonona.

Tiistai 26.3.2024
Kesäharrastuksiin on päästy kiinni mm. kursseilun, näyttelyasioiden ja lenkkeilyn merkeissä. Odottelemme vielä teiden sulamista, jotta pääsisimme pyöräilemään. Elkku on joutunut nyt syömään kipulääkkeitä - kevät on sille hankalaa aikaa. En oikein tiedä onko sillä nivelrikkoa jossakin, täysin mahdollista, sillä se on varsin kankea ollut nyt viime viikkoina. Hierotaan ja pidetään kipulääkekuuri, jospa se siitä. Onhan koiralla jo ikää ja kilometrejä varsinkin. Väinön kanssa olen alkanut käymään Mustin ja Mirrin pentueskarissa - siellä olemme opetelleet pieniä juttuja kuten katsekontaktia, maahanmenoa ja paikallaan oloa. Myös pientä kohdetyöskentelyä, mallilla "kosketa tassulla esinettä", on tehty. Ihan kivaa lepokauden puuhaa koiran kanssa, millä voi samalla vahvistaa yhteistyötä. Kohta Väiski alkaa olla liian vanha pentueskariin, niinpä olemme menossa Laukanharjun eläinpalvelujen pitämälle kurssille huhti-toukokuun ajalle. Siellä toivottavasti treenataan erilaisia arkitaitoja ja on muuta kivaa yhdessä tekemistä. Nämä kursseilut olisivat varmasti hyviä kaikille koirille, mutta valitettavasti aika tai raha ei riitä kaikkien kanssa reissuamiseen. Mutta nyt kun metsään ei pääse, riittää vapaapäivinä aikaa touhuta kotona koirien kanssa ja sitä kautta muutkin pääsevät osallisiksi kurssien antimista.
Väinö on ollut kursseilla tosi hienosti. Se ei vöyhötä, hakee itse kontaktia ja kuuntelee sekä keskittyy hyvin tekemiseen juurikaan välittämättä muista koirista. Se ei räyhää, pelkää eikä hauku tai vingu. Kouluttajakin totesi, että Väinöllä vaikuttaa olevan hermot kohdillaan.

Kiken kanssa korkkasimme näyttelyuran. Sen kanssa käytös teetätti vähän töitä. Se kyllä juoksee ja seisoo hyvin, mutta hieman aristeli mittaamista ja peruutti hampaita katsottaessa. Kävimme Varkauden seudun kennelkerhon näyttelyharjoituksissa muutaman kerran ja treenasimme mittausta sekä hampaiden katsomista ahkerasti kotona. Aristelu ja pakittelu korjaantui hyvin. Näyttelypäivä 17.3. Mikkelissä meni mukavasti. Kike käyttäytyi odottaessa tosi hienosti, se ei millään lailla vauhkonnut, huutanut eikä räyhännyt kenellekään, ja löysi muutaman mukavan ihmiskaverinkin, joilta sai syliä ja rapsutuksia, muutaman makkaranokareen. Mietin tuossa kaverille, että ovatko koirat viisastuneet vai olenko itse muuttunut ihmisenä/kouluttajana, sillä sellaista älytöntä vöyhöttämistä mitä Elmeri harrasti aikanaan näyttelyissä ja muissa tapahtumissa, ei ole ollut.
Näyttelystä sinänsä ei suurta menestystä tullut, Kike on vielä ilmeisesti liian keskenkasvuinen. Katsotaan muuttuuko arvostelu kunhan ikää karttuu, mutta toistaiseksi emme ainakaan tänä kesänä ole näyttelyihin menossa Kiken kanssa. Sama kohtalo on myös muilla koirillani Väinöä lukuunottamatta. Mankkisen kanssa näyttelyt on nähty, se on ilmava ja neliömäinen rungoltaan eikä muuksi taida muuttua. Elmeri on jo aika vanha, eikä hyödy mitään näyttelyistä. Milliksellä on omat puutteensa rakenteessa. Milliksen voisi käyttää vielä jossakin, jos sattuu sopiva tuomari, mutta muuten senkin näyttelyt ovat käsitelty. Erikoisnäyttely sattuu tänä vuonna harmillisesti päällekään Savo Shown kanssa. Pohjois-Savon dreeverikerho talkoilee tänäkin vuonna siellä, ja sinne käy minunkin tieni. Kesän näyttelyihin lähtee meiltä siis ainoastaan Väinö, junnuluokkiin koettamaan onneaan, toivotaan parasta ja pelätään pahinta!

Perjantai 1.3.2024

Jälleen yksi jahtikausi on saatu päätökseen. Ja miten hyvä loppukaudesta tulikaan, vaikka kelit osittain haittasivat. Mankkisella ja Milliksellä ei hirveän ihmeellisiä töitä mahtunut loppukauteen. Mankkis rikkoi tammi-helmikuun vaihteessa jalkansa leikkaavaan hankeen ja sitä on nyt paranneltu. Metsässä käytiin nuoskalumen aikaan mutta ylösottoa ei saatu, ja jalat aukesivat uudelleen. Se sitten sinetöi lopun kauden Mankkisen osalta.
Millis sai ihan ok ajoja vielä, mutta en uskaltanut senkään kanssa yrittää pitkää koetta enää uppolumessa. Se oli mukanamme Vehmersalmella viimeisenä viikonloppuna, eikä se upottavassa lumessa tahtonut mennä oikein mihinkään. Vielä 28. päivän iltana laskin sen pihasta irti, kun hankeen tuli niin hyvä kantava kuori, ja viilettipä tuo jäniksen perässä mukavasti. Ihme, että sain sen kuitenkin kiinni pimeästä metsästä.

Uroksiin laitamme toivomme. Elmeri oli mukanamme Vehmersalmella viimeisen viikonlopun jahdissa. Keli oli suvinen, ja lumi upotti koiraa melko paljon. Vauhti oli hidas. Ensin vaikutti, ettei Elkkukaan kehtaa lähteä edes hakemaan- se kävi pienen lenkin siellä täällä ja palasi aina takaisin tiellä. Lopulta kuitenkin kun se jäniksen tavoitti, se ajoi ja ajoi vaan, hitaasti mutta varmasti. Jänis nähtiin useamman kerran ja kertaalleen passimies sai ammuttuakin, mutta jänis väisti haulit. Lopulta noin nelituntisen ajon päätteeksi jänis tuli minun passiini ja sain kopsauttaa sen nurin. Elmeri oli noin 10 minuutin ja 150 metrin päässä jäniksestä. Olipa mukava kauden päätös vanhalle koiralle!

Väinö ansaitsee oman lukunsa. Se on nyt käynyt ensimmäisen ajonsa jälkeen kahdesti metsässä ja molemmilla kerroilla saanut ajot. Reilu viikko sitten se sai ensimmäistä kertaa itse jäniksen liikkeelle yöjäljen päästä, noin 200 metrin päästä minusta, ja ajoi puolisen tuntia ennenkuin hukkasi jäljen. Hukalta se lähti huitelemaan yli 500 metrin päähän kummallisesti. Ei se jäljittänyt mitään, kunhan vaan meni eteenpäin. Kävelin perään, sain kutsuttua koiran pois ja vein uudelleen paikalle minne se oli aiemmin jäniksen hukannut. Siitä Väinö sai jäniksen uudelleen ylös ja ajoi tunnin verran sujuvasti. Minulle tuli jo hätä, että pentu pitäisi saada pois, kun päivä piteni ja matka taittui. Sain rämpiä emämatkan lepikossa ja todeta, että kissanpaskat tottelevaisuudesta. Väinö ajoi mennen hangen pinnalla, minä seurasin hiki päässä kutsuen koiraa noin 20 metriä perässä, täysin turhaan. Sain juosta perässä seuraavaan paluuperään saakka, siitä sain Väinön napattua ja olipa meillä hikinen kotimatka siitä talsittavaksi. Mutta Väiski ajoi hienosti, olin iloinen.
26.2. mentiin Väinön kanssa metsään viimeiselle reissulle, ja silloinkin upotti koiraa. Pikkukoira kuitenkin lähti auton vierestä jäniksen jäljelle ja sai ajettavan nopeasti liikkeelle. Se ajoi, hukkasi, yritti selvittää hukkaa ja lopulta tuli minua katsomaan. Menimme uudelleen hukkapaikalle mistä Väinö sai jäniksen taas ajoon. Raskas keli kuitenkin vaati veronsa ja seuraavaltakin hukalta Väinö tuli pois. Lähdimme sitten kotiin siitä, kun päivä oli taas venähtänyt. Mutta vaikka itse sanonkin, olen erittäin, erittäin tyytyväinen ja varovaisen optimisti Väinön suhteen.

Väinön pikku ääninäytteen voi kuunnella tästä

Sunnuntai 18.2.2024
Menneellä viikolla tapahtui vähän sitä sun tätä, iloa ja pettymystä. Väinö sai ensimmäisen ajonsa, mikä oli positiivinen yllätys. Olen sen kanssa muutaman kerran metsässä käynyt, joskin upottava lumi on haitannut käyntejä. En viitsi ryönyyttää sitä syvässä hangessa. Meille tuli kuitenkin pikkukoiraa kantava hanki taannoin, ja pääsimme metsään hyvillä mielin. Väiski on ollut kiinnostunut jäniksien hajuista, mutta kovin kauas minusta se ei vielä uskalla lähteä ja jäljitystaidotkin ovat vielä vähän niin ja näin.
No, oli lumisateinen iltapäivä ja olimme tulossa lenkiltä, kun huomasin aivan tuoreet jäniksen jäljet tien penkassa. Mikä lie hätyyttänyt jäniksen ylös, mietiskelin ja kiskoin koiria pois jäljiltä. Väinö kiinnostui muiden tavoin jäljistä, muttei tohtinut jättää laumaa lähteäkseen seuraamaan, vaikka olikin vapaana. Vein koirat kotiin ja mietin jaksaisinko lähteä viemään pentua jäljille, sohva veti puoleensa. Ja hitot, tuli mitä tuli mutta mennään kokeilemaan! Koppasin mukaan pennun tutkapantoineen ja lumikengät, ja niin lähdimme tutkimaan uudelleen noita jälkiä. Väiski seurasi jälkeä joitakin kymmeniä metrejä kerrallaan, sitten tuli varmistelemaan tuleeko emäntä perässä. Koiran tullessa luo vein sitä takaisin jäniksen jälkeä pitkin eteenpäin. Emme ehtineet kovin pitkään veivata, kun Väinö jäljen seuraamisen päätteeksi lähtikin äänen kanssa menemään! Annoin sen ajaa ja olin innoissani. Innostus kuitenkin vaihtui harmitukseen kun tajusin ettei tutkapanta päivitä kunnolla. Olimme noin 300 metrin päässä maantiestä ja kuulin ajon menevän tien suuntaan. Lähdin talsimaan Väinön perään ja sain sen onneksi paluuperiltä pyydystettyä. Se oli varmaan yhtä innoissaan uudesta taidostaan kuin minäkin, ja voi sitä harmia kun jouduimme lähtemään kotiin. En kuitenkaan halunnut tieten tahtoen päästää koiraa seikkailemaan maantien varteen toimimattoman tutkapannan kanssa.

Eilen kävimme kokeissa Milliksen kanssa. Keli näytti edellispäivänä vielä mahtavalta, metsässä hanki kantoi koiraa ja paikat olivat täynnä jäniksen jälkiä. Vaan kaikki muuttui yön aikana: Uutta lunta satoi ainakin 30cm, se peitti kaikki jäljet ja teki koirien kulkemisesta haasteellista. Eihän kokeesta tulosta tullut, se harmitti kovasti. Mutta näillä mennään.

Useamman kuukauden ajan mielessä on ollut myös Milliksen astuttaminen uudelleen. Milliksen puolesta tälle ei ole kiirettä eikä niin ehkä tarvettakaan, eihän sillä vielä liikaa ikää ole ja ominaisuuksiltaan se on varsin keskinkertainen koira. Haluan kuitenkin uusia astutuksen Jeremiaksen kanssa (Väinön isä), sen ollessa varma kaiken riistan ajuri, hakeva ja innokas metsäkoira. Lisäksi se on luonteeltaan erinomainen. Väinöön olemme myös tähän mennessä oikein tyytyväisiä. Jeremiasta ei ole juurikaan käytetty jalostukseen ja haluan suoda sille mahdollisuuden. Yhdistelmä on kiinnostanut minun lisäksi muitakin, ja kun edellisestä tuli vain yksi pentu, niin en näe syytä sille miksen yrittäisi uutta pentuetta. Tarkoitus on astuttaa kesän juoksuihin, joiden pitäisi tulla taas kesäkuulla.

Tiistai 13.2.2024
Mitäpä tässä. Metsässä ollaan käyty kaikkien koirien kanssa. Pehmeä lumi tuotti omat haasteensa, kunnes tuli kantava välikerros. Se kuitenkin teki huonoa erityisesti Mankkisen jaloille, joihin tuli nirhaumaa ja onneton joutui sairastalemaan pari viikkoa. Sinänsä jännittävää, että Mankkisen takajalan kannukset, joita yleensä pidetään riskialttiina rakenteena, eivät ottaneet ollenkaan osumaa. Sen sijaan nirhaumia tuli takasääriin.
Millis on ajanut hyvin ja se on ilmoitettu vielä kokeisiin, katsotaan miksi kelit muuttuvat ja päästäänkö starttaamaan.
Mankkis ja Millis kävivät terveystarkastuksissa, ja tulokset olivatkin odotettua paremmat. Väinö piti käyttää maitohampaan poistossa, yksi hammas istui tiukassa eikä lähtenyt ilman apua.
Vanha Elmeri on niinikään ollut silloin tällöin metsässä. Se ei upottavalle lumelle lähtenyt lainkaan, sen verran vanhuus on iskenyt. Sen sijaan kun hangelle tuli kantavuutta, on menovaihe taas löytynyt.

Torstai 4.1.2024
Niin vain vuosi vaihtui. Joulukuun alkupuolella kaikkien koirien ajot piristyivät jonkin verran, eikä jäniskanta ollut niin huono kuin pelkäsin. Jostain syystä jänikset vain eivät liikkuneet marras-joulukuussa pitkään aikaan. Nyt tuli jälkiä ja ajoja on saatu.
Millis kävi kokeissa 3.12. eikä sillä häävisti mennyt, ensimmäisen ajonsa se tyräsi itse liiallisella tiukkuudella ja pitkällä loppuhukalla. Toiseen erään sattui jänis joka juoksi lähestulkoon ainoastaan tiellä. Kolmosen se juuri ja juuri sai ajettua. Hakukaan ei ollut parhaimmillaan, mikä lie vötkyilypäivä sattunut.
No, se kuitenkin osoitti olevansa hyvä pyyntikoira. Kävimme rusakkojahdissa viikko kokeen jälkeen. Vein koiran rusakkopaikkaan niemeen sen kummemmin jälkiä katselematta. Tiesin, että lähistöllä on rusakkoja ja asetuin käytännössä ainoaan mahdolliseen passipaikkaan tienristeykseen, tarpeeksi kauas taloista mutta kuitenkin rusakkojen reitille estämään niiden pääsyä maantielle. Millis lähti hyvin hakemaan ja löysikin rusakon nopeasti. Ajo kuitenkin lähti passipaikkaani nähden vähän huonoon suuntaan, rusakko saattaisi kiertää passini ja mennä isommalle tielle. Harmissani mietin mitä tehdä, kunnes huomasin että rusakko tuleekin tietä pitkin minua vastaan! No, pommitin sitä, karvat pölähtivät mutta se vaan kiihdytti vauhtiaan minua kohti. Ammuin uudelleen ja rusakko hidasti hypäten metsään. Perhana! Molemmat haulisuihkut kuitenkin olivat jättäneet tielle karvoja ja veripisaroita, rusakkoon oli varmasti osunut. Päätin, etten hätyytä nyt itse enää rusakkoa vaan odotan koiran tuloa. Millis saisi etsiä rusakon sitten.
Mutta Millis ei tullutkaan vaan ajo kääntyi ja jatkui päinvastaiseen suuntaan kuin äsken. Pian kävi selväksi, että ampumani rusakonriepu olikin onneton karkko. Mitähän nyt tekisin? Ajo kiersi nyt tyypillisiä rusakon reittejä ja arvelin olevani edelleen hyvällä passipaikalla. Toisaalta yksi haavoittunut rusakko viruu metsässä ja se pitäisi saada kiinni. Siinä pähkäillessäni tiellä näkyikin liikettä pitkän suoran päässä. Toinen rusakko! Jännityksellä ja hievahtamatta odottelin kun se rauhalliseen tahtiin jurppi tiellä minua kohti, pahaa aavistamatta lähemmäs ja lähemmäs. Kun se oli tarpeeksi lähellä niin ammuin, ja se jäi niille sijoilleen.
No Millis tuli tämän toisen rusakon perästä. Totesimme rusakon kuolleeksi ja yritin ohjata koiraa ensimmäisen haavakkorusakon jäljelle. Koira ei kuitenkaan ymmärtänyt mitä oikein höpersin, rusakkohan oli jo autossa. Menimme sitten lopulta yhdessä katsomaan ja totesimme, että toinen rusakko oli tuupertunut lumeen ehkä parinkymmenen metrin päähän tiestä. Olipa meillä tuuria!
Kävimme sitten ennen joulua vielä kertaalleen rusakoimassa, ja samalta passipaikalta tuli jälleen rusakko saaliiksi. Näkyyhän näitä siunaantuvan, kohta saamme maistella palvattua rusakkoa.